Ensimmäinen vuosi

Abu täytti eilen vuoden! Vuosi on mennyt tosi nopeasti ja hitaasti, välillä salamannopeasti ja välillä tuskastuttavan tahmeasti. Päiviämme ilahduttaa aktiivinen, iloinen, kärsimätön ja rakastettava pieni taapero. Niin, vauvasta on tullut taapero, vauvavuosi on lopullisesti ohi. 

Abun ensimmäinen vuosi tuli virallisesti täyteen eilen aamulla klo 09.47. Olin ratikassa matkalla asioille ja yhtäkkiä tajusin, että nyt on se hetki. Juuri nyt vuosi sitten sain puserrettua pienen tummatukkaisen pojan tähän maailmaan. Yhdeksän kuukauden odotuksen, aamuyöllä alkaneiden nopeiden supistusten ja ikuisuudelta tuntuvan ponnistusvaiheen jälkeen siinä hän oli. Pieni, hentoraajainen tumma poika. Itkuhan siinä ratikassa meinasi tulla.

Vuoden aikana olen ehtinyt itkea turhautumista, nauraa onnesta, koomailla puolikuolleena väsymyksestä, ihailla suurta hampaatonta hymyä, halailla pientä nukkuvaa poikaa, ja miljoonaa muuta asiaa. Tässä on Abun vuosi. 

Tammikuu

Työt loppuivat ja edessä häämötti 7 viikon loma. Tai näin piti olla, mutta Abu päätti syntyä 5 viikoa etukäteen, juuri silloin kun isänsä oli työmatkalla. Istuin yksin sairaalassa pieni vastasyntynyt sylissäni ja ihmettelin pientä perheenjäsentä. Huolestuttiin painon kehityksestä ja itkin turhautumista ja kipua kun imetys ei onnistunut. Kotona yritettiin päästä sinuiksi sen tosiasian kanssa että meitä on nyt kolme. Mies lähti töihin ja yritin selvitä arjesta päivä kerrallaan.

Helmikuu

Käytettiin uudesta pojasta nimeä Abu; Aladdin leffan esikuvansa mukaisesti poika oli hento ja karvainen. Helmikuussa vauva heräsi vastasyntyneen unimaailmasta ja alkoi reagoimaan ulkomaailmaan. Arki tuntui menevän imettäessä ja neuvolan painokontrolleissa; alussa käytiin viikoittain punnituksessa. Illat istuin sohvalla telkkarin ääressä ja imetin. Yöheräämiset eivät tuntuneet vielä miltään, hormonit kai auttoivat selviämään. Poika nukkui päikkäreitä huonosti, ja käytin päivisin paljon aikaa nukuttamiseen. Mikä äitiysloma, oli välillä mielessäni.    

Maaliskuu

Aloin itse heräämään siitä vastasyntyneen vauvakuplasta. Mielessä kävi säännöllisesti miten kivaa olisi päästä jumppaamaan ja saada pre-vauvavartalo takaisin. Väsymyksen takia koko ajatus urheilusta tuntui kuitenkin kaukaiselta. Välillä tsemppasin ja kävin salilla ja vähän hölkällä, mutta urheilu oli lähinnä poikkeus kuin sääntö. Arki tasaantui ja kävin ahkerasti lounastreffeillä ja pyörimässä kaupoilla. Mies teki pitkää työpäivää ja kävi työmatkoilla, niiden yksinäisten viikkojen aikana välillä pääsi itku pelkästä uupumuksesta. Abu oppi kääntymään mahalta selälleen, ensin kauhun kiljahduksen kera, sen jälkeen pitkän ähellyksen päätteeksi.

Maaliskuun lopussa oli vihdoin aika antaa pojalle virallinen nimi. Miehen isä ja veli saapuivat sitä varten Suomeen tutustumaan poikaan. Abu hurmasi kaikki omissa ristiäisissään kauluspaidassa ja pikku rusetissa. 

Huhtikuu

Abu alkoi leikkimään leluilla, ja heilutti ahkerasti käsiään leikkimaton alla. Roikkuvia leluja oli kiva kolistella ja kiljahdella tahdissa. Pääsiäisenä uskaltauduttiin Abun ensimmäiselle ulkomaanmatkalle Ruotsiin. Jännitettiin lentämistä ihan hulluna, mutta matka meni yllättävän helposti. Tästä saatiin lisäuskoa siihen, että selviämme myös kesämatkalla Espanjassa. 

Toukokuu

Toukokuu oli sisustamisen kuukausi. Abu sai uuden tuolin, kun tuotiin kotiin klassinen Stokke Tripp Trapp ja siihen sopiva vauvaistuin. Abu pääsi näkemään kaiken mitä pöydässä tapahtui ja malttoi leikkiä itsekseen ruokailun ajan. Toukokuussa poika sai vielä uuden, isomman sängyn. Korisänky jäi pois ja meidän sängyn viereen tuotiin valkoinen pinnasänky. Kovin paljoa poika ei tosin nukkunut siinä, vaan viihtyi lähinnä kiinni rinnassani läpi yön. Väsymys alkoi jo vähitellen painamaan enemmän. Hormonien vaikutus oli haihtumassa, varsinkin kun imetyksen rooli alkoi vähentymään.

Kesäkuu 

Kesäkuussa elettiin rankkoja ja jänniä viikkoja. Ostettiin uusi, ensimmäinen koti, ja suurin osa kesäkuusta meni remonttia suunnitellessa ja tehdessä. Abu istuskeli remonttikämpässä sitterissään, pureskeli tiikeriään ja valvoi maalaamista. Juhannuksen jälkeen päästiin vihdoin muuttamaan ja tuotiin tavarat vanhasta asunnosta uuteen. Loppukuusta aloitettiin Abun kanssa vähitellen maistelemaan kiinteitä, onneksi soseet eivät aiheuttaneet mahaongelmia. Ensimmäinen herkku oli banaani.

Heinäkuu

Kesäloma! Pitkään suunniteltu kesälomamatka Espanjaan oli kaikesta jännityksestä huolimatta menestys. Abu pärjäsi pitkät automatkat hyvin, kunhan nukkui. Kuumuus oli välillä aika tukalaa, mutta kaikesta selvisi vesi- ja maitopullojen avulla. 

Elokuu

Elokuussa oli aika pitkään odotetulle unikoululle. Abun nukahtamis- ja uniongelmat olivat verottaneet omat voimat, ja laskin päiviä unikoulun alkuun. Lähtötilanne oli se, että Abu havahtui hereille noin tunnin välein, jolloin vaihdettiin rintaa. Unikoulua treenattiin paria eri versiota muutaman viikon ajan, mutta unien laatu parani selkeästi. Useasta heräämisestä päästiin eroon ja lopulta poika heräsi 1-2 kertaa yössä. Sain vihdoin nukkua... edes vähän enemmän! 

Syyskuu

Abun liikkuminen muistutti mittarimatoa - kroppaa vedettiin mukana käsien varassa ja varpaat vähän työnsivät apuna. Kesän aikana soseiden määrään ja monipuolisuutta oli lisätty ja tein säännöllisesti Abulle omat sosepöperöt. Perunaruokia lukuunottamatta lähes kaikki maistuivat tosi hyvin. Annokset kasvoivat samaa tahtia liikkumisen kanssa, ja välillä tuntui että annoskoko oli sopiva hevoselle eikä vauvalle.

Lokakuu

Syksyn mittaan aloin miettimään tarkemmin omia työkuvioita ja Abun tulevia hoitosuunnitelmia. Päivähoidon aloitus tuntui tosi kaukaiselta, mutta hakemukset oli laitettava jo sisään hyvissä ajoin. Hoitotavan valinta tuntui (ja tuntuu) haastavalta; kuka on tarpeeksi hyvä ja turvallinen hoitamaan pientä suloista poikaani? 

Marraskuu

Marraskuu kului lähinnä omien työkuvioiden miettimisten parissa. Oli tehtävä vaikea valinta; palaanko vanhaan työpaikkaan ei-niin-motivoituneena vai otanko riskin ja yritän löytää uuden suunnan uralleni? Venkoilin asian kanssa viimeiseen päivään asti ja päätin, että tästä se alkaa, uusi suunta uralleni. Vuosi lapsen kanssa on tarpeeksi pitkä aika arvostamaan myös sitä aikuisten elämää. Pohdintojen aikana Abu oppi nousemaan seisomaan, ja tarttumaan kaikkeen sohvalle unohdettuun tavaraan.

 

Joulukuu

Vuoden viimeinen kuukausi sujui lähinnä jouluun ja Intian matkaa valmistellessa. Joulu yllätti taas, enkä ehtinyt yhteenkään joulukonserttiin ja saatiin joulukoristeetkin laitettua vain viikkoa ennen juhlaa. Joulu sujui perinteisellä tavalla perheen kanssa, ja välipäivät pestiin kilokaupalla pyykkiä ja pakattiin karmea määrä tavaraa jättimäisiin matkalaukkuihin. Tällä välillä Abu oppi kävelemään tukea vasten ja alkoi tutkimaan kotiamme entistä rohkeammin.

Kroppa 3 viikkoa synnytyksen jälkeen

Abun syntymästä on nyt kolme viikkoa ja tämä aika on tuntunut tosi pitkältä. Vuorokauden tunnit ovat tehokkaassa käytössä, koska öisin nukutaan noin 2 tunnin pätkissä ja päivät menee käytännön kotipuuhissa kuten pyykinpesussa, ruuanlaitossa, ja yleisessä järjestelyssä. Intialainen malli, jossa samassa taloudessa asuvat isovanhemmat hoitavat vauvaa ei tunnukaan niin typerältä.. olisi ihanaa jos paikalla olisi kaiket päivät ylimääräinen käsipari auttamassa arjen sujumisessa.

Kaiken väsymyksen takia jaksan korkeintaan käydä reilun puolen tunnin vaunukävelyllä - eilen neuvolaan, tänään kirjastoon. Ajatukset eivät voisi olla kauempana treenailusta ja synnytyksestä palautumisesta. Onneksi kroppani on aikalailla palautunut ilman suurempia panostuksia itseltäni. Raskauskiloja on varmaan vielä muutama jäljellä, mutten jaksa stressailla niistä. Prioriteettinä on tällä hetkellä vauva ja uni.. Toivon, että imetys sulattaa jäljelle jääneet kilot itsekseen kevään mittaan. Maha on muuten pienentynyt jo lähes entisiin mittoihin, ja pienimpiä housuja lukuunottamatta mahdun jo vanhoihin vaatteisiini. Mahan päällä on vielä pitkä hormoniviiva, joka ei vielä näytä haalistumisen merkkejä. Onneksi en saanut raskausarpia, ehkä ahkera rasvaaminen vaikutti sittenkin? Kohtu supistui ällistyttävän nopeasti jo synnärillä, eikä itsellä oikeastaan näkynyt raskausmahan tapaista kumpua synnytyksen jälkeen. Kohtuni ilmeisesti työnsi vauvan ulos ja palautui samantien vanhoihin mittoihin.. Veni, vidi, vici.

Alakerran taistelutanner muistuttaa kokemuksestaan vielä silloin tällöin, enkä malta odottaa lääkärin lopputarkastusta. Haluan jonkun ammattilaisen kertovan olenko palautunut normaaliin tahtiin. Uskalsin itse kertaalleen kurkata alakertaan, mutta todellisuus masensi... Näyttää aika erilaiselta kuin ennen vauvaa! Luotan siihen, että paikat suurinpiirtein kursiutuvat kasaan - eivät kai naiset lisää vauvoja hankkisi jos paikat jäisi lopullisesti tuulitunneliksi. 

Olen huomannut, että paikkojen palautuminen on herkkä aihe, josta ei juurikaan puhuta - ei netissä eikä muutenkaan. Neuvolassa annettiin lappu lantionpohjan jumpasta, mutta ei mainittu lainkaan synnytyksen aiheuttamista vaivoista ja palautumisesta yleisemmin. Kun puhutaan synnytyksestä palautumisesta, puhutaan yleensä pelkästään mahan pienenemisestä, jälkisupistuksista ja jälkivuodosta. En ole löytänyt netistä yhtäkään asiallista artikkelia tai keskustelua paikkojen palautumisesta ja palautumisen kestosta. Olisi helpottavaa kuulla millaisia vaivoja voi yleisesti olla ja miten kauan palautumisessa yleensä menee. Lääkärin jälkitarkastus on vasta maaliskuun alussa, mutta harkitsen ennen sitä yksityiselle menemistä..

 

ps. Pahoittelen mahdollisia kirjoitusvirheitä tai muuten kökköä kirjoitusta. Ajatukset ovat kohmeessa kaaosmaisen yön jäljiltä..

Synnytyskertomus

Vauva on nyt kolmatta päivää kotona ja hänen uinuessa yhtä unisen isän sylissä on aikaa näpytellä muistiin synnytyskokemus. Mietin juuri eilen, että mitäköhän tästä kirjoittaa sillä synnytys oli kaikin puolin oppikirjamainen. Toisaalta itse haluan muistaa kokemuksen, joten parempi kirjoittaa se tänne ylös ennen kuin unen puutteesta tahmeat aivot unohtavat yksityiskohdat...

Vauvan laskettu aika oli 23. helmikuuta, mutta vauvamme syntyi siis lopulta 5 viikkoa etuajassa, tiistaina 20.1. Viikko sitten ehdin jo pikaisesti panikoimaan mahan laskeutumista juuri kun mies oli lähdössä työmatkalle. Unohdin sen pian, eihän se maha lopulta näyttänyt olevan niin matalalla.

Sunnuntaina ennen synnytystä mahaa ja alasekää jomotti kovasti, ja yritin etsiä sopivaa asentoa istua vanhempien lounaspöydässä. Maanantaina puolestaan olo oli täysin normaali; olin pitkällä lounaalla kaverin kanssa ja tein inventaariota vauvan vaatteista. Vaatteita läpikäydessäni ihmettelin, miten meille on kertynyt niin paljon pieniä kokoja ja ajattelin, ettei varmasti tulla käyttämään niistä puoliakaan. Maanantai-ilta venyi vähän myöhäisemmäksi projektin parissa ja suunnittelin homman jatkamista seuraavana päivänä. 

Synnytys käynnistyi tiistaina aamuyöllä. Heräsin puoli neljältä kun selkää ja alavatsaa jomotti. Yritin rentoutua ja vaihdella asentoa sängyssä, jotta saisin uudestaan unesta kiinni. Jossain vaiheessa hain lämpöpussin lieventämään jomotusta, jota yritin hankalasti pidellä selkääni vasten. Sitten nousin hakemaan särkylääkkeen, mutta sekään ei tuntunut auttavan. (Tässä vaiheessa olisi voinut tajuta, että kyseessä saattaa olla supistukset ja nimenomaan ne oikeat supistukset, kun kerran särkylääkekään ei auttanut.) Vähitellen jomotus muuttui aaltomaiseksi, vaikka taustalla oli jatkuva jomotuskipu selässä ja alavatsassa. Menin suihkuun rentoutumaan hetkeksi, istuin siellä jakkaralla veden valuessa selkää pitkin. Jomotus lieveni ja ajattelin pääseväni takaisin nukkumaan, mutta heti suihkusta tullessani kipu jatkui. Tässä vaiheessa en todellakaan tajunnut, että kyseessä olivat synnytykseen johtavat supistukset - ajattelin sinnitellä klo 12.40 neuvolalääkärin vastaanotolle asti. 

Puoli kuudelta aamulla parin suihkun, särkylääkkeen ja rentoutumisharjoituksen jälkeen ajattelin, että kyllä tämä on varmaan nyt supistuksia ja aloin niiden kellottamisen. Latasin kännykkään jonkun supistuslaskurin ja laskeskelin sillä supistusten kestoa. Supistuksia tuli 2-4 minuutin välein, mutta ne kestivät vain 30-40 sekunttia kerrallaan. Kärvistelin vuoroin sohvalla ja vuoroin sängyllä, mutta mikään asento ei tuntunut auttavan kovin pitkään. Yritin raskausjoogassa opittuja asentoja jumppapalloa vasten, mutta ne tuntuivat vain lisäävän kipua. Paras apu oli syvään hengittäminen. Tässä vaiheessa supistukset teki kipeää, mutta ei mitenkään suunnattomasti. En kierinyt tuskissani sohvalla tai lattialla, enkä vaipunut tähän kuuluisaan synnytystranssiin. Tekstasin miehelle joskus kuuden maissa, että sattuu. Hän oli juuri herännyt hotellissaan Dubaissa ja oli tietysti harmissaan, että olin yksin kipeänä kotona. 

Seitsämältä aamulla päätin soittaa kätilöopistolle, jotta voisin tulla tarkistamaan tilanteen. Siteeseen oli tullut jotain punertavaa (myöhemmin tajusin, että se oli varmasti tämä kuuluisa limatulppa) ja verenvuotoa täytyisi käydä näyttämässä lääkärillä, ettei vauvalla olisi mikään hätä. Soitin kättärille ja kerroin, että nyt varmaan supistaa ja olen viikolla 35. Laitoin joitan pyjamaa järkevämpää päälle ja soitin itselleni taksin. Nappasin neuvolakortin ja eteisestä villasukat mukaan. Hetken mietin pitäisikö ottaa jotain muutakin mukaan, mutta arvelin etten varmaankaan jää sinne pitkäksi aikaa.Eteisestä soitin miehelle, että lähden sairaalaan tarkistamaan tilanteen. Mies totesi, ettei se vauva nyt varmasti vielä synny. Niinpä niin..

Taksissa supisteli hiukan ja istuminen oli aika epämukavaa. Pariin otteeseen piti kiemurrella ja keskittyä oikein kovasti hengittämiseen. Sairaalaan pääsin klo 7.30 aamulla ja soitin osaston ovikelloa. Joku nainen tuli avaamaan ovea ja hänelle sopersin, että toivottavasi en ole tulossa synnyttämään. Mukava nuori kätilö nappasi minut mukaansa eteisestä ja johdatti synnytyssaliin. Riisuin takkia ja kenkiä, ja aloin jo kiemurtelemaan kipeämmäksi muuttuvien supistusten myötä. Kätilö alkoi kiinnittämään sydänantureita mahaani ja tarkisti kohdunkaulan. Kohdunkaula oli 10cm auki! Kätilön mukaan vauva syntyisi  aamupäivällä. En ollut uskoa kätilöä, eikö synnyttämisen pitänyt sattua enemmän! Rehellisesti sanottuna olin tässä kohtaa lievässä paniikissa. Olin ensisynnyttäjänä yksin sairaalassa, mies 8h lennon päässä työmatkalla ja vauva syntyisi parissa tunnissa. Soitin itkien miehelle, että vauva syntyy kohta ja hänen täytyisi ottaa ensimmäinen lento takaisin. Mies tietysti panikoi itsekin ja oli surullinen, ettei ehtisi synnytykseen. Seuraavaksi soitin äidilleni kertoakseni tilanteen ja sovittiin, että siskoni tulisi synnytykseen mukaan. 

Koska kohdunkaula oli jo täysin auki, ei ollut mahdollisuutta antaa mitään kivunlievitystä. Toisaalta olin pärjännyt näin pitkälle ilman kipulääkkeitä, joten ajattelin ettei loppuvaihe voinut olla tämän vaikeampaa. Kätilö toi TENS-laitteen ja sain ilokaasumaskin käteeni. Selitin kätilölle, että meidänhän piti tulla vasta seuraavalla viikolla tutustumaan sairaalaan eikä mulla ollut edes synnytystoiveita mukanani. Kerroin, etten halua ponnistaa puoli-istuvassa asennossa, vaan kontillaan tai seisten, käyttäen painovoimaa apuna.  Koska vauva oli ennenaikainen, seisominen oli poissuljettu ja mun piti pysyä sängyssä.

Siskoni saapui sairaalaan noin 8.15 maissa. Oli ihanaa saada joku perheenjäsen paikalle, vaikka olin aika omissa ajatuksissani kylkiasennossa, valmiina imaisemaan ilokaasua supistuksen alkaessa. Supistukset olivat edelleen hyvin lyhyitä, mutta klo 9 jälkeen alettiin harjoitella ponnistamista. Tunne oli todella erikoinen - tunsin paineen tunnetta peräsuolen kohdalla ja hentoa tarvetta ponnistaa. Samalla pelkäsin tunnetta ja ponnistamista, jollain tasolla vastustelin tuntemuksia. Käännyin myös polviseisontaan nojailemaan sängyn päätyä vasten, jotta tuntisin ponnistamisen paremmin. Lopulta tämä asento ei ollutkaan paras, vaan käännyin takaisin kylkiasentoon, jossa lopulta pusersin pojan ulos. 

Ponnistusvaihe oli kamalin, varsinkin se tunne kun jalkojen välissä on puoliksi syntynyt lapsi. En varsinaisesti tuntenut kipua, mutta erittäin suurta epämukavuutta. Joka paikkaa kiristää ja puristaa ja sitä haluaa kaiken vain vihdoin loppuvan. Kun poika nostettiin rinnalle vielä napanuorassa kiinni, sinisenä, limaisena ja tummasilmäsenä, en ollut uskoa että olin juuri synnyttänyt. Kaikki oli käynyt niin nopeasti, että pääkoppa ei ollut ehtinyt mukaan menoon. Pojan annettiin tunnin verran lepäillä rinnallani kunnes hänet pestiin, punnittiin, mitattiin ja puettiin. Tuuheatukkainen poikamme oli vain 2548g ja 44cm.. pieni mies kaikin puolin. Onneksi hän oli kuitenkin terve, vaikka hentoinen.

Synnytys oli ollut järisyttävän nopea ja helppo. Selvisin synnytyksestä ilman kipulääkkeitä ja sain vain muutaman tikin pieniin nirhaumiin. Vasta sairaalaan saapuessani tajusin, että minä ihan oikeasti aion nyt tänään synnyttää meidän lapsemme. Vielä ihmeellisempi olo oli pidellä sitä pientä tyyppiä sylissä - minä olen tämän miniolennon äiti.
 

Meidän pieni poika

Blogissa on ollut viikon hiljaisuus, mutta hyvästä syystä. Pieni poikamme syntyi yllättäen tiistaina 20.1 tähän maailmaan. 

Poika syntyi lopulta raskausviikolla 35 eli 5 viikkoa etuajassa. Aikaisen startin takia hän on vielä niin pieni - syntymäpaino oli vain 2.5kg. Oltiin sairaalassa lopulta viikko; ensin seurattiin verensokeria ja sitten bilirubiinia. Ja niinhän siinä kävi, että jouduttiin kuitenkin valohoitoon yhdeksi yöksi. Onneksi hoito tepsi hyvin ja päästiin tänään vihdoin kotiutumaan.

Synnytys oli vauhdikas ja älyttömän helppo - supistukset alkoivat aamuyöstä neljän maissa ja poika syntyi klo 9.40. En uskonut kuin vasta sairaalassa, että poika tosiaan on syntymässä. Nappasin kotoakin vain villasukat ja neuvolakortin mukaani, kun ajattelin meneväni sairaalaan vain tarkistukseen ja palaavani sitten kotiin lepäämään. Kaiken lisäksi mies oli juuri maanantaina lentänyt työmatkalle Dubaihin. Hän sitten uutisen kuultuaan hyppäsi ensimmäiseen koneeseen takaisin Suomeen ja ehti sairaalaan keskiviikkoaamuksi. Onneksi sain tukihenkilöksi synnytykseen siskoni, olisi ollut aika ankeaa synnyttää yksin.

Ajatukset ovat vielä sumeina väsymyksen ja huolen takia - onneksi olemme nyt kotona, jossa voimme rauhoittua ja tutustua uuteen perheenjäseneeseen.

Raskausviikko 34

Raskausviikon 34 fiilikset ovat olleet kahdenlaiset. Olo on ollut yllättävän energinen ja hyvä. Olen vielä käynyt uimassa ja päivittäin hoitanut asioita ympäri kaupunkia. Toisaalta turvotus on ottanut vallan ja aiemmin niin löysät vihkisormukset pitää kunnolla kiskoa pois sormesta. Kengätkään ei mahdu kunnolla jalkaan, toivottavasti ne palautuu alkuperäiseen kokoon synnytyksen jälkeen. Unettomuus on jatkunut, viimekin yöllä valvoin useamman tunnin ennen uudelleen nukahtamista. Keskellä yötä huomasin selkeästi miten sormet ovat paksut kuin nakit. En taida uskaltaa edes laittaa sormusta sormeen tänään, jotta sen saa poiskin...

Pelästyin aamulla kun hetken aikaa luulin mahan jo laskeutuneen huomattavasti alaspäin. Lähestyvä synnytys tuntui niin pelottavalta; nytkö se jo tulee? Tähän pitkään odotukseen on niin tottunut, eikä olokaan ole niin tukala että synnytystä vielä toivoisi. Aika pian totesin, että ei se maha ehkä niin alhaalla olekaan, mutta luultavasti lapsi on kääntynyt pää alaspäin. Ainakin mahan yläosassa tuntuu väljemmältä. Toivottavasti lapsi ei vielä putkahda ulos - mies on ensi viikon vielä työmatkalla Dubaissa enkä todellakaan halua pusertaa vauvaa ulos yksin. Pitäisi varmaan miettiä joku tukihenkilö varalle, jos käy niin huonosti, että mies on matkalla kun synnytys käynnistyy.

Ensi viikolla on lääkärin tapaaminen jossa tehdään synnytystapasuunnitelma. Siinä selviää sitten miten päin lapsi on, lapsen koko ja mahtuisiko hän syntymään normaalisti alakautta. Kätilöopiston vierailu on sitten sitä seuraavalla viikolla, siellä saan varmasti vastauksen muutamaan mielessä (tyhmään) olleeseen kysymykseen (Maksaako sairaalassa oleminen? Mitä hyötyä olisi  peräruiskeen ottamisesta? yms). 

Viimeisiä hankintoja on taas tehty; ostettiin vaunuihin sopiva Brio Primo turvakaukalo, pari ihanaa vaatetta (taas), ja hoitotarvikkeita. Kovin paljon vauvan "kosmetiikkaa" en ole ostanut, ymmärtääkseni vauvan hyväkuntoinen iho ei tarvitse erillisiä rasvoja tai talkkeja. Asia on tietysti eri jos iho alkaa ärtymään vaipoista. Ostoslistalla on vielä harsoja, vaippoja, hoitotaso, leikkimatto ja sitteri. Imetystyyny on tarjolla yhdessä FB ryhmässä ja mietin onko sellaisen oikeasti tarpeellinen. Sänky toivottavasti saadaan ajoissa siskoltani. Toisaalta hätätilanteessa vauva voi alkuun nukkua äitiyspakkauksen laatikossa.

Synnytyssuunnitelma - tai ne toivomukset

Raskausviikot alkavat olemaan jo niin pitkällä, että on syytä miettiä vääjäämättä lähestyvää synnytystä ja suunnitelmia toiveitani sen suhteen. Raskausviikko 33 on päättymässä ja periaatteessahan vauva voi syntyä minä hetkenä hyvänsä.. Toivottavasti hän tosin pysyy mahassa vielä muutaman viikon - mulla on loma! :-) Vakavasti puhuttuna, vaikka pikkumies selviytyisikin suhteellisen hyvin kohdun ulkopuolella, toivon tyypin syntyvän niin lähellä laskettua aikaa kuin mahdollista. Alkuviikot ovat varmasti helpompia, jos miestä ei tarvitse herättää parin tunnin välein pakkosyöttöön painon nousemisen takia. Onneksi tähän mennessä ei ole ilmaantunut merkkejä, joiden perusteella pitäisi pelätä kovin aikaista synnytystä. Toisaalta minulle on vähitellen tullut sellainen olo, että ihan laskettuun päivään ei päästä vaan vauva syntyy hiukan aikaisemmin.

Kirjoitin jo aiemmin hiukan fiiliksistäni ja ajatuksistani synnytystä kohtaan, mutta mielessä on ollut tarkemman synnytyssuunnitelman (tai toivomuslistahan se oikeasti on, mitä tahansa voi tapahtua synnytyksen aikana) kirjoittaminen itselle, miehelle ja minua hoitavalle kätilölle. Itselle tämä on tapa käsitellä etukäteen tilannetta ja miettiä keinoja millä haluan helpottaa oloani. Miehelle tämä antaa suuntaviivat, minkä mukaan hän voi yrittää lieventää kipujani synnytystilanteessa. Kätilölle tämä kertoo toiveeni, jonka mukaan hoitaa minua ja vauvaa. 

Suunnitelman punainen lanka on tässä: 
Haluan synnytyksen olevan mahdollisimman pitkälle lääkkeetön ja kipua hoidettavan luontaisilla asennoilla ja liikkeillä, mutta haluan kipulääkettä helpottamaan oloani kivun yltyessä sietämättömän kovaksi.

Avautumisvaihe

Avautumisvaiheessa haluan pysyä mahdollisimman pitkään kotona ja pyrkiä aktiivisesti rentoutumaan erilaisilla keinoilla. Olen varannut TENS-laitteen  helpottamaan alkuvaiheen supistuskipuja. Useimmilla tämä laite taitaa helpottaa edes jonkin verran oloa ja mahdollistaa kotona olemisen pidempään. Manipuran synnytysjoogassakin olemme testailleet erilaisia keinoja synnytyskipujen helpottamiseksi. Haluan käyttää näitä asentoja, hengitystekniikoita ja äänenkäyttöä supistusten kestämiseksi. Mukavimmiksi asennoiksi joogassa paljastuivat jumppapalloon seisten nojailu, palloon nojailu polvillaan toinen jalka koukussa, lantion pyörittely,  "ampiaisääntely", ja muutenkin syvään hengittäminen. Tietysti nämä kaikki keinot saattavat varsinaisen synnytyksen käynnistyessä tuntua ihan erilaisilta - H-hetkellä saatankin heittää kaikki ajatukset romukoppaan ja päätyä tekemään ihan muita asioita. Muita menetelmiä kotona rentoutumiseksi on lämmin suihku, miehen antama selkähieronta ja lämpötyyny.

Kun edessä on siirtyminen sairaalaan, toivon, että meille annetaan synnytysrauha. Haluan huoneen valojen olevan hiukan himmennetyt, taustalla soivan valitsemani musiikki (ehkä synnytykseen voi luoda oman playlistan..), sekä mahdollisimman vähän huoneessa kävijöitä. Haluan avautumisvaiheessa mahdollisuuden rentoutua ammeessa (tai edes suihkussa jos ammeeseen ei syystä tai toisesta pääse). Haluan pystyä liikkumaan mahdollisimman vapaasti ympäri synnytyssalia sekä käyttämään apunani erilaisia välineitä, kuten jumppapalloa, säkkiä, guasha-kampaa ja lämpötyynyä. Jos synnytyksen eteneminen hidastuu, yritän ensisijaisesti edistää asiaa luonnonmukaisesti liikkuen, mieluummin kuin oksitosiinilla. Olen valmis myös käyttämään ilokaasua avautumisvaiheessa, jos se helpottaa oloani. En usko, että haluaisin kokeilla aqua-rakkuloita - jotenkin ajatus kivun lievittämisestä kivulla ei tunnu omalta jutulta.

Jos (ja kun) kivut yltyvät aivan sietämättömiksi, haluan epiduraalin (tai muun tilanteeseen sopivan helpotuksen). Toivon kuitenkin, ettei epiduraali tule niin myöhään etten enää tunne ponnistuksia. Haluan säilyttää kykyni tuntea ponnistustarve.

Ponnistusvaihe

Ponnistusvaiheen alkaessa haluan välttää painovoiman vastaista puolimakaavaa asentoa kokonaan jos vauvan vointi sen sallii. Sen sijaan haluan yrittää ponnistaa asennoissa, joissa painovoima toimii apunani - synnytysjakkaralla, konttausasennossa tai polviseisonnassa. Haluan ponnistaa omaan tahtiini, mutta haluan kätilön ohjaavan ponnistuksia niin että repeämiltä vältyttäisiin. Sanomattakin on varmaan selvää, että haluan välttää episiotomiaa eli välilihan leikkausta. Jos repeämiä tulee tai välilihaa joudutaan leikkaamaan, haluan puudutuksen tikkien laittamiseen. Uskokaa tai älkää, olen kuullut tarinoita kuinka alapäätä parsitaan ilman puudutusta! Tämä kuulostaa minusta ihan yhtä epäinhimilliseltä kuin naisten ympärileikkaukset.

Kun lapsi on syntynyt, haluan hänet nostettavan heti luokseni hakeutumaan rinnalle - paitsi jos lapsen terveys vaatii toisin. Napanuora saa sykkiä rauhassa loppuun viimeisetkin kallisarvoiset veripisarat. Jos lapsi viedään tutkimuksiin tai hoitoihin pois luotani, haluan miehen seuraavan lapsen mukana. Kätilön tulisi opastaa imetyksen alkuun ja avustaa imetyksessä koko sairaalassa olon aikana.

Suurin huoleni on kätilökätilökätilö... Kätilöllä on supertärkeä rooli, ja en voi muuta kuin toivoa superhyvää tyyppiä meidän kätilöksi. Mikä sitten on se mielestäni superhyvä tyyppi kätilösi? Toivon kätilön pitävän minut ajan tasalla siitä missä mennään, kertovan miksi joitain toimenpiteitä tehdään, sekä tietysti jaksavan tsempata minua epätoivoisimmalla hetkelläkin. Tietysti tärkeää on myös pitää englantia puhuva mies ajantasalla mitä tapahtuu ja miksi, kun luultavasti en itse pysty toimimaan tulkkina. Pahinta olisi jos joudun kiireelliseen sektioon, eikä kukaan ehdi kertoa miehelle selkeästi mitä tapahtuu ja miksi. 

Olen ehkä lukenut liikaa kauhukertomuksia vaikeista ja pitkistä synnytyksistä, pieleen menneistä kivunlievityksistä, ja hätäsektioista, sillä synnytys muuttuu päivä päivältä pelottavammaksi. Täytyy yrittää muistaa ja hyväksyä ajatus, että synnytys menee niin kuin se menee. Voin itse vain yrittää helpottaa omaa oloani, muu on sattuman varassa. Loppujen lopuksi, vauvan terveys ja hyvinvointi on  kuitenkin kaikkein tärkeintä.

Synnytysluento Manipurassa

Olen syksyn mittaan käynyt Joogakoulu Manipurassa raskausjoogassa. Raskausjoogakursseihin kuuluu viikottaisen joogatunnin lisäksi kolmen tunnin synnytysluento. Meidän synnytysluento oli viime perjantaina ja raahasin hienoisesti vastustelevan miehen mukaani. Mies ei sinänsä vastustellut aihetta, mutta ei uskonut luennosta olevan kielen takia hänelle mitään hyötyä. 

Luennolla kävimme läpi synnytyksen kulkua, kipua lieventäviä asentoja ja kuinka mies/partneri voi tukea ja auttaa. Neuvolassa ei olla vielä käsitelty synnytystä ollenkaan eikä varsinkaan miehen roolia synnytyksessä, joten tämänkin takia koin valmennuksen erittäin hyödylliseksi. Ensisynnyttäjänä halusin kuulla mitä synnytyksessä "oikeasti"  tapahtuu. Ok, kyllähän synnytykset on erilaisia ja synnytyskokemus on kaikilla erilainen, varsinkin jos tulee mutkia matkaan. Tällä kurssilla käsiteltiin normaalisti etenevää synnytystä.  Toinen syy kursille hakeutumiseen oli lisätä omaa tietämystäni miten voin selvitä synnytyksestä ilman liiallista tai tarpeetonta lääketieteellistä kivunlievitystä.

Luennolla käytiin läpi koko synnytysprosessi - synnytyksen alkamisen ensimerkit, kivunlievitys kotona, sairaalan tarjoamat kivunlievitykset, sekä synnytys ja synnytysasennot. Vetäjä, Malla Rautaparta, näytti asentoja, jotka voivat helpottaa ja rentouttaa oloa alkuvaiheen supistuksissa sekä miten partneri voi olla tukena. Kävimme läpi miten jumppapallo, kuuma suihku, TENS-laite ja äänenkäyttö voivat auttaa synnyttäjää. Tutustuttiin ei-lääketieteelliseen kivunlievitykseen ja apuvälineisiin, joista kummastakin sain paljon uutta tietoa. Yksi ahaa-elämyksistä oli se, miten rentoutuminen edistää synnytyshormonien eritystä ja vauhdittaa synnytystä. Liian hälyinen tai stressaava tilanne, tai myöskin äidin liiallinen pelkotila, voivat lisätä adrenaliinin eritystä, joka puolestaan vähentää synnytyshormoneja. Tässäkin tuli jo muutama syy miksi haluan pysyä kotona mahdollisimman pitkään ennen siirtymistä sairaalaan.

  

 

Oli mielenkiintoista myös kuulla historiaa miten synnytyksen hoito ja käsitykset normaalista synnytyksestä ovat muuttuneet. Alunperinhän kaikki synnyttivät kotona, kunnes vähitellen synnytykset ovat siirtyneen sairaaloihin. (Mummini synnytti äitini vielä omassa kodissaan, aika hurjaa ajatella!) Sairaaloissa naiset laitettiin synnyttämään selällään maaten, vaikka luonnollisempaa olisi käyttää painovoimaa apuna. Nykysynnyttäjät ovat alkaneet taas liikkumaan enemmän ja kokeilemaan eri asentoja. Epiduraali tai lapsen sydänkäyrien mittaaminen eivät myöskään estä liikkumista, vaikka tällainen luulo taisi aika laajasti olla kurssilaisten keskuudessa.

Yksi tärkeimmistä uusista elämyksistä luennolla oli mielestäni se, että kaiken kätilöiden tarjoaman avun/lääkkeet/keinot voi halutessaan kyseenalaistaa. Kaikesta voi kieltäytyä, tai ainakin kaiken kohdalla voi kysyä miksi toimenpidettä/lääkettä/tms tarvitaan. Mies tavallaan toimii tulkkina kätilöiden ja naisen välillä. Miehen rooli on synnyttävän naisen etujen ja halujen puolustamisessa. Haluan, että mies varmistaa synnytyksen menevän niin paljon oman suunnitelman mukaisesti kuin on turvallista minulle ja lapselle. Miehen täytyy pitää puoliani synnytyksessä silloin, kun en itse siihen pysty.

Kurssin vetäjällä on selkeästi pitkä kokemus raskausvalmennuksista. Oli mielenkiintoista kuulla myös se toinen puoli tarinasta - eli kuulla synnytyksestä myös muiltakin kuin lääketieteen edustajilta. Olin tosi tyytyväinen tilaisuuteen ja saatiin paljon pohdittavaa. Me olimme ilmoittautuneet myös kaksipäiväiseen Active Birth -seminaariin Manipuraan, mutta nyt mietityttää olenko jo kuullut kaiken tarvittavan tällä luennolla. Ehkä suurin anti seminaarissa on, että ehdimme käytännössä kokeilemaan tekniikoita ja asentoja itse mihin luennolla ei pystytty. Mies tosin saisi seminaarista enemmän irti vaikka yritin tulkata hänelle mahdollisimman paljon. 

Synnytysmietteitä ja TENS-laite

Viimeisen kolmanneksen lähestyttyä ajatukset ovat alkaneet siirtymään enemmän kohti konkreeettista todellisuutta. Tähän asti olen elänyt jonkinlaista "honeymoon"-vaihetta, söpöstelykautta. Kaapit on täynnä sööttejä vaatteita ja  mieli on ollut täynnä kaikkea sitä vaaleanpunaista (tai meidän kohdalla vaaleansinistä) mitä vauvoihin kuuluu. Synnytys tosin lähestyy vauhdilla ja minunkin päähäni alkaa iskostumaan todellisuus - tämä vauvahan täytyy oikeasti synnyttää ulos maailmaan. 

Synnytys on tähän asti ollut mielessäni jollain tavalla abstraktina kokemuksena, joka tulee eteen sitten joskus. Nyt synnytys on alkanut jännittää, ja hieman pelottaakin. Pelkään kipua, ja miten itse kestän kivun. Pelkään tylyjä kätilöitä, jotka tekevät työtään rutiinina unohtaen edessään olevan ensikertalaisen. Pelkään, että saan pahoja repeämiä ja että en osaa suhtautua synnytyksen jälkeiseen vartalooni. Kehonkuva on muutenkin raskauden aikana joutunut muuttumaan kasvavan vatsan myötä. Synnytykseen jälkeen kroppani on taas minun, sama mutta kuitenkin niin erilainen.

Kuva

Synnytyskipuihin on saatavilla vaikka mitä kipulääkkeitä, mutta ne ensimmäiset kivut ja fiilikset on kestettävä kotona ennen sairaalaan lähtemistä. Muutenkin haluaisin pärjätä mahdollisimman pitkälle ilman lääkkeitä ja turvautua lääkkeettömään kivunlievitykseen, mutta tuntien oman kipukynnykseni en edes oleta pystyväni synnyttämään "luomuna".

Olen lukenut paljon TENS-laitteesta, ja kuinka se on monella synnyttäjällä helpottanut alkuvaiheen supistuksia. Laite lähettää kehoon sähköimpulsseja selkään kiinnitettyjen elektrodilappujen kautta. Impulssit auttavat lisäämään kehon omien endorfiinien muodostumista. Näkemättä laitetta mieleeni tulee vanhempien  hierontalaite, jossa lievät sähköshokit rentouttivat lihaksia. TENSiä ei kuitenkaan pidä käyttää ennen raskausviikkoa 37, joten ilmeisesti laitteet toimivat jotenkin eri tavalla. 

TENSiä ei välttämättä tarvitse ostaa itselle (sillä käyttöaikahan on todella lyhyt), mutta niitä voi vuokrata monestakin paikasta. Itse varasin omani Aktiivinen synnytys -yhdistyksen kautta. Jos TENS-laite on hakusessa omaan synnytykseen, kannattaa olla ajoissa liikkeellä. Monet yhdistykset ja yritykset vuokraavat laitteita, mutta ne tuntuvat olevan aika lailla varattuina jo alkuvuotta ajatellen.

 

Tarkempaa synnytyssuunnitelmaa täytyy vielä miettiä kunnolla myöhemmin - laitan synnytystä koskevat ajatukset ja toiveet ylös itselle, miehelle ja sairaalan hoitohenkilökunnalle. Muiden on hyvä tietää synnytystoiveistani siinä vaiheessa kun itse ähkin kivuissa ja panikoin!