Haltialan kotieläintilalla

Me ostettiin viime viikolla oma auto ja sen kunniaksi lähdettiin lauantai-iltapäivän vierailulle Haltialan eläintilalle. Itse en ole koskaan ollut siellä, ja olenkin pitkään halunnut vierailla tilalla katsomassa eläimiä. Abu rakastaa kaikkia eläimiä, joten olin ihan varma pojan olevan innoissaan lehmistä, possuista ja lampaista. Niitä vilisee kuitenkin kaikissa lastenkirjoissa, olisipa siis hauskaa nähdä eläimet oikeasti! 

No, oltaisiin ihan hyvin voitu jäädä Töölönlahdelle. Abu tuijotteli lähellä seisovaa lehmää hetken aikaa kiinnostuneena, kunnes jäi tuijottamaan vieressä seisovaa ja lehmälle ruohoa antavaa pikkutyttöä. Kanojen aitauksen kohdalla Abun mielestä pikkukivet olivat jännempiä kuin verkon toisella puolella olevat eläimet. Possuja poika ei tainnut huomatakaan, sillä maassa oli juuri silloin hieno iso oksa... Taidettiin olla vuoden liian aikaisin kotieläintilalla. Luulen, että Abu on  kiinnostuneempi eläimistä vasta vähän isompana. Nyt reissun jännin osa oli leikkipuisto ja tiellä olevat pikkukivet.. 

Ensi vuonna uudestaan! Nyt tiedetään, että arkiset ihmeellisyydet ovat tässä vaiheessa jännempiä kuin vanhempien suuret ohjelmat ja suunnitelmat..

5 merkkiä joista tiedät olevasi vanhempi

Niitä päiviä tulee kohdalle silloin tällöin. Silloin mietin miten erilaista elämä oli ennen lasta. Ulkonäköön ehti panostaa käymällä säännöllisesti kampaajalla, kasvohoidossa, sokeroinnissa ja hieronnassa. Eri urheilulajit ja -tapahtumat tulivat tutuiksi, sillä useimpina päivinä työpäivä jatkui hikijumpan parissa. Kulttuuririennot tulivat tutuiksi ja iltaa ehti viettää ystävän kanssa viinilasin ääressä. Illalla ehti ja jaksoi kokkailla terveellistä ja maistuvaa (ja vähähiilihydraattista, proteiinipitoista) illallista.  

Valehtelisin jos väittäisin etten kaipaa tätä elämää lainkaan. Kaipaan välillä spontaania mahdollisuutta lähteä miehen kanssa leffaan tai ravintolaan, sekä kiireettömiä sunnuntai-aamuja lehden parissa. Lapsettomana elämä oli helpompaa, mutta kuitenkin tylsempää. Lapsettomana päivät ja vuodet kuluivat jotenkin samanlaisina - aamulla töihin, illalla jumppaan, viikonloppuna kavereiden kanssa ravintolaan. Vanhempana puolestaan elän mukana lapsen kehityskaaressa - näen miten Abu oppii uusia taitoja, itsenäistyy, kehittyy motorisesti ja kielellisesti. Sunnuntai-aamut alkavat pahimmassa tapauksessa jo kuudelta aamulla, mutta herään kuitenkin iloiseen höpötykseen ja isoon hymyyn. Abu osaa jo juosta-töpöttää, ja kiirehtii isäänsä vastaan ovelle huutaen "thäti thäti". Abu antaa myös isoja märkiä pusuja huulille ja poskelle, vaikka nyt flunssan aikana ne on enemmän räkäisiä nuolaisuja.

Flunssakauden aikana mieleeni on juolahtanut useampi asia, joita vain vanhemmat kokevat ja ymmärtävät.  
Sinä äiti tai isä - näistä asioista ainakin tunnistat, että olet vanhempi!

1. Legoja joka paikassa

Se ei riitä, että legoja löytyy joka puolelta kotia, kuten keittiön laatikoista ja roskiksesta. Näiden kirottujen legojen päälle astuu jatkuvasti, sillä palat ovat aina puoliksi piilossa, ja kummallisissa paikoissa. Ja vihdoin kun pääsen omille menoille kaupungille, huomaan että hanskojen sijasta taskusta löytyy... lego.

2.  Ihana kamala puuro

Puuro, mikä ihana kamaluus. Ensinnäkin Abulla on viha-rakkaus-suhde puuroon - välillä pojalle maistuu iso lautasellinen puuroa jogurtin ja hedelmäsoseen kanssa. Toisinaan taas edes puolikkaan lautasellisen syöttäminen on tahtojen taistelua, jossa suuta houkutellaan avautumaan leluilla, kirjoilla, kolisevilla vitamiinipurkeilla, ja koruilla. (Välillä kaulakoru on aina kiinnostava juttu, jolla suu aukeaa..)  Tahtojen taistelussa puuroa lentää pitkin ruokapöytää ja lattiaa; löysin puuroa taannoin kirjahyllyn oven takaa ja pöytälevyn alta. 

3. Pysyvä heijaamisrefleksi
Abu oli vauvana herkkäuninen ja nukuttaminen oli välillä kamalan työn takana. Päikkärit nukuttiin tasan tarkkaan liikkuvissa vaunuissa (no, edelleenkin nukutaan näin) ja jos vauhti pysähtyi, poika alkoi protestoimaan. Lihasmuistiini jäi siis heijausliike - huomaan usein heijaavani ostoskärryjä vaikka lapsi ei edes ole mukana kauppareissulla.

4. Kolmas persoona
Välillä ihmettelen kuka on tämä äiti, josta puhun koko ajan? "Ei hätää, äiti tulee", "Odotapas, äiti laittaa sulle sukat jalkaan", "Tule, äiti on täällä!". Minäkö äiti? Välillä oma äiti-identiteetti tuntuu olevan kadoksissa. Erityisesti ollessani omien vanhempieni kanssa tuntuu tosi oudolta sanoa äiti Abulle... Äitihän on se oma äitini. Ainiin mutta hänhän on nyt mummi. Kaikki termit ovat siirtyneet alaspäin, itse olen äiti ja äitini on mummi. Oma mummini kuoli jo usea vuosi sitten ja välillä jään miettimään kuinka outoa on, että mummin nimikettä käyttää nyt äitini.

5. Vauvalehdistä löytyy parempaa lukemista kuin muotilehdistä
Ennen illan rentoutumishetki koostui detox-teestä, palasta suklaata ja muotilehdestä. Nykyään parhaat ja osuvimmat jutut löytyvät vauva- ja perhelehdistä. Uusimpia lastenvaatteita on kiva katsella samalla kuin miettii mitä lisävarusteita vaunuun pitäisikään hankkia. Hauskimpia juttuja puolestaan ovat "lasten suusta" tarinat. Monet tarinat kuulostavat tutuilta, ja ne tuovat lohtua. Ehkei oma koti ei olekaan maailman kauhein kaaos! Muotilehtien sisältö tuntuu vieraalta ja muotikuvien vaatteet joko muistuttavat menneistä vuosikymmenistä tai avaruusajan luomuksilta. Sitä paitsi vaatteisiin ei muutenkaan kannata panostaa; päivän lopussa paita ja housut ovat joka tapauksessa täynnä likaa, räkää ja ruokaa. Meikkausopastukset tuntuvat erikoisilta; onko joskus ollut aikaa laittaa aamulla sekä tukkaa että meikkiä??   

Jos tiedät mistä puhutaan, onnea, olet (taaperon) vanhempi!  

Pyykkärin pikku apulainen

Meillä ei ole varsinaisesti mitään sovittuja siivouspäiviä, vaikka pyritään viikoittain siivoamaan koti kunnolla. Kunnolla tarkoittaa siis imurointia, lattioiden pesua, kylppärin ja vessan pesua, sekä vaihtelevasti pölyjen pyyhkimistä. Imuroin nykyään kuitenkin pikaisesti ainakin 3 kertaa viikossa, koska Abun ruokailu on niin älyttömän sotkuista. Olen harkinnut pienen rikkaimurin hankkimista, jolla nopeasti surauttaa muruset pois lattialta ja syöttötuolista.

Suunnitelmissa ei ollut varsinaisesti siivota eilen, mutta jotenkin vain aloin aamulla imuroimaan ja samalla vaihtamaan meidän sängyn lakanoita. Abu tietysti innostui kun tapahtui jotain jännää, ja oli mukana "auttamassa" lakanoiden vaihdossa. Samoin poika oli tikkana vahtimassa pesukoneen pesuohjelmaa kun laitoin vanhat lakanat pesuun. Jostain syystä se pesukone on niin jännä, varsinkin ne vilkkuvat punaiset valot. Onneksi pesukoneessamme on lapsilukko niin ei tarvi pelätä että Abu saa pesuohjelman muutettua kesken pesun!

 

Vähän huomaavaisuutta, pliis!

Helsingin keskusta on täynnä kaiken maailman urpoja - ainakin näin vaunuilijan näkökulmasta. Voisi jotenkin kuvitella, että kaupunkilaiset oppisivat käytöstapoja ja muiden huomioimista, kun kerran asuvat keskustassa eivätkä kehä kolmosen takana maaseudun pyhässä rauhassa. Varsinkin näin jouluruuhkan aikaan liikkuminen vaunuilla on hankalaa, eikä muiden ihmisten käytös helpota asiaa lainkaan.

Käytöstapojen suhteen helsinkiläiset ovat kivikauden eläimiä. Kaupunkilaiset kulkevat mykkinä omalla radallaan, välttelevät kaikkea mahdollista kontaktia muihin ihmisiin ja suurimmaksi osaksi kokevat muut kulkijat hidasteiksi. Muiden noteeraminen koetaan lähinnä kummalliseksi käytökseksi kuin jokapäiväiseksi kohteliaisuudeksi.

Vaunuihminen on täysin muiden armoilla kaupunkilaisten keskuudessa, ja lapsensa kanssa liikkujaa kohdellaan välinpitämättömästi, välillä jopa vihamielisesti. Vaunut koetaan häiriötekijäksi ja tietä tukkivaksi möhkäleeksi, joka häiritsee normaaleita ihmisiä. Yhteiselo kaupungissa olisi paljon mukavampaa, jos kaikki muistaisivat nämä muutamat seikat. 

Avaa ovi vaunuihmiselle. On aika hankalaa puskea isot rattaat, joissa on 10 kiloinen lapsi, iso hoitolaukku, oma käsilaukku ja parhaimmillaan pari muutakin ostoskassia, painavan ulko-oven läpi. Yksi käsi vetää oven auki, toinen kääntää vaunut sopivaan kulmaan, ja sitten taas se toinen käsi pitää ovea auki kun toinen käsi työntää vaunut ovensuusta sisään. Kaikkien matkaa ja kulkemista nopeuttaisi se, jos joku ystävällinen ihminen pitäisi ovea auki sen 5 sekuntia, jotta ovista selviää sisälle. Ei sitten kannata huokailla tai jupista selän takana että kylläpä kestää, jos ei auta kulkemisessa. 

Raitiovaunun madallettu keskiosa on tarkoitettu vaunuille. Päivittäin ratikassa istuu niitä urpoja kaupunkilaisia, jotka ovat parkkeeraneet takamuksensa keskiosan taitettaville penkeille. Tädit (yleensä tädit) eivät tajua siirtyä muualle kun vaunut saapuvat ratikkaan, vaan heitä pitää yleensä ystävällisesti pyytää siirtymään pois vaunujen tieltä. Niin, ja sen penkin nostaminen olisi myös tosi kiva. 

Tee tilaa vaunuille. Vaunut vievät paljon tilaa, ja tarvitsevat tilaa myös kääntymiseen. Liikennevälineistä täytyy poistua takaperin, jotta vaunut eivät kippaa nurin (sekin on lähes koettu). Olisi sen takia siis tosi kivaa, jos muut antaisivat vaunujen ensin poistua julkisista ennen sisälle tunkemista, ja antaisivat hiukan tilaa peruuttaa ulos ovesta. Se ratikka tai bussi ei lähde sillä samalla sekunnilla liikkeelle, ja jos ovet ovat sulkeutumassa, ne saa uudestaan auki nappia painamalla.

Hissit ovat tarkoitettu liikuntaesteisille ja lastenvaunuille. Hissit on tarkoitettu niille, jotka eivät pääse syystä tai toisesta kulkemaan liukuportaissa, ei laiskoille. Vaikka Kampin ostoskeskus on kätevällä sijainnilla ja sisältää kivoja lastenkauppoja, on niihin pääseminen tosi haastavaa. Minkä takia lastenvaatekerrokseen menee vain kaksi hissiä? Kaiken lisäksi hisseihin on aina tunkemassa muitakin kuin liikuntaesteisiä ja vaunuja, vaikka vieressä rullaavat liukuportaat veisivät perille kätevämmin. Sama ilmiö on todettu Stockmannilla, päähisseihin tunkee täysin liikuntakykyisiä aikuisia ihmisiä. Onneksi siellä sentään on muutama salahissi, joihin pääsee aina lastenvaunuilla.   

Minulla ja miehellä on runsaasti kokemuksia epäkohteliaista ja jopa tylyistä kaupunkilaisista. Tultiin eräänä arki-iltana myöhään kotiin kummipoikani synttäreiltä. Abu oli väsynyt eikä viihtynyt vaunuissa kiljumatta, joten mies kantoi poikaa sylissään. Noustiin täysinäiseen ratikkaan, madallettuun keskiosaan, minä työntäen vaunuja ja mies Abu sylissään. Jouduimme erikseen pyytämään kahta naista nousemaan taittopenkeiltä, jotta sain vaunut parkkeerattua sisään. Mies jäi seisomaan ovensuuhun Abun kanssa - eikä kukaan teineistä, tädeistä ja sedistä viitsinyt nousta ja antaa paikkaa miehelle vauvan kanssa.

Valivalivali tiistain kunniaksi, mutta varsinkin jouluruuhkan aikaan ärsyttää ihmisten epäkohteliaisuus. 

Tapahtuuko tällaista vain Helsingissä, vai kohtaavatko muutkin samanlaista kohtelua myös muualla Suomessa?

Hello Rubyn mallina

Meillä oli jännittävä lauantai-iltapäivä! Abu pääsi poseeramaan lasten koodauskirjan Hello Rubyn malliksi! Kirjan ja Hello Rubyn perustajan takia Suomessa on alkanut oikea koodausvillitys ja nyt puhutaan jopa koodausopetuksen aloittamisesta kouluissa. 

Hello Ruby etsi lapsia kuvausmalleiksi t-paitojen kansainvälistä markkinointia varten, ja kuviin etsittiin muitakin kuin ihan perinteisiä suomalaisia vaaleita lapsia. Tummatukkainen ja -silmäinen Abu valittiin siis kuvauksiin. Itseäni vähän jännitti miten kuvaukset menisivät, mutta Abu poseerasi kuin viilipytty eikä häiriintynyt valoista tai salamasta.

Kuvaus oli hauska kokemus, mutta oli myös mahtavaa päästä mukaan tukemaan tällaista hanketta. Minusta on hienoa, että lapsille annetaan mahdollisuus oppia koodausta ja ymmärtämään tietokoneita. Täytyy varmaan itsekin selailla hiukan Hello Ruby -kirjaa, jotta oppisin jotain koodauksesta!

Uusi elämä alkaa syksyisin

Joulu ja vuodenvaihde sekä siitä alkava uusi kalenterivuosi ovat monelle uuden elämän ja muutosten alku, jolloin tehdään lupauksia tipattomasta tammikuusta, tupakoinnin lopettamisesta, laihdutuksesta, ja miljoonasta muustakin asiasta. Omasta mielestäni syksyn alku on suurempi nollauskohta - kesähelteet vaihtuvat syksyn viileisiin aamuihin, työt jatkuvat ja koulut alkavat. Pitkän loman jälkeen tekee mieli jättää vanhat ajatukset ja vanha elämä taakse ja aloittaa jotakin uutta. Koulu- ja opiskeluaikoina tämä tarkoitti uusia kursseja ja opettajia, ehkä uusia kavereita ja tietysti uusia syysvaatteita. Koulua varten ostettiin uudet kynät, penaalit ja reput. Opiskelukausi alkoi kurssien valinnalla, kirjojen varaamisella kirjastosta ja tentteihin valmistautumisella. Muistan lapsena kun aina syksyisin äitini kommentoi, että nyt päästään takaisin normaaliin päiväjärjestykseen. Ihmettelin miksei kesä voisi olla normaalia ja syksy epänormaalia aikaa - kesähän on vapautta, nautintoa ja hauskanpitoa! No, syksy kuitenkin alkoi väistämättä jokaisen vapaana vietetyn kesäloman jälkeen ja sitä myöden koitti paluu rutiineihin ja normaaliin arkeen. Näin aikuisena on myös ihan mukavaa palata jälleen vanhoihin rutiineihin ja päästä kiinni terveellisempään elämään jätskikuukausien jälkeen.

Syksy on minulle tammikuuta tärkeämpi uuden alku. En tee oikeastaan uuden vuoden lupauksia, mutta teen uuden syksyn aloituksia. Joka syksy olen innosta pinkeänä suunnitellut mitä uutta mielenkiintoista aloitan tällä kertaa - itsensä kehittämistä, tavoitteita, tai kursseja. Tanssikursseja, kielikursseja, dieetti- ja elämänhallintatavoitteita - kaikki nämä alkaa osaltani syksyisin. Tämän syksyn uudet jutut ovat valokuvauskurssi ja entistä vakavampi äiti kuntoon -asenne.

Aikuisopiston järjestämä valokuvauskurssi alkaa parin viikon päästä ja innoissani odotan uusia vinkkejä kuvien ottamiseen ja valokuvaamiseen. En omista omaa järjestelmäkameraa, mutta olen käyttänyt miehen järkkäriä, jonka kaikkia toimintoja en edes osaa käyttää. Nyt pääsen tutustumaan valokuvaukseen tarkemmin ja oppimaan kameran käyttöä ja kuvien sommittelua. Ihanaa myös saada joku oma viikoittainen oma meno, jolloin pääsen keskittymään johonkin muuhun kuin vauva-arkeen ja vielä ystävän kanssa!

Toinen tavoitteeni (ehkä jo ikiprojekti) on päästä takaisin raskautta edeltäviin mittoihin ja parantaa (juoksu)kuntoani. Imetys ei kuluttanut vyötäröltäni kaikkia kiloja, eikä semi-laiska asenne urheiluun ole tehnyt suurta vaikutusta. Tietysti eivät ne väsymykseen syödyt herkut ja hiilaritkaan ole auttaneet kropan kuntoon saamisessa. Kiloja on raskauden jälkeen vielä muutama ylimääräinen, joista haluaisin vihdoin eroon. Syksyn tullen on tarkoitus käydä säännöllisesti juoksemassa, joko Abun kanssa tai ilman, ja käydä viikoittain joogaamassa. Samalla pitää parantaa huonoksi muuttuneet ruokailutavat terveemmiksi. Monesti en ehdi tehdä enkä syödä kunnon lounasta, vaan terveellisen lounaan korvaa hätäisesti tehty kinkkuvoileipä ja kulho mysliä. Kiireisessä pikkulapsiarjessa ei ehdi vääntää hienoja salaatteja, mutta pitäisi saada syötyä edes täysipainoinen lounas. Kilojen karistaminen tunnetusti vaatii säännöllistä ruokarytmiä, runsasta veden juontia ja tarpeeksi urheilua.

Alkaako muillakin uudet harrastukset syksyn myötä?  

Känkkäränkkä tuli taloon

Meidän kolmekuukautinen söpöliini on kadonnut ja tilalle on tullut känkkäränkkävauva. Söpöilyvaihe näyttää olevan ohi, ainakin taas tämän vaiheen ajaksi, ja päivät täyttyy kitinästä ja itkusta. Milloin kitistään turhautuneena tylsälle leikkimatolle, milloin väännetään itkua kun tyhmä äiti laittoi istumaan sitteriin, milloin itketään ihan vaan maailmantuskasta. 

Ovelasti Abu osaa jo käyttää itkua äidin huomion hakemiseksi. Aamulla oli niin tylsää istua sitterissä, että piti vääntää pientä itkua ja samalla tuijotella äitiä isoilla kosteilla silmillä. Silti se tyhmä äiti ei tajunnut nostaa pois tarpeeksi nopeasti! Vaunuissa on yhtä tyhmää olla ja makaamista siellä siedetään vain jos vaunuverho on auki ja voidaan tuijotella taivaalle. Nukkumisen ja huutamisen raja on hiuksenhieno; jos vauhti pysähtyy, väsynyt känkkäränkkävauva herää ja huutaa. Eikä lopeta kovin helposti.

Välillä äidinkin tekisi mieli antaa periksi känkkäränkälle ja vääntää kunnon itkupotkut lattialla. Mikään ei kiristä väsyneen äidin hermoja niin kuin kiukkuinen ja itkuinen lapsi...

Mammamonologit

Lukuunottamatta lähes päivittäisiä lounastreffejä, olen päivät yksin kotona Abun kanssa. Yritän jaksaa puhua Abulle jotain järkevää (kuten lukea Hesarin juttua YK vuosituhattavoitteista mutta Abu alkoi heilua niin että tarvitsin kummatkin kädet ettei pudonnut), mutta monesti keskustelut rajoittuvat, no, alapääjuttuihin. Ja ei-niin yllättäen monet keskustelunavaukset alkavat sanalla OHO.

"OHO, mikä töräys, tuliko sulta nyt kakka?"

"Mennään katsomaan onko sulle tullut kakka!"

"Oho, iso kakka! Nyt pestään pylly."

"Kuivataan pylly joka puolelta... Kuivataan täältä. Ja täältä. Ja täältäkin kuivataan. Noniin, nyt on kuiva pylly!"

"Oho, tuliko nyt uusi kakka! Ei haittaa, laitetaan uusi vaippa..."

Välillä mietin kasvaisiko lapsista fiksumpia jos niille jaksaisi puhua aikuisten asioita. Vaikka vaalituloksesta. Tai Suomen taloudellisesta tilanteesta. Ehkä Abusta kuoriutuu lapsinero, jos jaksan lukea hänelle päivän politiikkaa. Ja soittaa klassista musiikkia.
Pitänee kokeilla.