Kuntoilustrategia: Lenkki + puisto

Olen talven aikana laiskistunut. Vetosin kiireisiin enkä kamalasti ehtinyt tai jaksanut urheilla. Syksyn sporttiset vaunulenkit Abun kanssa jäivät pois pakkasen iskiessä ja lapsen kasvaessa. Yrittäjä-miehen pitkät työpäivät eivät myöskään paljon antaneet mahdollisuutta lähteä edes iltaisin urheilemaan. Nyt kevään tultua alkaa urheiluinto taas kasvamaan, ihanassa auringonpaisteessa on kiva lähteä kävelylle tai hölkälle. Motivaatiota on myös auttanut lisääntyvä päivänvalo. Kun talvivaatteiden alta kuoriutuu broilerin koipi-reisipalaa muistuttava kalpea iho ja hyllyvä kroppa, alkaa urheiluinnostus kummasti kasvamaan! Ongelmana on edelleen aika - miehen aikataulut ovat yhtä hullut kuin aiemminkin, eikä lapsen kanssa urheilemiseen ole montaa mahdollisuutta.

Keksin siis yhdistää kuntoilun ja Abun pakollisen iltapäiväpuistoilun (pakollisen, koska poika muuttuu levottomaksi ilman kunnon ulkoilua). Lähdin eilen iltapäivällä vaunujen kanssa Töölönlahdelle lenkkeilemään, jonne on avattu jonkinlainen uusi aktiviteettipuisto. Paikka on ollut valmis jo melkein viime syksystä lähtien, mutta jostain ihmeen syystä sitä on pidetty aitojen takana tähän asti. Hölkkäiltiin siis Abun kanssa sinne katsomaan olisiko alueella jotain jännittävää myös näin pienelle pojalle. 

Aktiviteettipuisto on täynnä mahdollisuuksia kiipeilyyn, temppuiluun ja liikkumiseen, mutta näin pienelle siellä ei ole mitään tekemistä. Puistossa on kivoja juttuja lapsille, ja aikuisillekin, ja itsekin kiipeilin telineillä hetken. Sekin on hyvää urheilua, varsinkin jos yrittää pysyä lämpimänä pienen hölkän jälkeen. Hetken aikaa kierrettiin puistoa ja päätin jatkaa matkaa, kun Abu tuntui vain kipittelevän pois leikkialueelta. Abun mielestä parasta paikassa olivat viereisellä nurmikolla olevan hanhet. Itse taas olin tyytyväinen, että agressiiviset hanhet olivat aitojen takana, Abulla on tapana rynniä mielenkiintoisten asioiden luo. 

Kierrettiin Töölönlahti ja jatkettiin matkaa toisella puolella olevaan leikkipuistoon. Siellä Abu kiipeili kiipeilytelineessä ja keinui, samalla kun yritin pitää itseäni lämpimänä tekemällä erinäisiä jumppaliikkeitä. Kyllähän ne muut isät ja äidit vähän tuijottelivat kun tein askelkyykkyjä, haaraperushyppyä ja jalannostoa. Sainpahan kuitenkin edes jonkinlaisen lyhyen treenin aikaiseksi. Kotimatkan hölkkäilin taas kotiin, jotta sain vielä viimeisetkin hyödyt harvinaisesta urheiluhetkestä. 

Pukeutumisvinkkinä tällaisille tuulisille päiville: jos takamus tuntuu jäätyvän urheiluhousujen alla, pue alle miesten kalsarit. Mulla oli miehen pitempilahkeisen kalsarit, jotka juuri sopivasti pitivät takamuksen lämpimänä, myös puistossa. 

BoostCamp - äidin hyvinvointiviikonloppu

Kun Abu oli vauva, sanoin miehelle että ennen töihinpaluuta haluan viikonlopun mittaiselle jooga- tai muulle urheiluviikonlopulle. Tarvitsen omaa hyvinvointiaikaa ja oman viikonlopun jolloin rauhoittua ja nauttia itsekseni. Töihin meno ei nyt ole ihan nurkan takana, mutta hyvinvointiviikonloppu on !

Ilmoittauduin ns. bootcampille, vaikka meno taitaa siellä enemmänkin painottua hyvinvointiliikuntaan kuin veren maku suussa hikoilemiseen. Suomalainen GoodBoost järjestää hyvinvointi- ja urheiluviikonlopun eteläisessä Suomessa. Se toimii tällaiselle pikkulapsen vanhemmalle todella mainiosti - ei tarvitse lähteä lentomatkan päähän ulkomaille ja olla pitkään erossa Abusta.

BoostCamp-viikonloppu sisältää kaiken, paitsi matkat kohteeseen. Majoituksen, ruuan, välipalat ja urheilut. Viikonloppu ei (pelkästään) ole ryppyotsaista rutistamista, vaan siihen sisältyy joogaa, meditaatiota, venyttelyä, ja saunomista. Toki hikikin virtaa ja syke nousee HIIT- ja Tabata-treeneissä. 

En malta odottaa omaa viikonloppua! Pääsen nauttimaan keväisen Suomen maisemista ja panostamaan omaan hyvään oloon. Hintakin on todella kohtuullinen, koko viikonloppu, sisältäen kaiken, kustantaa 189€! 

Kuka lähtee mukaan?

Lisätietoja: BoostCamp 

Ensimmäinen vuosi

Abu täytti eilen vuoden! Vuosi on mennyt tosi nopeasti ja hitaasti, välillä salamannopeasti ja välillä tuskastuttavan tahmeasti. Päiviämme ilahduttaa aktiivinen, iloinen, kärsimätön ja rakastettava pieni taapero. Niin, vauvasta on tullut taapero, vauvavuosi on lopullisesti ohi. 

Abun ensimmäinen vuosi tuli virallisesti täyteen eilen aamulla klo 09.47. Olin ratikassa matkalla asioille ja yhtäkkiä tajusin, että nyt on se hetki. Juuri nyt vuosi sitten sain puserrettua pienen tummatukkaisen pojan tähän maailmaan. Yhdeksän kuukauden odotuksen, aamuyöllä alkaneiden nopeiden supistusten ja ikuisuudelta tuntuvan ponnistusvaiheen jälkeen siinä hän oli. Pieni, hentoraajainen tumma poika. Itkuhan siinä ratikassa meinasi tulla.

Vuoden aikana olen ehtinyt itkea turhautumista, nauraa onnesta, koomailla puolikuolleena väsymyksestä, ihailla suurta hampaatonta hymyä, halailla pientä nukkuvaa poikaa, ja miljoonaa muuta asiaa. Tässä on Abun vuosi. 

Tammikuu

Työt loppuivat ja edessä häämötti 7 viikon loma. Tai näin piti olla, mutta Abu päätti syntyä 5 viikoa etukäteen, juuri silloin kun isänsä oli työmatkalla. Istuin yksin sairaalassa pieni vastasyntynyt sylissäni ja ihmettelin pientä perheenjäsentä. Huolestuttiin painon kehityksestä ja itkin turhautumista ja kipua kun imetys ei onnistunut. Kotona yritettiin päästä sinuiksi sen tosiasian kanssa että meitä on nyt kolme. Mies lähti töihin ja yritin selvitä arjesta päivä kerrallaan.

Helmikuu

Käytettiin uudesta pojasta nimeä Abu; Aladdin leffan esikuvansa mukaisesti poika oli hento ja karvainen. Helmikuussa vauva heräsi vastasyntyneen unimaailmasta ja alkoi reagoimaan ulkomaailmaan. Arki tuntui menevän imettäessä ja neuvolan painokontrolleissa; alussa käytiin viikoittain punnituksessa. Illat istuin sohvalla telkkarin ääressä ja imetin. Yöheräämiset eivät tuntuneet vielä miltään, hormonit kai auttoivat selviämään. Poika nukkui päikkäreitä huonosti, ja käytin päivisin paljon aikaa nukuttamiseen. Mikä äitiysloma, oli välillä mielessäni.    

Maaliskuu

Aloin itse heräämään siitä vastasyntyneen vauvakuplasta. Mielessä kävi säännöllisesti miten kivaa olisi päästä jumppaamaan ja saada pre-vauvavartalo takaisin. Väsymyksen takia koko ajatus urheilusta tuntui kuitenkin kaukaiselta. Välillä tsemppasin ja kävin salilla ja vähän hölkällä, mutta urheilu oli lähinnä poikkeus kuin sääntö. Arki tasaantui ja kävin ahkerasti lounastreffeillä ja pyörimässä kaupoilla. Mies teki pitkää työpäivää ja kävi työmatkoilla, niiden yksinäisten viikkojen aikana välillä pääsi itku pelkästä uupumuksesta. Abu oppi kääntymään mahalta selälleen, ensin kauhun kiljahduksen kera, sen jälkeen pitkän ähellyksen päätteeksi.

Maaliskuun lopussa oli vihdoin aika antaa pojalle virallinen nimi. Miehen isä ja veli saapuivat sitä varten Suomeen tutustumaan poikaan. Abu hurmasi kaikki omissa ristiäisissään kauluspaidassa ja pikku rusetissa. 

Huhtikuu

Abu alkoi leikkimään leluilla, ja heilutti ahkerasti käsiään leikkimaton alla. Roikkuvia leluja oli kiva kolistella ja kiljahdella tahdissa. Pääsiäisenä uskaltauduttiin Abun ensimmäiselle ulkomaanmatkalle Ruotsiin. Jännitettiin lentämistä ihan hulluna, mutta matka meni yllättävän helposti. Tästä saatiin lisäuskoa siihen, että selviämme myös kesämatkalla Espanjassa. 

Toukokuu

Toukokuu oli sisustamisen kuukausi. Abu sai uuden tuolin, kun tuotiin kotiin klassinen Stokke Tripp Trapp ja siihen sopiva vauvaistuin. Abu pääsi näkemään kaiken mitä pöydässä tapahtui ja malttoi leikkiä itsekseen ruokailun ajan. Toukokuussa poika sai vielä uuden, isomman sängyn. Korisänky jäi pois ja meidän sängyn viereen tuotiin valkoinen pinnasänky. Kovin paljoa poika ei tosin nukkunut siinä, vaan viihtyi lähinnä kiinni rinnassani läpi yön. Väsymys alkoi jo vähitellen painamaan enemmän. Hormonien vaikutus oli haihtumassa, varsinkin kun imetyksen rooli alkoi vähentymään.

Kesäkuu 

Kesäkuussa elettiin rankkoja ja jänniä viikkoja. Ostettiin uusi, ensimmäinen koti, ja suurin osa kesäkuusta meni remonttia suunnitellessa ja tehdessä. Abu istuskeli remonttikämpässä sitterissään, pureskeli tiikeriään ja valvoi maalaamista. Juhannuksen jälkeen päästiin vihdoin muuttamaan ja tuotiin tavarat vanhasta asunnosta uuteen. Loppukuusta aloitettiin Abun kanssa vähitellen maistelemaan kiinteitä, onneksi soseet eivät aiheuttaneet mahaongelmia. Ensimmäinen herkku oli banaani.

Heinäkuu

Kesäloma! Pitkään suunniteltu kesälomamatka Espanjaan oli kaikesta jännityksestä huolimatta menestys. Abu pärjäsi pitkät automatkat hyvin, kunhan nukkui. Kuumuus oli välillä aika tukalaa, mutta kaikesta selvisi vesi- ja maitopullojen avulla. 

Elokuu

Elokuussa oli aika pitkään odotetulle unikoululle. Abun nukahtamis- ja uniongelmat olivat verottaneet omat voimat, ja laskin päiviä unikoulun alkuun. Lähtötilanne oli se, että Abu havahtui hereille noin tunnin välein, jolloin vaihdettiin rintaa. Unikoulua treenattiin paria eri versiota muutaman viikon ajan, mutta unien laatu parani selkeästi. Useasta heräämisestä päästiin eroon ja lopulta poika heräsi 1-2 kertaa yössä. Sain vihdoin nukkua... edes vähän enemmän! 

Syyskuu

Abun liikkuminen muistutti mittarimatoa - kroppaa vedettiin mukana käsien varassa ja varpaat vähän työnsivät apuna. Kesän aikana soseiden määrään ja monipuolisuutta oli lisätty ja tein säännöllisesti Abulle omat sosepöperöt. Perunaruokia lukuunottamatta lähes kaikki maistuivat tosi hyvin. Annokset kasvoivat samaa tahtia liikkumisen kanssa, ja välillä tuntui että annoskoko oli sopiva hevoselle eikä vauvalle.

Lokakuu

Syksyn mittaan aloin miettimään tarkemmin omia työkuvioita ja Abun tulevia hoitosuunnitelmia. Päivähoidon aloitus tuntui tosi kaukaiselta, mutta hakemukset oli laitettava jo sisään hyvissä ajoin. Hoitotavan valinta tuntui (ja tuntuu) haastavalta; kuka on tarpeeksi hyvä ja turvallinen hoitamaan pientä suloista poikaani? 

Marraskuu

Marraskuu kului lähinnä omien työkuvioiden miettimisten parissa. Oli tehtävä vaikea valinta; palaanko vanhaan työpaikkaan ei-niin-motivoituneena vai otanko riskin ja yritän löytää uuden suunnan uralleni? Venkoilin asian kanssa viimeiseen päivään asti ja päätin, että tästä se alkaa, uusi suunta uralleni. Vuosi lapsen kanssa on tarpeeksi pitkä aika arvostamaan myös sitä aikuisten elämää. Pohdintojen aikana Abu oppi nousemaan seisomaan, ja tarttumaan kaikkeen sohvalle unohdettuun tavaraan.

 

Joulukuu

Vuoden viimeinen kuukausi sujui lähinnä jouluun ja Intian matkaa valmistellessa. Joulu yllätti taas, enkä ehtinyt yhteenkään joulukonserttiin ja saatiin joulukoristeetkin laitettua vain viikkoa ennen juhlaa. Joulu sujui perinteisellä tavalla perheen kanssa, ja välipäivät pestiin kilokaupalla pyykkiä ja pakattiin karmea määrä tavaraa jättimäisiin matkalaukkuihin. Tällä välillä Abu oppi kävelemään tukea vasten ja alkoi tutkimaan kotiamme entistä rohkeammin.

Kroppa 3 viikkoa synnytyksen jälkeen

Abun syntymästä on nyt kolme viikkoa ja tämä aika on tuntunut tosi pitkältä. Vuorokauden tunnit ovat tehokkaassa käytössä, koska öisin nukutaan noin 2 tunnin pätkissä ja päivät menee käytännön kotipuuhissa kuten pyykinpesussa, ruuanlaitossa, ja yleisessä järjestelyssä. Intialainen malli, jossa samassa taloudessa asuvat isovanhemmat hoitavat vauvaa ei tunnukaan niin typerältä.. olisi ihanaa jos paikalla olisi kaiket päivät ylimääräinen käsipari auttamassa arjen sujumisessa.

Kaiken väsymyksen takia jaksan korkeintaan käydä reilun puolen tunnin vaunukävelyllä - eilen neuvolaan, tänään kirjastoon. Ajatukset eivät voisi olla kauempana treenailusta ja synnytyksestä palautumisesta. Onneksi kroppani on aikalailla palautunut ilman suurempia panostuksia itseltäni. Raskauskiloja on varmaan vielä muutama jäljellä, mutten jaksa stressailla niistä. Prioriteettinä on tällä hetkellä vauva ja uni.. Toivon, että imetys sulattaa jäljelle jääneet kilot itsekseen kevään mittaan. Maha on muuten pienentynyt jo lähes entisiin mittoihin, ja pienimpiä housuja lukuunottamatta mahdun jo vanhoihin vaatteisiini. Mahan päällä on vielä pitkä hormoniviiva, joka ei vielä näytä haalistumisen merkkejä. Onneksi en saanut raskausarpia, ehkä ahkera rasvaaminen vaikutti sittenkin? Kohtu supistui ällistyttävän nopeasti jo synnärillä, eikä itsellä oikeastaan näkynyt raskausmahan tapaista kumpua synnytyksen jälkeen. Kohtuni ilmeisesti työnsi vauvan ulos ja palautui samantien vanhoihin mittoihin.. Veni, vidi, vici.

Alakerran taistelutanner muistuttaa kokemuksestaan vielä silloin tällöin, enkä malta odottaa lääkärin lopputarkastusta. Haluan jonkun ammattilaisen kertovan olenko palautunut normaaliin tahtiin. Uskalsin itse kertaalleen kurkata alakertaan, mutta todellisuus masensi... Näyttää aika erilaiselta kuin ennen vauvaa! Luotan siihen, että paikat suurinpiirtein kursiutuvat kasaan - eivät kai naiset lisää vauvoja hankkisi jos paikat jäisi lopullisesti tuulitunneliksi. 

Olen huomannut, että paikkojen palautuminen on herkkä aihe, josta ei juurikaan puhuta - ei netissä eikä muutenkaan. Neuvolassa annettiin lappu lantionpohjan jumpasta, mutta ei mainittu lainkaan synnytyksen aiheuttamista vaivoista ja palautumisesta yleisemmin. Kun puhutaan synnytyksestä palautumisesta, puhutaan yleensä pelkästään mahan pienenemisestä, jälkisupistuksista ja jälkivuodosta. En ole löytänyt netistä yhtäkään asiallista artikkelia tai keskustelua paikkojen palautumisesta ja palautumisen kestosta. Olisi helpottavaa kuulla millaisia vaivoja voi yleisesti olla ja miten kauan palautumisessa yleensä menee. Lääkärin jälkitarkastus on vasta maaliskuun alussa, mutta harkitsen ennen sitä yksityiselle menemistä..

 

ps. Pahoittelen mahdollisia kirjoitusvirheitä tai muuten kökköä kirjoitusta. Ajatukset ovat kohmeessa kaaosmaisen yön jäljiltä..