sunnuntai 28. helmikuuta 2016

BoostCamp - äidin hyvinvointiviikonloppu

Kun Abu oli vauva, sanoin miehelle että ennen töihinpaluuta haluan viikonlopun mittaiselle jooga- tai muulle urheiluviikonlopulle. Tarvitsen omaa hyvinvointiaikaa ja oman viikonlopun jolloin rauhoittua ja nauttia itsekseni. Töihin meno ei nyt ole ihan nurkan takana, mutta hyvinvointiviikonloppu on !

Ilmoittauduin ns. bootcampille, vaikka meno taitaa siellä enemmänkin painottua hyvinvointiliikuntaan kuin veren maku suussa hikoilemiseen. Suomalainen GoodBoost järjestää hyvinvointi- ja urheiluviikonlopun eteläisessä Suomessa. Se toimii tällaiselle pikkulapsen vanhemmalle todella mainiosti - ei tarvitse lähteä lentomatkan päähän ulkomaille ja olla pitkään erossa Abusta.

BoostCamp-viikonloppu sisältää kaiken, paitsi matkat kohteeseen. Majoituksen, ruuan, välipalat ja urheilut. Viikonloppu ei (pelkästään) ole ryppyotsaista rutistamista, vaan siihen sisältyy joogaa, meditaatiota, venyttelyä, ja saunomista. Toki hikikin virtaa ja syke nousee HIIT- ja Tabata-treeneissä. 

En malta odottaa omaa viikonloppua! Pääsen nauttimaan keväisen Suomen maisemista ja panostamaan omaan hyvään oloon. Hintakin on todella kohtuullinen, koko viikonloppu, sisältäen kaiken, kustantaa 189€! 
Kuka lähtee mukaan?

Lisätietoja: BoostCamp 

perjantai 26. helmikuuta 2016

Iltapäivä puistossa

Nyt kun on vatsatauti selätetty (ja tartutettu puoli sukua..), ollaan päästy ulkoilemaan normaalisti. Tänään käytiin Abun kanssa lähipuistossa keinumassa ja kävelemässä. Poika oli liikkeellä ulkona ensimmäistä kertaa kengät jalassa. Jo pukemisvaiheessa Abu hiplaili kenkiä ja yritti kiskoa niitä jalastaan pois, ei tietysti ole tottunut pitämään mitään muuta jalassa kuin sukkia ja nahkatossuja.

Kengillä kävely on aikamoisen huteraa vielä. Abun liikkuminen muistuttaa pientä varsaa, joka on juuri noussut huojuville jaloilleen ja ihmettelee isoja kavioitaan. Abullakin on vaikea kävellä paksujen ja jäykkien talvikenkien kanssa. 


Puistossa oli kivaa. Seiskosteltiin keinua vasten, ihmeteltiin ohikulkevaa koiraa, keinuttiin, seistiin kiipeilytelineessä, laskettiin liukumäkeä, ja taas vaan seistiin ja ihmeteltiin. 


Abulla oli päällään suhteellisen uusi kirpputorilöytö, ReimaTecin punainen välikausihaalari. Haalaria on pidetty päällä lähinnä vaunuissa, toppapussin sisällä. Lämpimän toppapussin takia en ole yleensä laittanut päivävaatteiden päälle enää lisää kerroksia. Puistoa varten laitoin päivävaatteiden alle villahaalarin ja kenkien sisään villasukat. Käteen laitoin lämpimät rukkaset, joissa on peukku. Ajatuksena oli, että Abu saisi myös tartuttua kiinni asioista sen sijaan että kädet ovat sumpussa tumpuissa. No, peukkua en saanutkaan vängettyä erikseen ja lopulta sormet olivat kaikki sumpussa rukkasten sisällä. Täytyy varmaan ostaa paremmat hanskat kevättä varten. 



 

tiistai 23. helmikuuta 2016

Öinen yllätys, yöks

Saatiin aamulla klo 04.30 hieno yöllinen yllätys.. Abu oli oksentanut sänkyynsä, ja päällensä. Tyyppi ei tosin ollut moksiskaan vaikka unipussi oli haisevassa sotkussa, vaan jokelteli siinä iloisesti ja ilahtui kun kummatkin vanhemmat olivat yhtäkkiä hereillä. 

Onneksi olin juuri lukenut eräästä blogista perheen vatsatautiepidemiasta, ja saanut sieltä hyvät vinkit tilaiteeseen. Vuorasin Abun sängyn parilla pyyhkeellä - jos uusi vahinko sattuisi saisin pyyhkeen kääräistyä suoraan pesuun, ja alla odottaisi uusi puhdas pyyhe. Kun vaatteet ja lakanat oli vaihdettu, laitettiin Abu takaisin petiin. Poika oli vähän hämmentynyt, että vieläkö pitäisi mennä nukkumaan. Äidin ja isän kanssa oli niin kiva olla heti aamusta. Onneksi poika rauhoittui nopeasti nalle kainalossaan. Itse en saanut unta kuin vasta pitkän ajan päästä kun jännitin, koska taas joudutaan siivouspuuhiin. 

Poika heräsi normaaliin aikaan aamulla, normaalisti iloisena ja hymyilevänä. Aamiainen maittoi suhteellisen hyvin, ja lounastakin syötiin normaalisti. Ehkä poika on saanut miehen supervastustuskyvyn geeneissään...? Miehen kaikki sairaudet nimittäin kestävät vain 1-2 päivää ja sitten tyyppi pomppaa sängystä terveenä kuin pukki. Ehkä se malarian ja muiden eksoottisten tautien sairastaminen on vaikuttanut positiivisesti vastustuskykyyn...

maanantai 22. helmikuuta 2016

Sunnuntai Sea Lifessa

Kävimme sunnuntaina koko perheen voimin Sea Lifessa. Se oli minulle ja Abulle ensimmäinen kerta akvaariossa, mies oli ennättänyt käydä siellä jossain vaiheessa.

Abu näytti tykkäävän vedenalaisesta maailmasta ja sen asukkaista. Sinisenä hohtavat altaat ja niiden värikkäät kalat houkuttelivat pojasta useammankin kiljahduksen ja hymyn. Isot kalat olivat jännittäviä ja värikkäät kalat hassuja. Myös tiloihin rakennettu maanalainen maailma - veden lorina, roikkuvat kasvit, luolia muistuttavat kivet, ja hämäryys - selkeästi kiehtoi pientä kävijää. Abu ihmetteli kasveja ja yritti ottaa niistä kiinni. Yhtä hauskaa oli päästä kävelemään pitkin polkua ja katsella muita lapsia. 

   
SeaLife oli itsellekin mielenkiintoinen paikka. Meren alla kuhisee yhtä sun toista hassunhauskan näköistä kalaa ja ötökkää. Vedenalainen maailma on kaunis, myös SeaLifessa vaikka oikea on aina parempi. Värikkäitä trooppisia kaloja katsellessa tuli ikävä häämatkallemme ja upeisiin snorklausmaisemiin... 


Ainoa heikko kohta vierailussamme oli SeaLifen kahvila. Suomessa jotenkin onnistutaan tekemään kahviloista ja ravintoloista ankeita liukuhihnapaikkoja, jotka muistuttavat laitoskeittiötä. Palvelua ei ole koskaan, vaikka tiskin takana olisi parikin työntekijää ja asiakkaita yhtä vähän. Työntekijät mieluummin juoruilevat omia juttujaan kuin palvelevat asiakkaita. Palvelukulttuuri Suomeen! 

Noh, loppuankeudesta huolimatta sunnuntain reissu oli tosi kiva ja onnistunut. Koko perhe tykkäsi kaloista ja kivasta vedenalaisesta ympäristöstä. Ensi vuonna mennemme varmasti uudestaan! 

lauantai 20. helmikuuta 2016

Isovanhempien korvaamaton apu

Ystäväpiirissä on ollut tänä talvena ihan älyttömästi sairastelua. Terveet ja hyväkuntoiset nuoret aikuiset ovat kituneet päiviä korkeassa kuumeessa ja joutuneet jopa sairaalaan. Vielä ikävämpiä ovat tapaukset, joissa pienet vauvat ovat saaneet rajun viruksen ja joutuneet sairaalaan. Monessa ystäväperheessä taudit jylläävät vuorotellen lapsissa ja aikuisissa, ja perheen sairastelu kestää viikkoja. Voin vain kuvitella miten rankkaa on pärjätä keskellä omaa ja koko perheen pitkittynyttä sairastelua -  varsinkin nyt kun itse sairastuin. 

Onneksi kukaan meistä (kopkop, koputan puuta) ei ole saanut influenssaa, vaan kyseessä oli lopulta pikainen tauti. Luulin saaneeni ruokamyrkytyksen omasta (jo muutaman päivä jääkaapissa olleesta, vakuumipakatusta tehdystä kalasta) lohikastikkeesta, mutta taudinkuva taisikin olla ihan vaan perinteinen vatsatauti. Olo huononi torstaina alkuillasta, ja kärjistyi sitten illemmalla. Yö meni huonosti nukkuen, parin tunnin välein heräten ja perjantaina aamulla olo oli tosi heikko. Luulin edelleen olevani vain ruokamyrkytyksen uhri, ja olon paranevan kevyen aamiaisen jälkeen. Heikko olo kuitenkin jatkui ja makasin sohvalla toipilaana samalla kun pikku-Abu leikki lattialla vieressäni. Fyysiset voimat oli aika vähissä ja oli rankkaa edes kantaa Abu vaipanvaihtoon, tai edes seistä keittiössä laittamassa ruokaa pojalle.  Miehellä oli kiireinen työpäivä ja iltamenoa yrityskumppaneiden kanssa, joten en halunnut keskeyttää hänen päivää jos ei olisi ihan pakko.

Luojan kiitos siis isovanhemmista...! Äitini tuli päivällä viemään Abun päikkärikävelylle ja olon ollessa heikko edelleen illalla, isäni tuli hakemaan Abun heille yökylään. Lapsen saamisen jälkeen olen todennut miten korvaamaton apu isovanhemmat ovat - he vievät poikaa päikkärikävelylle, ottavat päiväksi hoitoon että pääsen menoihini, ottavat Abun yökylään jotta meillä on pariskunta-aikaa, ja, nyt, ottavat Abun hoitoon että pääsen lepäämään.

Vanhemmat. <3    

torstai 18. helmikuuta 2016

Kenkiä joka lähtöön

Olen huomaamatta kartuttanut Abun kenkäkokoelmaa, vaikkei poika kävelekään ilman tukea. Abu tykkää tepastella pitkin asuntoa kävelykärryllään sekä käsistä kiinni pitäen, muttei vielä uskalla ottaa askelia ilman tukea. Kyse on nimenomaan uskalluksesta - poika seisoo jo aika tukevasti ilman tukea, varovasti ja vain hetken ennen kyykistymistä lattialle. 


Intian matkaa varten ostin Abulle sandaalit Facebook-kirppikseltä, mutta ne olivatkin pojan jalkaan aivan liian isot. Sen jälkeen onneksi löysin Prismasta puoleen hintaan Eccon kivat kesäsandaalit, jotka olivat juuri sopivat. Mutta eihän Abu niillä paljoa kävellyt Intiassa, lähinnä vain seisoskeli. Toivon, että ensiksi ostetut sandaalit ovat kesällä vielä sopivat, ettei niitä tarvitse laittaa heti kiertoon. On tosi vaikeaa arvioida miten paljon pojan jalka kasvaa tässä seuraavien kuukausien aikana!


Tammikuun alennusmyynneiltä löysin Zaran tosi hienot harmaan tennarit, täydelliset kevätsäihin kun poika jo osaa kävellä omin jaloin. Pohdin pitkään eri kokojen välillä, mutta valitsin varmuudeksi isomman koon. Jos kengät sattuvat olemaan liian isot vielä keväällä, niitä voi hyvin käyttää myös alkusyksystä ilmojen viiletessä. 

 
Vaikka en olekaan varma, että Abu kävelee vielä talvikauden aikana, ostin lähikirppikseltä hänelle talvisemmat bootsit. Jos päiväkoti alkaakin keväällä tai muuten vietetään aikaa enemmän ulkona, on hyvä olla lämpimämmät kengät konttailua ja möyrymistä varten. Kengät ovat ihan siistissä käytetyssä kunnossa, mutta ei haittaa tosiaan lainkaan jos ne tuhoutuvat käytössä. 


Kenkien ostaminen on jotenkin tosi hankalaa. Pitää varmistua, että kengät eivät ole liian jäykät ensiaskeliaan ottavalle lapselle, tarpeeksi isot mutteivat liian isot, sekä lämpimät ja kuivat ulkona peuhaamista ajatellen. En myöskään uskalla ostaa kenkiä jemmaan liian aikaisin, kun ei tiedä lainkaan miten jalka kasvaa. Suomessa on onneksi pitkä talvi, joten liian isoja talvikenkiä voi todennäköisesti käyttää vielä myöhemmin talvella. Kevät- ja kesäkengissä on taas päinvastainen ongelma...


Kengät jalassa Abu näyttää yhtäkkiä kovin isolta pojalta...!
 
 

sunnuntai 14. helmikuuta 2016

Vauvan kanssa Intiassa - osa 2

Intian matkakertomus jäi osittain kesken. Pitkältä matkalta löytyy paljon kerrottavaa ja vähän aikaa, kun kotona puuhaa aktiivinen pikkupoika. Tässä siis toinen osa Intian matkakokemuksista.  Ensimmäinen osa Intian matkasta löytyy tääl.  

Liikkumisesta
Pakkausvaiheessa tehtiin tietoinen päätös jättää matkarattaat kotiin. Intiassa tiet ovat huonossa kunnossa, eikä vaunuilla voi monessakaan paikkaa kulkea. Kadut ovat yhtä möykkyä, mutaa, ojaa, kuoppaa ja likakasoja! Lisäksi ihmisiä on niin paljon, ettei vaunuilla mahdu kovinkaan kätevästi liikkumaan kaduilla. En tuntisi oloani myöskään erityisen turvalliseksi jos Abu olisi vaunuissa kaikkien kosketeltavissa, katseltavissa ja kulkukoirien tasalla. Tästä syystä vaunut eivät ole intialaisillakaan yleisiä; matkan aikana näin tasan yhdet lastenvaunut, nimittäin Mumbain paremmalla asuinalueella.  

Käytettiin liikkumisessa siis aina oikeastaan Manducaa, tai sitten kannettiin Abua vain sylissä jos kyllästyi olemaan kantorepussa. Tämä toimi muuten, mutta väsyneenä ja nälkäisenä poika suostui olemaan kantorepussa vain liikkeessä, muuten alkoi heti kiukkuhuuto ja rimpuilu. Abu on muutenkin tottunut olemaan Suomessa vaunuissa ja lattialla aika vapaasti, mutta Intiassa pidettiin häntä paljon enemmän sylissä, monesti vain hygieniasyistä. Abu olisi halunnut olla paljon vapaammin lattialla ryömimässä, sillä Suomessa poika leikkii kuitenkin suurimman osan päivästä kotona lattialla.



Automatkoja varten otimme oman turvakaukalon Suomesta. Tiesin jo alusta pitäen, että sen käyttö Intiassa saattaa olla haasteellista, sillä kaikissa autoissa ei ole takapenkeillä turvavöitä. Parin lyhyemmän matkan aikana tehtiin kuten paikalliset, ja pidettiin Abua sylissä. Myönnän että alkuun olin aika kauhuissani ja pelkäsin kokoajan onnettomuutta, mutta myöhemmin asiaan tottui eikä sitä edes ajatellut sen suuremmin. Matkustettiin Etelä-Intiassa muutaman kerran rikshalla, eikä siinä ollut edes muuta vaihtoehtoa kuin pitää lasta sylissä.

Paikallisethan pitävät lapsia automatkoilla sylissä, lapsia ei edes lasketa mukaan nuppilukuun kun mietitään kuinka monta autoa tarvitaan. Nehän matkustavat aina sylissä! Miehen siskolla oli Mumbaissa turvaistuin, mutten nähnyt heidän käyttävän sitä kertaakaan. Useimmiten äiti ja lapsi istuivat auton etupenkillä sylikkäin.  


Nukkumisesta
Mietittiin nukkumisjärjestelyjä pitkään ennen lähtöä. Suomessa Abu on nukkunut pääsääntöisesti omassa sängyssään, mutta aamuyöllä usein olemme ottaneet hänet meidän väliin. Paikalliset nukkuvat perhepedissä vuosia, usein kouluikään asti, eikä siellä ole kovinkaan normaalia laittaa vauvoja omaan sänkyyn.

Meillä oli vaihtoehtoina joko nukkua perhepedissä tai hankkia Abulle oma sänky. Päädyimme jälkimmäiseen vaihtoehtoon, sillä halusimme jatkaa jo suhteellisen tuttuja nukkumisrutiineja ja varmistua turvallisuudesta. Epäilin, että jos Abun jättää yksin huoneeseen, hänelle tuntemattomaan paikkaan, poika saattaisi havahtua hereille ja lähteä ryömimään ja etsimään meitä. Emme uskaltaneet ottaa riskiä, että Abu lähtee liikkeelle ja tipahtaa pää edellä kovaan kivilattiaan.

Ensin ajattelimme vuokrata sängyn Suomesta ja viedä se mukanamme Intiaan. Ongelmana oli kuitenkin matkustus ja paino. Entä jos sänky hajoaakin lentokoneessa? Matkasängyt eivät muutenkaan ole erityisen kevyitä, jos ei ihan sellaista verkkokehystä osta. Jos vuokraisimme, joutuisimme tuomaan sängyn takaisin. Rikkoutumisriski olisi siis kaksinkertainen. Toiseksi suunnittelimme, ostavamme Intiasta matkasängyn, jonka olisimme voineet jättää miehen vanhemmille jemmaan seuraavaa visiittiä varten. Matkasänky on kuitenkin Intiassa sen verran tuntematon konsepti, että sänkyjä löytyi vain yhdestä nettikaupasta ja aika kovaan hintaan. Totesimmekin, että halvemmalla päästään kun ostetaan sänky Suomesta ja viedään se mukanamme Intiaan. Olimme ensin ostamassa käytettyä matkasänkyä Torista, mutta löydettiin edullinen sänky Verkkokaupasta, joka oli jopa halvempi kuin monet käytetyt. 

Matkasänky oli painava, ja jouduimme raahaamaan sitä mukanamme kolmella lennolla. Ensin Mumbaihin, sitten Etelä-Intiaan, ja sen jälkeen takaisin Mumbaihin. Matkasänky oli kuitenkin kannattava investointi - Abu nukkui kiltisti sängyssään aamuyöhön asti kunnes nostettiin meidän väliin. Lisäksi sängyssä oli hyöteisverkko, joten meidän ei tarvinnut pelätä hyttysen- tai muiden ötököiden puremia. Sänky odottaa meitä Mumbaissa, toivottavasti metallirunko ei ruostu kosteuden ja kesän sadekauden aikana...



 

keskiviikko 10. helmikuuta 2016

Unikoulu vol 4

Abun nukkumisen kanssa on ollut haasteita syntymästä asti. Abu on tullut äitiinsä tässä asiassa, huono nukkuja ja herkkä heräilemään. Muistan itse lapsuudesta, kun heräsin keittiöstä tuleviin ääniin tai kevään auringonvaloon. Olisin tarvinnut hiljaisemman ja pimeämmän huoneen, minä en ainakaan koskaan tottunut nukkumaan metelissä ja valossa. Valitettavasti nämä geenit siirtyivät pojalleni. Uniongelmista on tullut puhuttua täällä ja täällä.  Aikaisemmista unikouluista on ollut puhetta täällä ja täällä

Elimme pitkään jonkinlaisessa melkein optimaalisessa tilanteessa. Abu piti nukuttaa sylissä heijaten, mutta sen jälkeen hän nukkui omassa sängyssään aamuyöhön asti, jolloin nostettiin poika meidän viereemme. Intiassa nukkuminen onnistui edelleen samalla kaavalla, ilman suurempia ongelmia. Pulmat alkoivat kun palasimme Suomeen. Abu oli varmaan sekaisin kaikista muutoksista - matkoista, ihmisistä, ympäristöstä, lämpötilasta - eikä enää osannut nukkua. Poikaa ei voinut laskea sänkyynsä ilman, että hän heräsi välittömästi, eikä enää suostunut nukahtamaan. Illat menivätkin sitten niin, että mies nukutti Abua klo 21.30 asti, sen jälkeen minä tulin nukkumaan, ja otin Abun viereeni. Poikaa ei voinut jättää yksin nukkumaan, ei edes meidän sänkyyn. Kaiken lisäksi nukutettiin Abu edelleen sylissä heijaten, tai jumppapallolla pomppien. Itsellä oli niskat ja selkä ihan jumissa kun ilta toisensa jälkeen pompittiin Abu sylissä nukkumaan. Oli pakko saada muutos. Siis uusi unikoulu.



Unikoulut on meille jo näiden varmaan neljän unikoulun jälkeen aika tuttua juttua, joten aloitettiin unikoulutus ilman suurempia valmistautumisia. Viime perjantaina Abu laitettiin iltasadun jälkeen omaan sänkyyn, toivotettiin hyvää yötä ja poistuttiin. Poika alkoi tietysti huutamaan kuin hyeena, viimeiset pari viikkoa on ollut niin kiva nukahtaa syliin ja nukkua äidissä kiinni. Tällä kertaa käytettiin metodina pistäytymismenetelmää. Abu laitettiin sänkyyn ja käytiin katsomassa poikaa ensin 5 minuutin, sitten 10 minuutin, ja sen jälkeen 15 minuutin välein.

Ja vihdoin unikoulu toimii niin kuin sen ilmeisesti pitääkin! Me olemme nähneet jo suurta edistystä näiden muutaman illan aikana. Ensimmäisenä iltana Abu huusi noin 45 minuuttia, toisena 30 minuuttia, kolmantena 20 minuuttia. Neljäntenä tuli vähän takapakkia, joka varmaan johtui liian myöhäisistä päikkäreistä, kun Abu huusi vajaan tunnin. Eilen hiljaisuus laskeutui jo 15 minuutin jälkeen sänkyyn laittamisesta. 

Olen ihan älyttömän tyytyväinen siihen, ettei enää koko ilta mene lasta nukuttaessa ja voidaan viettää jopa hetki yhdessä, pariskuntana. Ja vihdoin olemme saaneet oman sängyn taas omaan käyttöön, ilman välissä olevaan pientä nyyttiä. Ehkä Abu ei vain ollut valmis unikouluun aiemmin, ehkä hän tarvitsi vielä tukea nukahtamiseensa.

tiistai 9. helmikuuta 2016

Päiväkotipokeria

Meitä kotiäitejä on patisteltu palaamaan takaisin töihin nopeammin jo muutaman vuoden ajan. Julkisuudessa tuntuu olevan käsitys, että kaikki äidit haluavat olla kotona lapsen ensimmäiset kolme vuotta ja tekevät siihen päälle vielä seuraavan lapsen, jonka kanssa olla kotona seuraavat kolme vuotta. Entä sitten kun äiti haluaakin suhteellisen nopeasti töihin ja laittaa lapsen päivähoitoon?  

Töihin paluun edellytyksenä on toisen vanhemman jääminen kotiin tai lapsen laittaminen hoitoon. Usean mammakaverin puoliso jää äitiysvapaan jälkeen kotiin, kun nainen palaa töihin. Valitettavasti meillä se ei ole mahdollista, sillä mies on perustanut oman yrityksen viime vuoden lopulla ja on aloittamassa liiketoimintaa. Ei ole mitenkään mahdollista jättäytyä siitä nyt pois, ainakaan jos haluamme saada tämän vuoden lopussa kahden henkilön palkan. Ainoa vaihtoehto on siis laittaa Abu hoitoon. 

Naiivina kuvittelin vielä syksyllä, että riittää kun laittaa lapsen päivähoitohakemuksen ajallaan sisään ja sitten saa hoitopaikan, edes jonkinlaisen, jostain suhteellisen läheltä. Shokki olikin suuri kun loppuvuodesta kävin tutustumassa kunnallisissa päiväkodeissa ja kaikkialla viesti oli, että paikkoja ei ole, ehkä vasta elokuussa. 



Ensisijaisesti haluaisimme Abun yksityiseen, englanninkieliseen päiväkotiin. Kovin monta vaihtoehtoa ei ole olemassa - harvat yksityiset kun ottavat alle 2- tai 3-vuotiaita lapsia. Tietysti on helpompaa hoitaa lapsia, jotka osaavat jo puhua, syödä itse, eivätkä tarvitse vaippoja. Lisäksi kaikki alueen yksityiset ovat joko aivan täynnä tai eivät ota näin pieniä lapsia. Olen laittanut Abun jonoon jo kahteen päivähoitoon, mutta jonottamisesta en suostu maksamaan. Niitäkin päiväkoteja on, joissa jonotus on maksullista. Aika hyvä bisnes!

Hoitorinki ei ole ihan ykkösvaihtoehto, koska en ole varma haluanko omaan kotiin viikoittain useampia lapsia riehumaan ja leikkimään. Toisekseen en ole varma millaiset puitteet pitää olla; pitääkö kaikille hoitolapsille olla lounas ja välipala tarjolla, pitääkö kaikille lapsille olla päiväunipaikka, ja pitääkö hoitajalle tehdä joka päiväksi lounas? Vaikuttaa aika hankalalta järjestelyltä kaiken muun kodinhoidon ja ruokahuollon ohella... 

Olen siis hakenut Abulle kunnallista, puolipäiväistä hoitopaikkaa maaliskuusta alkaen. Olen itse hakemassa uusia töitä, enkä pysty panostamaan siihen täysimääräisesti jos Abu roikkuu lahkeessa tai alkaa huutamaan kun puhun puhelimessa... Sen takia Abu aloittaa päiväkodin maaliskuussa, mutta emme vielä tiedä missä. Ensisijaisen päiväkodin johtaja sanoi suoraan, että Töölön alueelta ei todennäköisesti löydy vapaita paikkoja näin keskellä vuotta. Lähimmät ovat todennäköisesti Ruoholahdessa tai Jätkäsaaressa. Tilanne ei siis ole optimaalinen, mutta tällä täytyy aloittaa ja yrittää löytää parempi ratkaisu syksyllä tai sitten kun hoitotarve on kokopäiväinen. 

Ilmeisesti siis päivähoitopaikka löytyy ainoastaan syksyisin, kun lapsi on vähintään 2-vuotias, jos hoitopaikkahakemus on laitettu sisään jo lapsen synnyttyä... ja jos on varaa/halua maksaa yksityisestä hoidosta. Siinä hallitukselle pähkinä purtavaksi - miten palata töihin jos lapselle ei löydy hoitopaikkaa, ei yksityistä eikä kunnallista?

Millaisia kokemuksia teillä on hoitopaikan hakemisesta ja töihinpaluusta?

sunnuntai 7. helmikuuta 2016

Pyykkärin pikku apulainen

Meillä ei ole varsinaisesti mitään sovittuja siivouspäiviä, vaikka pyritään viikoittain siivoamaan koti kunnolla. Kunnolla tarkoittaa siis imurointia, lattioiden pesua, kylppärin ja vessan pesua, sekä vaihtelevasti pölyjen pyyhkimistä. Imuroin nykyään kuitenkin pikaisesti ainakin 3 kertaa viikossa, koska Abun ruokailu on niin älyttömän sotkuista. Olen harkinnut pienen rikkaimurin hankkimista, jolla nopeasti surauttaa muruset pois lattialta ja syöttötuolista.

Suunnitelmissa ei ollut varsinaisesti siivota eilen, mutta jotenkin vain aloin aamulla imuroimaan ja samalla vaihtamaan meidän sängyn lakanoita. Abu tietysti innostui kun tapahtui jotain jännää, ja oli mukana "auttamassa" lakanoiden vaihdossa. Samoin poika oli tikkana vahtimassa pesukoneen pesuohjelmaa kun laitoin vanhat lakanat pesuun. Jostain syystä se pesukone on niin jännä, varsinkin ne vilkkuvat punaiset valot. Onneksi pesukoneessamme on lapsilukko niin ei tarvi pelätä että Abu saa pesuohjelman muutettua kesken pesun!






 

tiistai 2. helmikuuta 2016

Ensimmäiset kommentit lapsen erilaisesta ulkonäöstä

Tämän postauksen otsikko piti olla "Äiti jumpassa ja lapsi parkissa". Sain nimittäin viikon kokeilukortin erääseen tämän alueen suureen kuntokeskukseen ja kokeilin samalla myös kehuttua lapsiparkkia, mutta päälimmäiset tunteet jumppatuokion jälkeen olivat hämmennys, huoli ja ihmettely. 

Jätin Abun eilen ensimmäistä kertaa elämässään kuntokeskuksen lapsiparkkiin. Aiemmin olin vuorotellut miehen kanssa kuka ehtii urheilla ja milloin, tai käynyt vaunuhölkällä Abun päikkäriaikaan. Nyt oli kuitenkin luksusta urheilla keskellä päivää, sillä aikaa kun lapsi leikki valvotussa tilassa muiden kanssa. Lapsiparkkikin vaikutti kivalta, iso tila, jossa oli runsaasti leluja ja vehkeitä. Abu jäi kivanoloisen hoitajatytön huomaan. Otin puhelimen kuitenkin varmuudeksi jumppatunnille mukaan; jos vaikka Abu olisikin itkenyt hysteerisesti koko jumpan ajan. Sain kuitenkin rauhassa nostella kahvakuulaa, venytellä, ja saunoa - ja keskeytyksettä! Kertakaikkiaan luksusta pitkää päivää tekevän yksityisyrittäjän vaimolle, joka vastaa vauvan hoidosta pitkälti yksin kaikki päivät.

Abukin oli näköjään viihtynyt hyvin hoidossa ja oli ilmeisesti leikkinyt paljon toisen samanikäisen pojan kanssa. Hoitajat kertoivat Abun nauraneen ja leikkineen iloisesti parkin leluilla. Kaikki siis hyvin, kunnes nappasin Abun syliin hoitopaikan lattialta. Silloin viereeni tuli noin 7-8 vuotias poika, joka sanoi "se näyttää hassulta, sillä on ihan keltainen naama". Hämmennyin. Ilmeisesti poika viittasi Abun tummempaan ihonväriin, joka on mielestäni enemmän eteläeurooppalaista sävyä kuin kovinkaan tummaa (tai keltaista..). Kerroin pojalle, että Abun isä on intialainen ja sen takia poika näyttää vähän erilaiselta. 

Poistuin kuntokeskuksesta, mutta matkalla mielessä pyörivät monta asiaa. Nytkö se alkaa, Abun hiukan erilaisen ulkonäön kommentointi? Tullaanko Abua kiusaamaan tarhassa tai koulussa erilaisuutensa vuoksi? Saadaanko kesällä, kun poika ei ole enää suojassa vaunujen toppausten alla, kuulla herjaavia kommentteja ohikulkijoilta? Miten voimme varmistaa, että Abu kehittää hyvän itsetunnon eikä anna typerien kommenttien vaikuttaa häneen?

Tiedän tietenkin, että viimeaikoina, varsinkin turvapaikanhakijoiden määrän kasvettua, ollaan puhuttu julkisuudessa hyvin kriitisesti turvapaikanhakijoista ja ulkomaalaistaustaisista ihmisistä. Jotenkin naiivisti kuvittelin, että täällä, keskustan hyvämaineisella asuinalueella, oltaisiin suvaitsevaisia ja sen verran maailmankansalaisia, että erilaisuutta siedettäisiin keskimääräistä paremmin. Ilmeisesti olin väärässä. Tietysti tajuan, että kommentin sanoi pieni poika, joka ei varmaan ymmärtänyt sanojensa merkitystä. Kuitenkaan en malta olla miettimättä saammeko kuulla herjaavia kommentteja tai känniläisten huuteluita sitten kun Abu ei ole piilossa talvivaatteiden alla ja vaunujen suojissa, vaan  tumma tukka ja tummat nappisilmät ovat esillä. Toivon, että vanhempina onnistumme kuitenkin kasvattamaan Abusta hyvän itsetunnon omaavan,  suoraselkäisen ja suvaitsevaisen ihmisen. Toivon myös, että muut vanhemmat tekevät saman; kasvattavat lapsistaan suvaitsevaisia ja erilaisuutta sietäviä.