lauantai 31. tammikuuta 2015

Ensimmäisiä päiviä kotona

Kotiuduttiin sairaalasta maanantaina lähes viikon sairaalajakson jälkeen. Ensimmäiset päivät kotona ovat menneet toisiimme tutustuessa ja rutiineja (tai edes jotain sen tyyppistä) etsiessä. Sairaala-aikana muodostui omat rutiinit - aamulabra, aamiainen, vaipan vaihto, päiväunet, ja taas ruokailu. Uudestaan ja uudestaan. Jossain määrin laitostuttiinkin, istuttiin lähinnä omassa huoneessa vauvan kanssa ja kävimme kerroksen keittiössä syömässä. 

Kotona on puolestaan pitänyt luoda omat rutiinit.  Hoidetaan vuorotellen miehen kanssa vaipan vaihdot ja muut hoitotoimenpiteet. Pyllyn pesu onkin yllättävän hankalaa matalassa kylppärin lavuaarissa sairaalan ison altaan jälkeen. Ruokailussa pidetään kiinni kolmen tunnin jaksoista, mutta vauva heräilee jo itsekin niihin aikoihin omaan näläntunteeseen. Imetys sujuu osittain, mutta joudumme silti turvautumaan lisämaitoon, ja kaikessa pullonpyörityksessä menee oma aikansa. Vaikka vauva nukkuu kolme tuntia, siinä ajassa pitäisi ehtiä tekemään ruokaa, syömään, ehkä hiukan nukkumaan ja pumppaamaan maitoa. Aika kuluu nopeasti, ja pian ollaankin taas ruokintarumbassa. 

Himoitun Stokke-sängyn sijaan järki (ja rahapussi) vei voiton ja lainattiin siskon lapsilla käytössä ollutta korisänkyä. Tehtiin sängystä söpö pieni pesä, jossa toinen näyttää viihtyvän ainakin päivisin. Öisin tuntuu, että rauhoittuminen tapahtuu paremmin ihokontaktissa ja meidän sängyssä. Sänky on helppo siirtää päivisin olohuoneen puolelle ja illalla takaisin makuuhuoneeseen. Samalla annetaan toiselle puoliskolle rauha nukkua ilman vauvan ähinöitä. 


Päivät ovat menneet aika lailla kotona vauvan kanssa. Melkein joka ilta meillä on ollut vieraita piristämässä. Huomenna käydään visiitillä isovanhempien kanssa ja ylihuomenna ajateltiin tehdä ensimmäinen vaunu-ulkoilu. Mies palaa töihin jo ensi keskiviikkona, ja hiukan kauhuissani mietin miten tulen pärjäämään yksin tämän nyytin kanssa. Ylimääräinen käsipari on nimittäin erittäin tervetullut tässä vaiheessa!

torstai 29. tammikuuta 2015

Synnytyskertomus

Vauva on nyt kolmatta päivää kotona ja hänen uinuessa yhtä unisen isän sylissä on aikaa näpytellä muistiin synnytyskokemus. Mietin juuri eilen, että mitäköhän tästä kirjoittaa sillä synnytys oli kaikin puolin oppikirjamainen. Toisaalta itse haluan muistaa kokemuksen, joten parempi kirjoittaa se tänne ylös ennen kuin unen puutteesta tahmeat aivot unohtavat yksityiskohdat...

Vauvan laskettu aika oli 23. helmikuuta, mutta vauvamme syntyi siis lopulta 5 viikkoa etuajassa, tiistaina 20.1. Viikko sitten ehdin jo pikaisesti panikoimaan mahan laskeutumista juuri kun mies oli lähdössä työmatkalle. Unohdin sen pian, eihän se maha lopulta näyttänyt olevan niin matalalla.

Sunnuntaina ennen synnytystä mahaa ja alasekää jomotti kovasti, ja yritin etsiä sopivaa asentoa istua vanhempien lounaspöydässä. Maanantaina puolestaan olo oli täysin normaali; olin pitkällä lounaalla kaverin kanssa ja tein inventaariota vauvan vaatteista. Vaatteita läpikäydessäni ihmettelin, miten meille on kertynyt niin paljon pieniä kokoja ja ajattelin, ettei varmasti tulla käyttämään niistä puoliakaan. Maanantai-ilta venyi vähän myöhäisemmäksi projektin parissa ja suunnittelin homman jatkamista seuraavana päivänä. 

Synnytys käynnistyi tiistaina aamuyöllä. Heräsin puoli neljältä kun selkää ja alavatsaa jomotti. Yritin rentoutua ja vaihdella asentoa sängyssä, jotta saisin uudestaan unesta kiinni. Jossain vaiheessa hain lämpöpussin lieventämään jomotusta, jota yritin hankalasti pidellä selkääni vasten. Sitten nousin hakemaan särkylääkkeen, mutta sekään ei tuntunut auttavan. (Tässä vaiheessa olisi voinut tajuta, että kyseessä saattaa olla supistukset ja nimenomaan ne oikeat supistukset, kun kerran särkylääkekään ei auttanut.) Vähitellen jomotus muuttui aaltomaiseksi, vaikka taustalla oli jatkuva jomotuskipu selässä ja alavatsassa. Menin suihkuun rentoutumaan hetkeksi, istuin siellä jakkaralla veden valuessa selkää pitkin. Jomotus lieveni ja ajattelin pääseväni takaisin nukkumaan, mutta heti suihkusta tullessani kipu jatkui. Tässä vaiheessa en todellakaan tajunnut, että kyseessä olivat synnytykseen johtavat supistukset - ajattelin sinnitellä klo 12.40 neuvolalääkärin vastaanotolle asti. 

Puoli kuudelta aamulla parin suihkun, särkylääkkeen ja rentoutumisharjoituksen jälkeen ajattelin, että kyllä tämä on varmaan nyt supistuksia ja aloin niiden kellottamisen. Latasin kännykkään jonkun supistuslaskurin ja laskeskelin sillä supistusten kestoa. Supistuksia tuli 2-4 minuutin välein, mutta ne kestivät vain 30-40 sekunttia kerrallaan. Kärvistelin vuoroin sohvalla ja vuoroin sängyllä, mutta mikään asento ei tuntunut auttavan kovin pitkään. Yritin raskausjoogassa opittuja asentoja jumppapalloa vasten, mutta ne tuntuivat vain lisäävän kipua. Paras apu oli syvään hengittäminen. Tässä vaiheessa supistukset teki kipeää, mutta ei mitenkään suunnattomasti. En kierinyt tuskissani sohvalla tai lattialla, enkä vaipunut tähän kuuluisaan synnytystranssiin. Tekstasin miehelle joskus kuuden maissa, että sattuu. Hän oli juuri herännyt hotellissaan Dubaissa ja oli tietysti harmissaan, että olin yksin kipeänä kotona. 

Seitsämältä aamulla päätin soittaa kätilöopistolle, jotta voisin tulla tarkistamaan tilanteen. Siteeseen oli tullut jotain punertavaa (myöhemmin tajusin, että se oli varmasti tämä kuuluisa limatulppa) ja verenvuotoa täytyisi käydä näyttämässä lääkärillä, ettei vauvalla olisi mikään hätä. Soitin kättärille ja kerroin, että nyt varmaan supistaa ja olen viikolla 35. Laitoin joitan pyjamaa järkevämpää päälle ja soitin itselleni taksin. Nappasin neuvolakortin ja eteisestä villasukat mukaan. Hetken mietin pitäisikö ottaa jotain muutakin mukaan, mutta arvelin etten varmaankaan jää sinne pitkäksi aikaa.Eteisestä soitin miehelle, että lähden sairaalaan tarkistamaan tilanteen. Mies totesi, ettei se vauva nyt varmasti vielä synny. Niinpä niin..

Taksissa supisteli hiukan ja istuminen oli aika epämukavaa. Pariin otteeseen piti kiemurrella ja keskittyä oikein kovasti hengittämiseen. Sairaalaan pääsin klo 7.30 aamulla ja soitin osaston ovikelloa. Joku nainen tuli avaamaan ovea ja hänelle sopersin, että toivottavasi en ole tulossa synnyttämään. Mukava nuori kätilö nappasi minut mukaansa eteisestä ja johdatti synnytyssaliin. Riisuin takkia ja kenkiä, ja aloin jo kiemurtelemaan kipeämmäksi muuttuvien supistusten myötä. Kätilö alkoi kiinnittämään sydänantureita mahaani ja tarkisti kohdunkaulan. Kohdunkaula oli 10cm auki! Kätilön mukaan vauva syntyisi  aamupäivällä. En ollut uskoa kätilöä, eikö synnyttämisen pitänyt sattua enemmän! Rehellisesti sanottuna olin tässä kohtaa lievässä paniikissa. Olin ensisynnyttäjänä yksin sairaalassa, mies 8h lennon päässä työmatkalla ja vauva syntyisi parissa tunnissa. Soitin itkien miehelle, että vauva syntyy kohta ja hänen täytyisi ottaa ensimmäinen lento takaisin. Mies tietysti panikoi itsekin ja oli surullinen, ettei ehtisi synnytykseen. Seuraavaksi soitin äidilleni kertoakseni tilanteen ja sovittiin, että siskoni tulisi synnytykseen mukaan. 



Koska kohdunkaula oli jo täysin auki, ei ollut mahdollisuutta antaa mitään kivunlievitystä. Toisaalta olin pärjännyt näin pitkälle ilman kipulääkkeitä, joten ajattelin ettei loppuvaihe voinut olla tämän vaikeampaa. Kätilö toi TENS-laitteen ja sain ilokaasumaskin käteeni. Selitin kätilölle, että meidänhän piti tulla vasta seuraavalla viikolla tutustumaan sairaalaan eikä mulla ollut edes synnytystoiveita mukanani. Kerroin, etten halua ponnistaa puoli-istuvassa asennossa, vaan kontillaan tai seisten, käyttäen painovoimaa apuna.  Koska vauva oli ennenaikainen, seisominen oli poissuljettu ja mun piti pysyä sängyssä.

Siskoni saapui sairaalaan noin 8.15 maissa. Oli ihanaa saada joku perheenjäsen paikalle, vaikka olin aika omissa ajatuksissani kylkiasennossa, valmiina imaisemaan ilokaasua supistuksen alkaessa. Supistukset olivat edelleen hyvin lyhyitä, mutta klo 9 jälkeen alettiin harjoitella ponnistamista. Tunne oli todella erikoinen - tunsin paineen tunnetta peräsuolen kohdalla ja hentoa tarvetta ponnistaa. Samalla pelkäsin tunnetta ja ponnistamista, jollain tasolla vastustelin tuntemuksia. Käännyin myös polviseisontaan nojailemaan sängyn päätyä vasten, jotta tuntisin ponnistamisen paremmin. Lopulta tämä asento ei ollutkaan paras, vaan käännyin takaisin kylkiasentoon, jossa lopulta pusersin pojan ulos. 



Ponnistusvaihe oli kamalin, varsinkin se tunne kun jalkojen välissä on puoliksi syntynyt lapsi. En varsinaisesti tuntenut kipua, mutta erittäin suurta epämukavuutta. Joka paikkaa kiristää ja puristaa ja sitä haluaa kaiken vain vihdoin loppuvan. Kun poika nostettiin rinnalle vielä napanuorassa kiinni, sinisenä, limaisena ja tummasilmäsenä, en ollut uskoa että olin juuri synnyttänyt. Kaikki oli käynyt niin nopeasti, että pääkoppa ei ollut ehtinyt mukaan menoon. Pojan annettiin tunnin verran lepäillä rinnallani kunnes hänet pestiin, punnittiin, mitattiin ja puettiin. Tuuheatukkainen poikamme oli vain 2548g ja 44cm.. pieni mies kaikin puolin. Onneksi hän oli kuitenkin terve, vaikka hentoinen.

Synnytys oli ollut järisyttävän nopea ja helppo. Selvisin synnytyksestä ilman kipulääkkeitä ja sain vain muutaman tikin pieniin nirhaumiin. Vasta sairaalaan saapuessani tajusin, että minä ihan oikeasti aion nyt tänään synnyttää meidän lapsemme. Vielä ihmeellisempi olo oli pidellä sitä pientä tyyppiä sylissä - minä olen tämän miniolennon äiti.
 

maanantai 26. tammikuuta 2015

Meidän pieni poika

Blogissa on ollut viikon hiljaisuus, mutta hyvästä syystä. Pieni poikamme syntyi yllättäen tiistaina 20.1 tähän maailmaan. 

Poika syntyi lopulta raskausviikolla 35 eli 5 viikkoa etuajassa. Aikaisen startin takia hän on vielä niin pieni - syntymäpaino oli vain 2.5kg. Oltiin sairaalassa lopulta viikko; ensin seurattiin verensokeria ja sitten bilirubiinia. Ja niinhän siinä kävi, että jouduttiin kuitenkin valohoitoon yhdeksi yöksi. Onneksi hoito tepsi hyvin ja päästiin tänään vihdoin kotiutumaan.

Synnytys oli vauhdikas ja älyttömän helppo - supistukset alkoivat aamuyöstä neljän maissa ja poika syntyi klo 9.40. En uskonut kuin vasta sairaalassa, että poika tosiaan on syntymässä. Nappasin kotoakin vain villasukat ja neuvolakortin mukaani, kun ajattelin meneväni sairaalaan vain tarkistukseen ja palaavani sitten kotiin lepäämään. Kaiken lisäksi mies oli juuri maanantaina lentänyt työmatkalle Dubaihin. Hän sitten uutisen kuultuaan hyppäsi ensimmäiseen koneeseen takaisin Suomeen ja ehti sairaalaan keskiviikkoaamuksi. Onneksi sain tukihenkilöksi synnytykseen siskoni, olisi ollut aika ankeaa synnyttää yksin.

Ajatukset ovat vielä sumeina väsymyksen ja huolen takia - onneksi olemme nyt kotona, jossa voimme rauhoittua ja tutustua uuteen perheenjäseneeseen.



sunnuntai 18. tammikuuta 2015

Vanhemmuustesti läpäisty!

Selviydyttiin eilen varsinaisesta koitoksesta, melkeinpä kunnon vanhemmuustestistä. Jos vanhemmaksi aikovan olisi läpäistävä joku pääsykoe tai ajokortti ennen lasten hankkimista, niin eilinen oli sellainen testi. Ja me läpäistiin, sanoisinpa melkein jopa täysin pistein. 

Kolmevuotiaan kummipoikani vanhemmat olivat menossa illalliskutsuille ja pyysivät minua ja miestä lapsenvahdiksi siksi aikaa. En olekaan aiemmin ollut vahtimassa poikaa, joten hiukan jännitti miten iltarutiinit sujuvat kun hoitajana ei olekaan omat perheenjäsenet. Kummipoikani on tietysti muuten tuttu ja rakas, mutta ihan yksin en ole häntä vielä kertaakaan hoitanut. Lähdettiin miehen kanssa kummatkin hoitovuorolle, koska ajattelin, että loppuraskauden väsyttämänä en jaksaisi yksinään energisen miehenalun kanssa. 

Poika olikin täynnä energiaa - leikittiin autoilla, muovailuvahalla, luettiin kirjaa, ja tehtiin kaikkea muutakin maan ja taivaan välillä. Samalla tajusin miten erilainen raskausaika olisi jos samanaikaisesti kotona olisi pieni taaperoikäinen (tai onko kolmevuotiaat edes taaperoita..?) lapsi. Nyt ensimmäisessä raskaudessa voin täysin keskittyä omaan olemiseen ja jaksamiseen, ilman aikatauluja, päiväkotiin viemisiä tai pienten ruokkimisia. Kunnioitan kyllä hurjasti kaikkia niitä pienten lasten vanhempia, joilla on kotona jo yksi tai useampi lapsi, joista on huolehdittava täysillä myös raskausoireiden aikana. Mulla on lisäksi ollut niin älyttömän helppo raskaus, että on vaikeaa kuvitella millaista olisi jaksaa hoitaa lapsia 9 kuukautta huonovointisena, kipuilevana tai väsyneenä. Vaikka olisikin mies apuna.

Vaikka kummipoikani oli täynnä energiaa, meillä oli kiva ilta. Mies pääasiassa hoiti leikkimiset, minä huolehdin siisteydestä ja käytännön hommista, kuten ruokailusta, hampaiden pesusta ja nukuttamisesta. Ihmeellistä miten perinteiset sukupuoliroolit tulee aina jostain tällä tavoin esille, vaikka mulla ei ollutkaan mitään sitä vastaan että mies otti leikkivastuun ja minä hoitovastuun. Pärjättiin tosi hyvin, syötiin nätisti, pestiin hampaat kiltisti ja nukahtaminen tapahtui yllättävän nopeasti (mun mahtavan päästä keksityn "kolme karhua ja banaanipuut" sadun jälkeen). Läpäistiin vanhemmuustesti!

Jotenkin tästä kokemuksesta tuli sellainen varmuus, että kyllähän mekin tähän pystytään! Lapset kaipaavat läsnäoloa, rakkautta ja rajoja - lopulta hyvin yksinkertaisia asioita. Ainoa hankala asia taitaa olla se, mistä löytää energiaa jaksaa itse olla läsnä lapsille, työkiireiden ja kodinhoidon ohella.

perjantai 16. tammikuuta 2015

Raskausviikko 34

Raskausviikon 34 fiilikset ovat olleet kahdenlaiset. Olo on ollut yllättävän energinen ja hyvä. Olen vielä käynyt uimassa ja päivittäin hoitanut asioita ympäri kaupunkia. Toisaalta turvotus on ottanut vallan ja aiemmin niin löysät vihkisormukset pitää kunnolla kiskoa pois sormesta. Kengätkään ei mahdu kunnolla jalkaan, toivottavasti ne palautuu alkuperäiseen kokoon synnytyksen jälkeen. Unettomuus on jatkunut, viimekin yöllä valvoin useamman tunnin ennen uudelleen nukahtamista. Keskellä yötä huomasin selkeästi miten sormet ovat paksut kuin nakit. En taida uskaltaa edes laittaa sormusta sormeen tänään, jotta sen saa poiskin...

Pelästyin aamulla kun hetken aikaa luulin mahan jo laskeutuneen huomattavasti alaspäin. Lähestyvä synnytys tuntui niin pelottavalta; nytkö se jo tulee? Tähän pitkään odotukseen on niin tottunut, eikä olokaan ole niin tukala että synnytystä vielä toivoisi. Aika pian totesin, että ei se maha ehkä niin alhaalla olekaan, mutta luultavasti lapsi on kääntynyt pää alaspäin. Ainakin mahan yläosassa tuntuu väljemmältä. Toivottavasti lapsi ei vielä putkahda ulos - mies on ensi viikon vielä työmatkalla Dubaissa enkä todellakaan halua pusertaa vauvaa ulos yksin. Pitäisi varmaan miettiä joku tukihenkilö varalle, jos käy niin huonosti, että mies on matkalla kun synnytys käynnistyy.

Ensi viikolla on lääkärin tapaaminen jossa tehdään synnytystapasuunnitelma. Siinä selviää sitten miten päin lapsi on, lapsen koko ja mahtuisiko hän syntymään normaalisti alakautta. Kätilöopiston vierailu on sitten sitä seuraavalla viikolla, siellä saan varmasti vastauksen muutamaan mielessä (tyhmään) olleeseen kysymykseen (Maksaako sairaalassa oleminen? Mitä hyötyä olisi  peräruiskeen ottamisesta? yms). 

Viimeisiä hankintoja on taas tehty; ostettiin vaunuihin sopiva Brio Primo turvakaukalo, pari ihanaa vaatetta (taas), ja hoitotarvikkeita. Kovin paljon vauvan "kosmetiikkaa" en ole ostanut, ymmärtääkseni vauvan hyväkuntoinen iho ei tarvitse erillisiä rasvoja tai talkkeja. Asia on tietysti eri jos iho alkaa ärtymään vaipoista. Ostoslistalla on vielä harsoja, vaippoja, hoitotaso, leikkimatto ja sitteri. Imetystyyny on tarjolla yhdessä FB ryhmässä ja mietin onko sellaisen oikeasti tarpeellinen. Sänky toivottavasti saadaan ajoissa siskoltani. Toisaalta hätätilanteessa vauva voi alkuun nukkua äitiyspakkauksen laatikossa.

keskiviikko 14. tammikuuta 2015

Sitten kun housut

Äitiyslomalla on kova kiire - kuluttaa rahaa. Tämä viikko on lähinnä mennyt lounastellessa kavereiden kanssa ja shoppaillessa vauvalle ja itselle. Alennusmyyntien loppupäivät ovat parasta aikaa löytää tavaroita hyvällä alennuksella. Yksi viime päivien löydöistä ovat uudet "sitten kun" housut.

"Sitten kun" vaatteet ovat niitä, jotka tungetaan kaappiin odottamaan oikeaa hetkeä. Yleensä onnistuneen nälkäkuurin jälkeen. Tai kun leveälahkeiset housut tulevat jälleen muotiin. Tai kun pinkki luomiväri on taas pop.

Nämä "sitten kun" housut kuuluvat kategoriaan "sitten kun raskaus on ohi ja pääsen taas urheilemaan". Ostin alennusmyynnistä hyvällä hinnalla uudet sporttihousut. Unelmissani pääsen vaunujen kanssa reippaalle kävelylenkille kevätaurinkoon pitkin Töölön rantoja, päässä Raybanit ja jalassa uudet pinkkiraitaiset sporttihousut. Ihmisellä on hyvä olla unelmia.

    

Näitä kuvia kun katsoo voin todeta, että oikeassa ovat - musta hoikentaa! Todellisuuden jättimäinen raskausmaha näyttää pieneltä kummulta. Hurjaa. 

sunnuntai 11. tammikuuta 2015

Synnytyssuunnitelma - tai ne toivomukset

Raskausviikot alkavat olemaan jo niin pitkällä, että on syytä miettiä vääjäämättä lähestyvää synnytystä ja suunnitelmia toiveitani sen suhteen. Raskausviikko 33 on päättymässä ja periaatteessahan vauva voi syntyä minä hetkenä hyvänsä.. Toivottavasti hän tosin pysyy mahassa vielä muutaman viikon - mulla on loma! :-) Vakavasti puhuttuna, vaikka pikkumies selviytyisikin suhteellisen hyvin kohdun ulkopuolella, toivon tyypin syntyvän niin lähellä laskettua aikaa kuin mahdollista. Alkuviikot ovat varmasti helpompia, jos miestä ei tarvitse herättää parin tunnin välein pakkosyöttöön painon nousemisen takia. Onneksi tähän mennessä ei ole ilmaantunut merkkejä, joiden perusteella pitäisi pelätä kovin aikaista synnytystä. Toisaalta minulle on vähitellen tullut sellainen olo, että ihan laskettuun päivään ei päästä vaan vauva syntyy hiukan aikaisemmin.

Kirjoitin jo aiemmin hiukan fiiliksistäni ja ajatuksistani synnytystä kohtaan, mutta mielessä on ollut tarkemman synnytyssuunnitelman (tai toivomuslistahan se oikeasti on, mitä tahansa voi tapahtua synnytyksen aikana) kirjoittaminen itselle, miehelle ja minua hoitavalle kätilölle. Itselle tämä on tapa käsitellä etukäteen tilannetta ja miettiä keinoja millä haluan helpottaa oloani. Miehelle tämä antaa suuntaviivat, minkä mukaan hän voi yrittää lieventää kipujani synnytystilanteessa. Kätilölle tämä kertoo toiveeni, jonka mukaan hoitaa minua ja vauvaa. 

Suunnitelman punainen lanka on tässä: 
Haluan synnytyksen olevan mahdollisimman pitkälle lääkkeetön ja kipua hoidettavan luontaisilla asennoilla ja liikkeillä, mutta haluan kipulääkettä helpottamaan oloani kivun yltyessä sietämättömän kovaksi.

Avautumisvaihe
Avautumisvaiheessa haluan pysyä mahdollisimman pitkään kotona ja pyrkiä aktiivisesti rentoutumaan erilaisilla keinoilla. Olen varannut TENS-laitteen  helpottamaan alkuvaiheen supistuskipuja. Useimmilla tämä laite taitaa helpottaa edes jonkin verran oloa ja mahdollistaa kotona olemisen pidempään. Manipuran synnytysjoogassakin olemme testailleet erilaisia keinoja synnytyskipujen helpottamiseksi. Haluan käyttää näitä asentoja, hengitystekniikoita ja äänenkäyttöä supistusten kestämiseksi. Mukavimmiksi asennoiksi joogassa paljastuivat jumppapalloon seisten nojailu, palloon nojailu polvillaan toinen jalka koukussa, lantion pyörittely,  "ampiaisääntely", ja muutenkin syvään hengittäminen. Tietysti nämä kaikki keinot saattavat varsinaisen synnytyksen käynnistyessä tuntua ihan erilaisilta - H-hetkellä saatankin heittää kaikki ajatukset romukoppaan ja päätyä tekemään ihan muita asioita. Muita menetelmiä kotona rentoutumiseksi on lämmin suihku, miehen antama selkähieronta ja lämpötyyny.

Kun edessä on siirtyminen sairaalaan, toivon, että meille annetaan synnytysrauha. Haluan huoneen valojen olevan hiukan himmennetyt, taustalla soivan valitsemani musiikki (ehkä synnytykseen voi luoda oman playlistan..), sekä mahdollisimman vähän huoneessa kävijöitä. Haluan avautumisvaiheessa mahdollisuuden rentoutua ammeessa (tai edes suihkussa jos ammeeseen ei syystä tai toisesta pääse). Haluan pystyä liikkumaan mahdollisimman vapaasti ympäri synnytyssalia sekä käyttämään apunani erilaisia välineitä, kuten jumppapalloa, säkkiä, guasha-kampaa ja lämpötyynyä. Jos synnytyksen eteneminen hidastuu, yritän ensisijaisesti edistää asiaa luonnonmukaisesti liikkuen, mieluummin kuin oksitosiinilla. Olen valmis myös käyttämään ilokaasua avautumisvaiheessa, jos se helpottaa oloani. En usko, että haluaisin kokeilla aqua-rakkuloita - jotenkin ajatus kivun lievittämisestä kivulla ei tunnu omalta jutulta.

Jos (ja kun) kivut yltyvät aivan sietämättömiksi, haluan epiduraalin (tai muun tilanteeseen sopivan helpotuksen). Toivon kuitenkin, ettei epiduraali tule niin myöhään etten enää tunne ponnistuksia. Haluan säilyttää kykyni tuntea ponnistustarve.



Ponnistusvaihe
Ponnistusvaiheen alkaessa haluan välttää painovoiman vastaista puolimakaavaa asentoa kokonaan jos vauvan vointi sen sallii. Sen sijaan haluan yrittää ponnistaa asennoissa, joissa painovoima toimii apunani - synnytysjakkaralla, konttausasennossa tai polviseisonnassa. Haluan ponnistaa omaan tahtiini, mutta haluan kätilön ohjaavan ponnistuksia niin että repeämiltä vältyttäisiin. Sanomattakin on varmaan selvää, että haluan välttää episiotomiaa eli välilihan leikkausta. Jos repeämiä tulee tai välilihaa joudutaan leikkaamaan, haluan puudutuksen tikkien laittamiseen. Uskokaa tai älkää, olen kuullut tarinoita kuinka alapäätä parsitaan ilman puudutusta! Tämä kuulostaa minusta ihan yhtä epäinhimilliseltä kuin naisten ympärileikkaukset.

Kun lapsi on syntynyt, haluan hänet nostettavan heti luokseni hakeutumaan rinnalle - paitsi jos lapsen terveys vaatii toisin. Napanuora saa sykkiä rauhassa loppuun viimeisetkin kallisarvoiset veripisarat. Jos lapsi viedään tutkimuksiin tai hoitoihin pois luotani, haluan miehen seuraavan lapsen mukana. Kätilön tulisi opastaa imetyksen alkuun ja avustaa imetyksessä koko sairaalassa olon aikana.

Suurin huoleni on kätilökätilökätilö... Kätilöllä on supertärkeä rooli, ja en voi muuta kuin toivoa superhyvää tyyppiä meidän kätilöksi. Mikä sitten on se mielestäni superhyvä tyyppi kätilösi? Toivon kätilön pitävän minut ajan tasalla siitä missä mennään, kertovan miksi joitain toimenpiteitä tehdään, sekä tietysti jaksavan tsempata minua epätoivoisimmalla hetkelläkin. Tietysti tärkeää on myös pitää englantia puhuva mies ajantasalla mitä tapahtuu ja miksi, kun luultavasti en itse pysty toimimaan tulkkina. Pahinta olisi jos joudun kiireelliseen sektioon, eikä kukaan ehdi kertoa miehelle selkeästi mitä tapahtuu ja miksi. 

Olen ehkä lukenut liikaa kauhukertomuksia vaikeista ja pitkistä synnytyksistä, pieleen menneistä kivunlievityksistä, ja hätäsektioista, sillä synnytys muuttuu päivä päivältä pelottavammaksi. Täytyy yrittää muistaa ja hyväksyä ajatus, että synnytys menee niin kuin se menee. Voin itse vain yrittää helpottaa omaa oloani, muu on sattuman varassa. Loppujen lopuksi, vauvan terveys ja hyvinvointi on  kuitenkin kaikkein tärkeintä.

torstai 8. tammikuuta 2015

Raskausviikko 33 - tahti hidastuu

Raskausviikko 33 alkaa olemaan puolessa välissä ja tahti on selkeästi alkanut hidastumaan. Kävellessä ei voi enää kiitää eteenpäin samalla tahdilla kuin aiemmin ja liikkueessa on jatkuva pissahätä, ilmeisesti vauva tai kohtu jotenkin painaa rakkoa. Häntäluu ei enää vihoittele, mutta syynä siihen on varmasti loma ja se, etten istu tuntikausia kovalla istuimella. Jonkinlaisia liitoskipuja on alkanut ilmestymään, etenkin lantion etuosan häpyliitokseen. Lantio kipuilee erityisesti aamuisin, jos en ole muistanut nukkua tyyny jalkojen välissä. Välipäivinä laiskuus vei voiton, mutta tällä viikolla olen taas aktivoitunut liikunnan suhteen. Päätin käydä pari kertaa viikossa uimassa ja ainakin kerran viikossa salilla. Tämän aamuinen salikäynti tuntui edelleen ihan hyvältä, joten elän toivossa että voin ainakin muutaman viikon ajan käydä liikkumassa - edes rauhallisesti.

Isoin ongelma tällä hetkällä on tosin unettomuus. Olemme miehen kanssa vuorotellen hereillä - minä illasta ja mies aamuyöstä. En jotenkin saa nukahdettua ja makaan hereillä parikin tuntia. Lisäksi olen päässyt nyt siihen ihanaan vaiheeseen raskautta, että joudun ramppaamaan vessassa pari kertaa yössä. Mies taas heräilee selkäkrampin takia ja nukkuu loppuyön sitten sohvalla puoliksi pystyasennossa.  Olen tosi huono nukkumaan päiväunia, joten päivät menee pienessä kohmeessa väsymyksen takia. Kummatkin olemme nyt siis saaneet pientä ensitotuttelua vauvan kanssa valvomiseen.. 

Raskausblogi. Äiitysblogi

Yllä oleva kuva on pientä huijasta.. kuva otettiin viime viikon puolessa välissä. Voi olla, että maha on tästäkin hiukan vielä kasvanut. Talvitakki menee onneksi vielä kiinni, vaikka veikkaan ettei mahdu enää muutaman viikon päästä. Toivottavasti seuraavan 7 viikon aikana ei tule mitään älyttömän kovia pakkasia.

Tammikuun loppupuolella on lääkärikäynti, jossa ilmeisesti katsotaan kohdunkaulan tilanne ja vauvan asento. Mulla on jotenkin sellainen olo, ettei vauva ole vielä kääntynyt lähtöasetelmiin. Tyyppi liikkuu entiseen tapaan joka puolella mahaa, välillä huitaisten mojovasti jonnekin kylkiluiden tienoille. Toivottavasti kääntyy, sillä muuten edessä on kääntöyritys tai perätilasynnytys - joista kumpikaan ei ole erityisen toivottavaa. Seuraava terkkarikäynti on vasta helmikuun alussa, eli lääkärikäynnin jälkeen. Luulin, että raskauden loppuvaiheilla terkkarikäyntejä olisi useammin. Ehkä käyntejäni on karsittu kun en kerran ole valittanut olotilaa ja muutenkin raskaus etenee normaalisti. Varasin varmuudeksi vielä yksityiselle ultrakäynnin tammikuun loppuun, halutaan vielä ennen H-hetkeä varmistua että lapsi on ok ja kaikki kunnossa synnytystä ajatellen.

maanantai 5. tammikuuta 2015

Äiti, minäkö?


Raskausajan kääntyessä kohti loppusuoraa ja äitiysloman alkaessa, ovat ajatukset siirtyneet entistä enemmän kohti synnytyksen jälkeistä aikaa. En pysty edes kuvittelemaan millaista elämä tuleekaan olemaan pienen avuttoman, mutta niin vaativan vauvan kanssa! On täysin absurdia ajatella, että parin kuukauden päästä menemme sairaalaan kahdestaan, mutta palaamme sieltä pienen nyytin kanssa - eikä sitä voi palauttaa. Se on lopullisesti me ja hän. Kolmistaan. 

On niin helppoa miettiä sööttejä sinisiä vaatteita ja pieniä sukkia, mutta kaiken tämän alta nousee ajatukset äitiydestä, kasvatuksesta ja vastuusta. Meillä vanhemmilla on mieletön vastuu oppia hoitamaan ja kasvattamaan lasta järkevällä tavalla. Kyllähän me maalaisjärjellä varustetut ihmiset osataan katsoa onko vaippa märkä ja onko lapsella nälkä. Mutta osataanko opettaa toiselle ihmiselle vastuuntunoa, empatiaa, ja oikeudenmukaisuutta? Osataanko kasvattaa lapsesta täysipäisen, vastuuta kantavan yhteiskunnan jäsenen?

Huonoimpina päivinä herää epäilys.. ehkä en kykene tähän. Minäkö äiti? Mielikuva äidistähän on ihan erilainen kuin millaisena näen itseni. Enhän minä ole tukka likaisena ja meikittömänä makkarakastiketta lapsilaumalle kokkaava väsähtänyt naiszombie. Tykkään laittaa hiuksiani, urheilla useamman kerran viikossa, nukkua pitkään, ja kokeilla uusia eksoottisia ruokaohjeita. Jotenkin tämä todellisuus ja mielikuvani äitiydestä eivät oikein sovi yhteen. Toisina päivinä en edes mieti asiaa - kaikki rakentavat oman todellisuutensa äitiydestä ja jokainen on omalla tavallaan erilainen äiti. Tietysti olisi liioittelua ajatella, ettei elämä muuttuisi mitenkään lapsen synnyttyä, mutta voimme vaikuttaa jossain määrin muutoksen suuruuteen. Paras neuvo minkä olen saanut (ja niitä on viime viikkoina ropissut joka puolelta jopa kyllästymiseen asti) on tämä: ottakaa lapsi mukaan teidän elämäänne, mutta älkää muuttako elämää lapsen mukaiseksi.

Kuva

Luomuäiti, joka tekee itse luomubataattisosetta ja pesee kestovaipat pesupähkinöillä. 
Uraäiti, joka juoksee kokouksissa ja jättää lapset isovanhempien hoitoon syömään mikroeineksiä. 
Uhrautuva äiti, joka elää omaa elämäänsä lapsen kautta ja viettää tuntikausia tekemällä lapsen kotitehtäviä.

Äitiyden rooliin liittyy niin paljon arvolatauksia ja odotuksia. Olen huomannut sen jo tässä vaiheessa kun olen puhunut ajatuksistani imettämisestä, kasvatuksesta ja lapsen kanssa (ja ilman) matkustamisesta. Jotkut reaktiot ovat olleet yllättäviä, ja jossain määrin jopa tuomitsevia. Vaikka missään äitiyden malleissa ei ole mitään "väärin", mielestäni kaikissa rooleissa ja mielikuvissa naisen oma persoona jää äitiyden roolin taakse piiloon. Uhrautuva äiti haluaisi varmaan joskus käydä zumbassa ja kasvohoidossa, ehkä luomuäiti haluaisi välillä keskellä päivää leffaan, ehkä uraäiti haluaisi viettää yhden päivän sohvalla katsomassa Frendejä. Äiti on aina äiti, hänen oma minuutensa ja halunsa tuntuu helposti jäävän tämän varjoon. Isästä harvoin tulee ajateltua samalla lailla. Isä on myös uraohjus, jalkapallofani, sohvaperuna, ja silti se isä. Pysynkö vielä itsenäni vaikka olen äiti? Katoaako oma identiteetti äitiyden taakse? Nyt on helppo tehdä listoja mitä ei aio tehdä. "En ikinä ala tekemään jotain soseita itse, kaupastahan niitä saa." Tai verrata itseään omaan äitiinsä. "Musta ei ikinä tule samanlaista kuin siitä." Todellisuus voi yllättää, varmaan kumpaankin suuntaan.

Ilmassa on identiteettikriisiä. Sanoinkin jo miehelle kun hän oli Intiassa ostamassa rintapumppua ja imetystarvikkeita, että parasta muistaa minun olevan edelleen muutakin kuin maitotehdas. Olen äiti, imettäjä, mutta edelleen sama vanha minä. Äitiys täydentää minua, mutta ei korvaa minua.

Löysin netistä mielenkiintoisen väitöstutkimuksen äitiyden kulttuurisista odotuksista ja median vaikutuksesta äitiyden mielikuvaan. Mielenkiintoinen tutkimus, jota lukiessa tajuaa kaikki yhteiskunnan sanattomat odotukset äitiyden toteuttamisesta ja miten media vaikuttaa niihin. Nainen on aina äiti, vaikka hänellä ei olisikaan lapsia. Äitiys vaikuttaa väistämättä tietyssä vaiheessa myös työelämään, sillä synnytysikäinen nainen on pontentiaalinen riski työnantajalle. Tutkimus löytyy täältä, jos joitain muitakin kiinnostaa tutustua aiheeseen tarkemmin.

perjantai 2. tammikuuta 2015

Toinen Joulu

Meidän uuden vuoden vietto alkoi uuden joulun vietolla. Mies palasi vuoden viimeisenä päivänä Intiasta kotiin matkalaukku täynnä tuliaisia ja lahjoja perheeltä. Perinteisten tuliaisten - pähkinät, tee, kosmetiikat - lisäksi kassi pullisteli vauvatavaraa. Oman ostoslistan lisäksi koko perhe oli ostanut meille ison kasan tarvikkeita. 

Omassa ostoslistassa oli ollut Aventin tuttipulloja kahdessa eri koossa, vaihtotutteja pulloihin, tutteja, sekä rintapumppu. Aventin sähkökäyttöistä rintapumppua ei ollut saatavilla, mutta kaikkea muuta Intiasta saikin, ainakin 40% halvemmalla kuin Suomesta. Lisäksi mies oli ostanut tuttipullojen steriloijan sekä pulloharjan. Mielestäni mikroaaltouunin steriloija olisi ollut täysin riittävä meille, mutta mies osti kuitenkin sähkökäyttöisen.. ja sehän vasta onkin mielettömän iso laite!

Raskausblogi


Äitiysblogi

Ostoslistan lisäksi mies improvisoi ja toi mukanaan vähän ylimääräistä, kuten vauvan kynsileikkurin suurennuslasilla, vauvan pyyhkeitä, ja harsoja. Suurin osa näistä on huteja - meillä on jo kynsisakset, pyyhkeet on nenäliinan kokoisia, ja harsot eivät ole sellaista harsokangasta mitä täällä Suomessa yleensä käytetään. Ajatushan on kuitenkin tärkein, vai mitä?

Miehen perhe antoi meille joululahjaksi ison paketin vauvakamaa. Paketti sisälsi vauvan peiton, pyyhkeen, metallisen tuttipullon, bodyn ja myssyn, karhutossut sekä hoitolaukun. Lisäksi muilta sukulaisilta tuli pienet sukat ja pari pastellin sävyistä lapsen oloasua. Asut ovat tosin niin isot, että voi hyvin mennä ensi talveen ennen kuin ne sopivat päälle. Jostain syystä melkein kaikki Intiasta saadut vauvatavarat ovat keltaisia, vaikka perhe hyvin tietää meidän saavan pojan...

Raskausblogi


Vauvan tarvikkeet

Lisäksi Intiasta tuli mukana se käsintehty rengasliina, mistä täällä blogissakin puhuin. Liinasta tuli tosi kivan näköinen, värit on juuri sellaiset kuin halusin, ja materiaali on laadukasta puuvillaa. Nyt täytyy vain harjoitella rengasliinan sitomista, ettei lapsi luiskahda liinasta ulos!

Kantovälineet

Kantovälineet
 
Joulun aikana sain muitakin ostoksia tehtyä, kiitos Facebookin mahtavien kierrätysryhmien! Löysin eräästä ryhmästä lähes käyttämättömän Stokken kokoontaitettavan ammeen ja vauvatuen. Mahtavaa, ostoslista on pienentynyt melkein olemattomaan... suurimpana hankintana on enää rattaisiin sopiva turvakaukalo.