Kesäistä fiilistä maalla ja kaupungissa

Juhannuksesta alkoi itselläni muutaman päivän lomajakso, jonka perään tuli pari päivää töitä, jonka perään alkaa huomenna viikon loma. Loma ei ole hurjan pitkä uuden työn aloittamisen takia, joten pidämme lomasuunnitelmat vaatimattomina. Lähdemme tänään noro-Siljalla kohti Tukholmaa - toivottavasti noro ei tule mukaan tuliaisena!

Juhannus vietettiin vanhempieni luona maalla Abun serkkujen seurassa. Pojat ja tytöt juoksentelivat ulkona kaikki päivät ja läiskyttelivät vedessä puolet ajasta. Onneksi sää oli kaikenkaikkiaan ihan ok, ettei tarvinnut koko viikonloppua viettää sisällä. Abu tykkäsi seurata tyttöjen menoa ja onneksi keskimmäinen Abun serkuista tykkäsi myös viettää aikaa pojan kanssa vaikka Abu olikin joihinkin leikkeihin liian nuori. 

Mökillä oli myös tätini sekä hänen koiransa. Koira oli Abun mielestä maailman parasta juhannusseuraa, sitä oli kiva silitellä ja jahdata. Onneksi koira oli rauhallinen ja hyvähermoinen, mutta kyllä Abu sitä sen verran kiusasi että välillä piti käydä pelastamassa sekä koira, että lapsi. 

 

Juhannuksen jälkeiset muutamat kesälomapäivät vietin ihan kotona lapsen kanssa. Tapasin paljon kavereita - kavereiden näkeminen on kutistunut lähes nollaan työn aloittamisen jälkeen - ja käytiin Abun kanssa eri kesäisissä paikoissa. Helsingin leikkipuistot tarjoavat lapsille ilmaisen lounaan kesän ajan. Abun päikkäreiden kannalta lounastaminen puistossa ei toimi, mutta lounaasta riippumatta Taivallahden leikkipuisto oli suosittu lasten ja aikuisten kesken. Myös Annantalo järjestää kesäkuussa ja elokuussa Annantalon Kesäpiha -nimisen lasten tapahtuman. Annantalon pihalla on lähes päivittäin vaihtuvaa aktiviteettia ja touhua lapsille eri ikäisille lapsille, vaikkakin toiminta on suunnattu Abua vanhemmille lapsille. Kävimme Annantalolla alkuviikosta, ja jouduinkin kiskomaan Abua pois milloin sähköjohtojen luota, milloin karkumatkalta autotielle. Ihan kiva tapahtuma, mutta meille parempi ehkä ensi kesänä. 

Puuhalistalla on meillä ainakin Korkeasaari ja Suomenlinna. Haluaisin viedä Abun jollekin pienelle merimatkalle ja antaa pojan ihmetellä vettä ja veneitä. Todennäköisesti Korkeasaari ja Suomenlinna riittävät tähän tarkoitukseen, mutta olisi kiva myös vierailla Helsingin edustan saarilla. Mies ja Abu kävivät Linnanmäellä työmatkani aikana, joten se jää nyt pois kesän aktiviteeteista. 

Paljon kivaa olemme siis tehneet mutta yhtä paljon kivaa on odotettavissa vielä lomaviikon aikana!

Abu - Suomi sanakirja

Abu on oppinut älyttömän määrän uusia sanoja viimeisen kuukauden aikana ja toistaa ihan kaikkea kuin pieni (suloinen) papukaija. Hän kuuntelee ja katselee tosi mielellään kuvakirjoja, osoittelee kuvia, toistaa sanoja ja ymmärtää jo laskemisestakin jotain. Lapsinero?!?!

Ääntäminen on tietysti ihan poskellaan, mutta kyllä ainakin minä hyvinkin paljon ymmärrän lapsen puhetta. Mies ei tietenkään ihan niin paljoa, koska Abu puhuu ainoastaan suomea. Yritän kuitenkin koko ajan muistuttaa miehelle, että vaikka miten paljon Abu puhuisi suomea ja toistaisi suomen sanoja, miehen tulisi puhua vain ja ainostaan hindiä pojalle! Kielen eteen täytyy tehdä hurjasti työtä, mutta uskon että kaksi- tai kolmikielisyys on vain hyödyksi myöhemmin elämässä. 

Ohessa pieni Abu-suomi sanakirja kaikkein hassuimmista sanoista. 

känni = kansi

kamu = kananmuna

puuo = puuro
ekote = sekoitetaan
pommi = pompi
nukku = väsyttää

Hassuinta on, että Abu on alkanut sanomaan itselleen ei kun tekee jotain kiellettyä kuten läiskäisee äitiä. Abu sanoo ee ja nauraa päälle - eli kasvatus ei ole vielä täysin menestys...  
  

Haltialan kotieläintilalla

Me ostettiin viime viikolla oma auto ja sen kunniaksi lähdettiin lauantai-iltapäivän vierailulle Haltialan eläintilalle. Itse en ole koskaan ollut siellä, ja olenkin pitkään halunnut vierailla tilalla katsomassa eläimiä. Abu rakastaa kaikkia eläimiä, joten olin ihan varma pojan olevan innoissaan lehmistä, possuista ja lampaista. Niitä vilisee kuitenkin kaikissa lastenkirjoissa, olisipa siis hauskaa nähdä eläimet oikeasti! 

No, oltaisiin ihan hyvin voitu jäädä Töölönlahdelle. Abu tuijotteli lähellä seisovaa lehmää hetken aikaa kiinnostuneena, kunnes jäi tuijottamaan vieressä seisovaa ja lehmälle ruohoa antavaa pikkutyttöä. Kanojen aitauksen kohdalla Abun mielestä pikkukivet olivat jännempiä kuin verkon toisella puolella olevat eläimet. Possuja poika ei tainnut huomatakaan, sillä maassa oli juuri silloin hieno iso oksa... Taidettiin olla vuoden liian aikaisin kotieläintilalla. Luulen, että Abu on  kiinnostuneempi eläimistä vasta vähän isompana. Nyt reissun jännin osa oli leikkipuisto ja tiellä olevat pikkukivet.. 

Ensi vuonna uudestaan! Nyt tiedetään, että arkiset ihmeellisyydet ovat tässä vaiheessa jännempiä kuin vanhempien suuret ohjelmat ja suunnitelmat..

Palasia arjesta

Mun täytyy myöntää, että elämämme on aika tylsää tällä hetkellä. Arki sujuu rattoisasti työn ja perheen kanssa, vapaa-aikaa ja omaa-aikaa on vähän, mutta kuitenkin jonkin verran. Viikolla juoksen aamulla töihin, iltapäivällä päiväkotiin hakemaan Abu, kotiin syöttämään poika ja iltaisin yritän tehdä jotain omia juttuja.  Tässä kirjoituksessa ei ole mitään punaista lankaa, vaan halusin jakaa joitain hetkiä meidän kesäisestä arjesta!

Eräs tunnettu naispuolinen toimitusjohtaja sanoi juuri tänään eräässä tilaisuudessa, että parasta lapsissa on se, että itsekin katsoo asioita eri tavalla. Se on totta - Abu ihmettelee lintuja, koiria, kukkia, puita.. Kaikki on uutta ja ihmeellistä, ja itsekin tulee huomattua maailma kuin uusin silmin. Ihana kevät ja ihanat kukat. Töölö on ollut täynnä kauniita kukkia, voikukista istutettuihin narsisseihin.

Parasta ovat ne hetket, kun olemme kaikki kolme yhdessä. Niitä hetkiä on liian vähän, mutta menneellä viikolla saimme viettää harvinaisen iltapäivän yhdessä ihanassa naapurustossamme. Abun päiväkotiryhmällä oli kevätjuhla, jonka jälkeen lähdimme kävelylle rantaan ja seikkailimme puistossa. Kummallakin vanhemmalla tuli tippa linssiin kevätjuhlissa - siellä se meidän pieni mutta iso poika istui muiden joukossa ihmettelemässä ja lauleskelemassa.

Abu juoksee jo melkoisella vauhdilla ja yleensä aina suinpäin kohti tilanteita, joten perässä on pysyttävä. Mies yritti saada pojan kiinni, että pääsisimme kotiin iltapesulle.

Abu rakastaa kylpemistä. Jos amme on esillä, niin poika hyppää sinne - vaikka vaatteet päällä! Kylvetämme Abun yleensä joka arki-ilta, sillä poika on niin yltä päältä hiekassa päiväkodin jälkeen. Ammeesta nouseminen on joka kerta kamala tappelu, sillä Abu haluaa kammeta itsensä takaisin veteen.

Abun hiukset ovat hyvin epäsuomalaisen paksut ja kasvavat vauhdilla. Olen leikannut Abun hiukset toistaiseksi itse kotona ja ostin tätä varten kunnon hiustenleikkaussakset. Lapsen hiusten leikkaaminen on muuten stressaavaa hommaa, koska koko ajan täytyy varoa ettei sakset osu silmiin tai muuten satuta. Yleensä leikkaan Abun hiukset ammeessa, jolloin Abun mielenkiinto on vesileikeissä. Jälki ei ole mitään ammattitasoa, mutta saadaan ainakin silmät esiin tukan alta. Edellisellä kerralla onnistuin vahingossa leikkaamaan saksilla korvaan (sitä itki sekä äiti että poika!), joten keksin viimeistellä tukanleikkuun pinnatuolissa, lastenohjelmien ääressä.

Abun reviiri kotona on laajentunut, nyt hauskaa on kaivella tavaroita ulos laatikoista. Mikään laatikko ei ole turvassa kun pieni myyrä kaivelee kattiloita, patalappuja, kosmetiikkaa, ja hiusjuttuja laatikoista. Ärsyttävintä on, että Abu on ymmärtänyt että tavaroiden päällä seistessä ylettää myös muihin tavaroihin. Olen saanut pojan kiinni seisomasta ylösalaisin olevan kattilan päällä ja yrittäen kurkottaa tiskipöydälle. Minun ja miehen täytyy koko ajan olla silmä tarkkana ettei käsiin satu mitään vaarallista. Veitset pitää siirtää tarpeeksi kauas pöydän reunasta ja siirtää kosmetiikat ylähyllyille. Taitoa alkaa olemaan, muttei vielä järkeä! 

 Kesän paras ravintola on ihan meidän lähellä. Kulttuuritehdas Korjaamo on avannut kesäpihansa, joka on ihan mahtava lapsiperheille. Kävimme tänään illalla testaamassa paikan valikoimaa ja ilahduin. Piha on tarpeeksi iso ja kaukana autotiestä, että pojan voi jättää yksin tutkimaan ympäristöä. Hiekkalaatikko ei tosin jaksanut kiinnostaa, vaan Abu oli kiinnostuneempi linnuista, oksista ja muista asiakkaista. Jouduin pariin otteeseen käymään hakemassa Abun muiden seurueiden luota, jonne hän päätyi juttelemaan. Mahtavaa, että poika on sosiaalinen ja iloinen, mutta namusetä-varoitustarinat täytyy näköjään kertoa jo oletettua aikaisemmin... 

 

Abu 16kk

Taas yksi merkkipaalu - yksi synttärikuukausi lisää! Eihän näitä synttäreitä mitenkään juhlita, mutta kiva kuitenkin joka kuukausi miettiä miten poika on taas kasvanut ja kehittynyt. 

Abu oppinut monia uusia taitoja, ja osaa nyt:

• laittaa itse pipon päähän 
• pissata pottaan (ainakin joskus)
• kiinnittää legoja toisiinsa ja irrottaa (irrottaminen tapahtui aiemmin paiskaamalla legot lattiaan, eli olemme edistyneet huomattavasti)  
• painaa hissin nappia 
• syödä itse omalla lusikalla (kunhan vaan huvittaisi, useimmiten hauskempaa on vain lusikoida sapuskaa pöydälle ja sotkea sitä)

 

Näitä ei ihan vielä osata vaikka kovasti harjoitellaan:

• sukkien pukeminen (aluksi Abu yritti vain painaa sukkaa jalkaansa vasten, nyt hän ymmärtää että sukka pitää ensin avata ja laittaa varpaat sisään)
• housujen riisuminen 
• mukista juominen

 

Puhe on taas kehittynyt nopeammin kuin motoriset taidot. Abu osaa entistä selkeämmin sanoa korkki, kattila, kansi, terävä, ja kuppi, muiden sanojen ohella. Oma tahto on myös kasvanut hurjasti ja jos poika ei saa tehdä sitä mitä haluaa, alkaa hirveä itku-potku-raivari lattialla kierien. Abu rakastaa kylpeä - läpsytellä vettä, lapioida vettä laidan yli ja muuten vaan lillua ammeessa. Kylvystä nouseminen onkin sitten aina kamala kamppailu; Abu yrittää kaikin voimin kammeta itseään takaisin ja me taas yritämme saada poikaa rauhoittumaan niin, että saadaan pyjama niskaan.

 

Abu on selkeästi musikaalinen. En tiedä onko kyse perinnöllisestä taidosta vai opitusta - pojalla on kuitenkin takana useamman kuukauden mittainen muskariura. Ollaan oltu parissa juhlissa muutaman viikon aikana, joissa Abu on löytänyt musiikkia toistavan kaiuttimen ja mennyt siihen viereen jammailemaan. Lisäksi muskarista tutut laulut saavat Abun lauleskelemaan mukana ja uudet laulut saavat pojan hiljentymään kuuntelemaan. En itse ole yhtään musikaalinen, joten tämän(kin) on pakko tulla miehen puolelta. 

 

Kuvien ottaminen on jäänyt vähemmälle nyt töiden alettua. Abun kanssa vietetty aika on tosi vähäistä (viikonloppuja lukuunottamatta), joten iltaisin ei tule edes mieleen ottaa kuvia. Lisäksi päiväkotipäivien jälkeen Abu on todella väsynyt ja likainen; ruokaa on hiuksissa, naamassa ja vaatteissa. Onneksi on viikonloput, jolloin voidaan viettää aikaa koko perheenä, pukea päälle muitakin vaatteita kuin niitä kauhtuneita college-housuja, ja rentoutua kotona lukien kirjoja.

 

Tänä viikonloppuna mies saa tosin hoitaa poikaa yksin. Vuorossa on tämän mamman virkistäytymisviikonloppu - urheilullinen hyvinvointiviikonloppu Tampereen lähistöllä. Iloitsen matkasta hurjasti, nyt on mamman vuoro lähteä omille teille. Samalla tosin jännitän miten isi ja Abu pärjäävät, onko pojilla ikävä. Vaikka söpöläisiä tulee ikävä, olen suunnattoman onnellinen mahdollisuudesta päästä kavereiden kanssa urheilemaan ja syömään terveellisesti. Pakkasin matkalle mukaan jopa kaksi kirjaa, ehtisin ehkä jopa lukemaan kirjaa!

Aurinkoinen äitienpäiväviikonloppu

Sää on todellakin suosinut meitä suomalaisia viimeisten päivien ajan. Aurinko on hellinyt talven valkaisemia kasvoja ja saanut luonnonkin vihdoin kasvamaan täyteen vihreyteen. Ikkunasta näkyvä maisema on muuttunut yllättävän nopeasti vihreäksi – en melkein muistanut miten ihanalta kevät ja lämpö tuntuu. Kevät tuli ja yllätti suomalaisen nopeudellaan. Mieli on edelleen talvessa kiinni, ilman takkia lähteminen on vielä vähän vaikeaa. 

Me vietimme viikonlopun nauttien aurinkoisesta säästä ja keväisestä fiiliksestä. Kävimme kävelyillä, piknikillä, pyöräilemässä (kun vihdoin saatiin pyöränistuin asennettua) ja pihalla ihmettelemassä luontoa ja kukkia. Tämä on Abun ensimmäinen kevät, jolloin hän oikeasti ymmärtää ja havainnoi ympäristöänsä. Poika katselee ja ihmettelee ympärillä näkyvää vihreää luontoa; hipelöi pieniä kukkia, raaputtaa oksalla hiekkaa, ja heittelee pikkukiviä. On jännä seurata sivusta toisen tekemisiä ja miettiä miltä se saattaakin tuntua, nähdä kaikkea tällaista ensimmäistä kertaa!

Äitienpäivänä heräsin jo aamuyöllä suklaakakun tuoksuun – mies aloitti salaisen projektin, kakun leipomisen, vasta kun menin nukkumaan ja raukka ahersi sen parissa melkein läpi yön. Heräsin aamulla ”yllättyneenä” kunnon herkkubrunssille, tarjolla oli suolaisen lisäksi amerikkalaistyylisiä pancakeja ja suklaakakkua. Aamiaisen jälkeen lähdettiin sisäpihalle kiinnittämään pyöränistuinta minun pyörääni. Asennuksen ajan Abu kuljeskeli pihalla ihmettelemässä polkupyöriä ja pieniä istutettuja kukkia. Meidän sisäpiha on perinteinen kerrostalokorttelin asfalttipiha – pihalla on lähinnä roskakatos, pyöräteline, mutta viereinen taloyhtiö on istuttanut yhteen nurkkaan pieniä kukkia. Näitä Abu sitten ihmetteli sillä aikaa kun mies ruuvaili istuinta kiinni pyörääni. Kun istuin saatiin oikeaoppisesti kiinnitettyä, lähdettiin Töölönlahdelle piknikille. Abu ei tietenkään malttanut olla paikallaan, vaan vaelsi hanhien perässä, jolloin aina toinen meistä kulki valvovana silmänä perässä. Poissa ovat ne ajat kun maattiin tunteja nurmikolla lukemassa lehteä ja torkkumassa. 

Abu on nykyään niin hauska, kun osoittelee pullealla sormellaan kaikkea mahdollista ja höpisee. "Ato" on auto, ja vaunuista osoitellaan jokaista kadunvarteen parkkeerattua autoa. Vastaantulevat koirat saavat aikaiseksi ihastunutta kiljuntaa ja höpisemistä. Paras hetki koettiin viikko sitten Kampissa, kun samaan hississä ollut koira nuolaisi Abua kädestä. Poika oli aivan hämmentynyt ja ihmeissään tapahtuneesta, ja hymyili kuin Hangon keksi. Abu siis havainnoi ympäristöään erittäin kiinnostuneesti ja onkin kiva näyttää uusia asioita hänelle. Kukat ovat tuttuja kirjoista, mutta niiden koskettaminen oikeasti olikin todella jännää.

Viikonloppu oli siis kaikin puolin ihana ja täynnä ohjelmaa. Aurinko ja ulkoilu saivat meidät kaikki tosin väsyneeksi ja lauantaina iltapäivällä torkuttiin kaikki kotona ylimääräiset unet. Olisipa aina viikonloppu, ja aurinkoista...!

Viimeinen päivä hoitovapaalla

Tämä postaus piti itse asiassa julkaista jo viikolla, mutta blogin päivitys on jäänyt jälkeen - no, itse asiassa otsikon takia. Hoitovapaa loppui, minä palasin töihin ja Abu aloitti kokopäiväisenä tarhassa. Vihdoin on viikonloppu ja aikaa. Mikä siis olisikaan parempi aika panostaa taas blogiin kuin lauantai, joka sattuu olemaan vappuaatto. Abu nukkuu päikkäreitä ja mies lähti ostamaan grillattavia vappubileisiin, jonne lähdemme iltapäivällä.

Blogin otsikko siis kertoo syyn kiireeseen, tiistai oli viimeinen päivä hoitovapaalla kun siirryin takaisin toimistoelämään. Uudet hommat alkoivat keskiviikkona, ja loppuviikko onkin mennyt ruuhkavuosien alkuun totutellessa. Arjen pyörityksestä ja Abun kokopäiväisestä päiväkotihoidosta myöhemmin lisää, vaikka voin jo nyt sanoa että ensimmäisetkin kolme päivää väsyttivät hurjasti.

Yritin pitää viimeisen päivän "erikoisena" päivänä ja jaksaa ajatella koko ajan, että elän viimeisiä hetkiä lapsen kanssa kotona, mutta niinhän se päivä vain meni omalla rutiinillaan. Lapsen kanssa rutiinit määräävät tahdin, ja lapsen (ja oma) mieliala vaikuttaa siihen, tuleeko päivästä kiva vai ei. Yritin myös valmistella loppuviikkoa niin, että pesin pyykkiä etukäteen ja tein isomman satsin ruokaa ettei heti illalla tarvitse kokata.

Abu toimi pikku apulaisena pyykkikoneen täyttämisessä. Pojan mielestä on hauskaa kurkkia pyykkikoriin ja kannella sieltä vaatteita koneelle. Yleensä tosin vaatteista ei päästetä irti pesukoneen luona, vaan niitä kannellaan sitten ympäri asuntoa. 

Ruokailun jälkeen lähdettiin keskustaan asioille. Tiistaiksi oli tietysti sattunut tylsä sadepäivä, joten vaunujen sadesuoja piti pakata mukaan. Yleensä en käytä sadesuojaa kuin vain kamalassa kaatosateessa, sillä se on niin hankala laittaa Briojen ylle, varsinkin kun käytössä on istuinosa. Vaunukopan kanssa sadesuoja jotenkin toimi paremmin.

Iltapäiväruokailun jälkeen leikittiin kotona. Abusta huomaa jo sen, että omat tutut lelut eivät jaksa viihdyttää ja jossain vaiheessa alkaa kyllästyminen, joka ilmenee ärsyttävänä levottomuutena ja riehumisena. Siinä vaiheessa yleensä lähdetään ulos puistoon. Onneksi meillä on korttelin päässä kiva pikku puisto, jonne yleensä mennään. Pienelle pojalle siinä on ihan riittävästi tekemistä. Ongelmana on vain se, ettei leikkipaikan ympärillä ole aitaa ja siitä pääsee siis juoksemaan muualle puistoon. Abu aina välillä muistaa, että karkuun oli kiva juosta ja lähtee töpöttämään pois. Juoksu on vielä niin hidasta, että karkulaisen saa nopeasti tosin kiinni.

Lapset ja kura, ihan ihmeellistä miten se muta kiehtoo niin paljon. Abukin lapioi (tai yritti, vielä ei ole koordinaatio ihan niin kehittynyt) vettä lammikoista ja olisi halunnut mennä pomppimaan lätäkköön. Muuten lätäköissä saa mielestäni pomppia, mutta meillä ei ole vieläkään hankittuna kumisaappaita. Houkuttelin Abun siis pois lammikoista liukumäkeen, kiipeilytelineeseen tai keinuun. Abun ilmaiseksi saatu sadeasu on vielä vähän iso, mutta se ei haitannut menoa.

Puiston jälkeen katsottiin Pikku Kakkonen ja syötiin välipalaa. Sormiruokailu ei ole edelleenkään suuri menestys, sillä Abu haluaa syömisen sijaan heittää kaikki palat lattialle tai muussata ne pöydällään. Onneksi syöminen lusikalla alkaa vähitelleen sujumaan ja ruoka päätyy  joskus jopa suuhun. 

Viimeinen päivä ei tuntunut mitenkään lopulliselta ja kamalalta, ehkä sen takia että olen oikeasti halunnut palata työelämään jo muutaman kuukauden ajan. Tietysti vähän jännittää miten uutta arkipyöritystä jaksaa pidemmän päälle. Nyt kesäaikaan on helppoa, mutta kun talvi ja pimeys iskee päälle miten jaksan juosta töihin, olla tehokas, ja olla lapselle jotenkin läsnä myös illalla? Toisaalta luulen, että kaikki työhön palaavat naiset miettivät samoja asioita, ainakin jossain vaiheessa. 

Hauskaa vappua! 

Abu 15kk

Abu täyttää tänään 15kk, eli vuoden ja 3kk. Kuinka huima kasvutarina vuoden aikana onkaan tapahtunut. Pikkuisesta nyytistä on kasvanut oikea Persoona, jolla on tahtoa, sanottavaa ja omia vitsejä. 

Kodissamme asuu papupata. Abun kasvu ja kehitys näkyy selkeiten puhumisen kehittymisen suhteen. Sanavarasto kehittyy huimaa tahtia ja uusia sanoja opitaan joka päivä. Poika osaa jo sanoa monta sanaa ja toistaa mielellään uusia sanoja minun perässäni. Tietysti sanojen lausuminen on vähän niin ja näin, enkä itse ymmärtäisi montaakaan sanaa jos Abu ei niitä perässäni toistaisi.  Suosikkisanat ovat kuppi ja kansi - pilttipurkin kansia on kiva sovitella takaisin lasipurkkiin ja kaikki muutkin kannet ovat jotenkin mystisen kiinnostavia. Uusia opittuja sanoja on kaappi, koira, ja takki. Sanat eivät tietenkään ihan tällaiselta kuullosta, mutta sinne suuntaan, noin jotenkuten. 

Abu on mahtavan ylpeä kävelytaidostaan ja kengistään. Poika käy kaivelemassa eteisestä pihakengät ja tulee ylpeänä heiluttelemaan kenkiä meidän eteen - huutaa "kiia" ja paiskaa hiekkaiset kengät olohuoneen matolle. Alkuun tämä oli tosi huvittavaa, mutta kun joka päivä useamman kerran joutuu viemään kengät takaisin eteiseen ettei hiekat leviä joka paikkaan, alkaa huumori hiipumaan... 

Oma tahto alkaa puskemaan esiin monessakin tilanteessa, erityisesti jos äiti ottaa kädestä jotain sellaista minkä kanssa haluaa leikkiä. Silloin Abu heittäytyy lattialla mahalleen, alkaa huutamaan ja hakkaamaan lattiaa...kunnon kliseinen taaperon raivokohtaus. Monesti kiukkukohtaus tulee silloin kun pitäisi mennä vaihtamaan vaatteita, vaippaa tai lähteä pukemaan ulkovaatteita. Vaikka lähdettäisiin puistoon leikkimään, Abu alkaa hermoilemaan ja rimpuilemaan vaatteita vastuun. Ainoa isosti häiritsevä asia Abun kiukkuilussa on tavaroiden heittely ja lyöminen. Kun Abu ei saa mitä haluaa, tai kädestä otetaan jotain pois, alkaa kaiken käden ulottuvilla olevan paiskominen. Tällaisessa tilanteessa aina kielletään poikaa tiukasti, vakavalla äänellä ja tuimalla katseella. Valitettavasti sekään ei auta, ja Abu kapinoi sitä vastaan lyömällä mihin tahansa mihin ylettääkään. Tuntuu pahalta, sillä olemme kuitenkin tiukasti kieltäneet aina heittämisen ja lyömisen, mutta silti poika ei tunnu tajuavan ettei noin saa tehdä.

Nukkuminen on parantunut huomattavasti. Nykyään Abu nukahtaa itsekseen sänkyyn ilman nukuttamisia, ja päiväunetkin sisällä onnistuu ilman hötkyilyjä. Ihanaa saada ilta vihdoin täysin itselleen ilman huutoraivareita, pimeässä huoneessa kyyhöttämistä tai öisiä herätyksiä. Näin se taitaa kai mennä, ikä korjaa uniongelmat ja nukkuminen paranee. 

Päivähoidon aloitus

Abun päiväkotiura alkoi virallisesti perjantaina, kun pojan päivähoitosopimus astui voimaan. Saimme vihdoin kunnalliselta paikalta ruinattua, aneltua ja neuvoteltua osa-aikaisen päivähoitopaikan. Olin alunperin hakenut päiväkotipaikkaa maaliskuulle, mutta Helsingin keskusta-alueen tilanne on näköjään ihan katastrofaalinen eikä minkäänlaisia paikkoja löytynyt. En myöskään halunnut hoitopaikkaa mistään liian kaukaa, sillä matkoihin olisi mennyt liikaa aikaa. Harkitsimme myös yksityistä päiväkotia, mutta kustannus- ja matkasyistä valitsimme kunnallisen vaihtoehdon.

Paikka varmistui aika viime tippaan, pari päivää ennen pääsiäistä ja kävimme ensimmäisen kerran tutustumassa päiväkotiin ennen lomia. Abulle on varattu puolipäiväinen hoitopaikka maanantaisin ja perjantaisin. Tämä onnistuu sen takia, että monet vanhemmat tekevät lyhennettyä työviikkoa ja alku- ja loppuviikosta päiväkodeissa on väljempää. Ajallisesti tämä tuntuu tosi vähältä, mutta on meille lopulta tosi hyvä ratkaisu. Minä ehdin keskittyä tulevaisuuden suunnitelmien tekoon ja Abu saa pehmeän laskun päiväkodin aloitukseen. Joskus siellä hoidossa kuitenkin on aloitettava, ja näin pienelle on kiva aloittaa muutamalla tunnilla per viikko kuin samantien kokopäiväisenä.

Päiväkoti vaikutti ihan kivalta; se on tietysti pienempi ja vähän karumpi kuin erään yksityisen ketjun uusi päiväkoti, missä kävimme keväällä tutustumassa. Sijainti on kuitenkin tosi hyvä, päiväkoti on rauhallisella paikalla lähellä merenrantaa ja lapsilla on käytettävissään iso oma piha. Piha on lisäksi jaettu ryhmien mukaan, joten Abun pienten ryhmä ulkoilee pihalla jossa on pienimmille sopivia leikkivälineitä.

Hoitajat ovat mukavan oloisia, ja poikkeuksellisesti tässä päiväkodissa on kaksi mieshoitajaa. Toinen tekee toisaalta vain jonkinlaista työharjoittelua ja on paikalla vain 6 viikkoa. Kuitenkin on kiva, ettei hoitajat ole pelkkiä naisia. Hoitajia on siis tässä vaiheessa tavallaan enemmän kuin minimivaatimus, mutta silti mielestäni lapsia on hurjasti suhteessa hoitajiin. Kaikkea ei voi huomata kun jaloissa vilistää 14 lasta, ja vauhtia on melkoisesti jos kaikki lapset ovat paikalla. Tilatkaan eivät ole kovin suuret, joten varmasti senkin takia lapset ulkoilevat kaksi kertaa päivässä.

Ryhmässä on muutama suurinpiirtein samanikäinen kuin Abu, ja yksi nuorempi. Jo parin päivän kokemuksella voin sanoa, etten laittaisi alle yksivuotiasta lasta päiväkotiin. Tämä hoitovauva ei kävele vielä, joten ulkoiluaikoina poika käytännössä vain makoilee maassa. Toki hoitajat välillä nostavat lapsen syliin ja välillä taas laittavat hänet muiden viereen hiekkalaatikolle, mutta silti poika on hyvin paljon itsekseen muiden lasten juostessa ympäri pihaa. Vaikkei Abu kovin nopeasti ja vakaasti etene ulkona, pystyy hän kuitenkin kulkemaan itsekseen ja hakeutumaan muiden lasten luo.

Harjoittelimme päiväkodissa olemista heti pääsiäisen jälkeen ja ensimmäisen kerran Abu jäi yksin hoitoon perjantaina. Itkua ei ollut silmässäni, tiesin että Abu pärjää hyvin hoitajien ja muiden kanssa. Koin lähinnä suurta haikeutta - meidän vauva ei ole enää vauva vaan on jo iso poika!

5 merkkiä joista tiedät olevasi vanhempi

Niitä päiviä tulee kohdalle silloin tällöin. Silloin mietin miten erilaista elämä oli ennen lasta. Ulkonäköön ehti panostaa käymällä säännöllisesti kampaajalla, kasvohoidossa, sokeroinnissa ja hieronnassa. Eri urheilulajit ja -tapahtumat tulivat tutuiksi, sillä useimpina päivinä työpäivä jatkui hikijumpan parissa. Kulttuuririennot tulivat tutuiksi ja iltaa ehti viettää ystävän kanssa viinilasin ääressä. Illalla ehti ja jaksoi kokkailla terveellistä ja maistuvaa (ja vähähiilihydraattista, proteiinipitoista) illallista.  

Valehtelisin jos väittäisin etten kaipaa tätä elämää lainkaan. Kaipaan välillä spontaania mahdollisuutta lähteä miehen kanssa leffaan tai ravintolaan, sekä kiireettömiä sunnuntai-aamuja lehden parissa. Lapsettomana elämä oli helpompaa, mutta kuitenkin tylsempää. Lapsettomana päivät ja vuodet kuluivat jotenkin samanlaisina - aamulla töihin, illalla jumppaan, viikonloppuna kavereiden kanssa ravintolaan. Vanhempana puolestaan elän mukana lapsen kehityskaaressa - näen miten Abu oppii uusia taitoja, itsenäistyy, kehittyy motorisesti ja kielellisesti. Sunnuntai-aamut alkavat pahimmassa tapauksessa jo kuudelta aamulla, mutta herään kuitenkin iloiseen höpötykseen ja isoon hymyyn. Abu osaa jo juosta-töpöttää, ja kiirehtii isäänsä vastaan ovelle huutaen "thäti thäti". Abu antaa myös isoja märkiä pusuja huulille ja poskelle, vaikka nyt flunssan aikana ne on enemmän räkäisiä nuolaisuja.

Flunssakauden aikana mieleeni on juolahtanut useampi asia, joita vain vanhemmat kokevat ja ymmärtävät.  
Sinä äiti tai isä - näistä asioista ainakin tunnistat, että olet vanhempi!

1. Legoja joka paikassa

Se ei riitä, että legoja löytyy joka puolelta kotia, kuten keittiön laatikoista ja roskiksesta. Näiden kirottujen legojen päälle astuu jatkuvasti, sillä palat ovat aina puoliksi piilossa, ja kummallisissa paikoissa. Ja vihdoin kun pääsen omille menoille kaupungille, huomaan että hanskojen sijasta taskusta löytyy... lego.

2.  Ihana kamala puuro

Puuro, mikä ihana kamaluus. Ensinnäkin Abulla on viha-rakkaus-suhde puuroon - välillä pojalle maistuu iso lautasellinen puuroa jogurtin ja hedelmäsoseen kanssa. Toisinaan taas edes puolikkaan lautasellisen syöttäminen on tahtojen taistelua, jossa suuta houkutellaan avautumaan leluilla, kirjoilla, kolisevilla vitamiinipurkeilla, ja koruilla. (Välillä kaulakoru on aina kiinnostava juttu, jolla suu aukeaa..)  Tahtojen taistelussa puuroa lentää pitkin ruokapöytää ja lattiaa; löysin puuroa taannoin kirjahyllyn oven takaa ja pöytälevyn alta. 

3. Pysyvä heijaamisrefleksi
Abu oli vauvana herkkäuninen ja nukuttaminen oli välillä kamalan työn takana. Päikkärit nukuttiin tasan tarkkaan liikkuvissa vaunuissa (no, edelleenkin nukutaan näin) ja jos vauhti pysähtyi, poika alkoi protestoimaan. Lihasmuistiini jäi siis heijausliike - huomaan usein heijaavani ostoskärryjä vaikka lapsi ei edes ole mukana kauppareissulla.

4. Kolmas persoona
Välillä ihmettelen kuka on tämä äiti, josta puhun koko ajan? "Ei hätää, äiti tulee", "Odotapas, äiti laittaa sulle sukat jalkaan", "Tule, äiti on täällä!". Minäkö äiti? Välillä oma äiti-identiteetti tuntuu olevan kadoksissa. Erityisesti ollessani omien vanhempieni kanssa tuntuu tosi oudolta sanoa äiti Abulle... Äitihän on se oma äitini. Ainiin mutta hänhän on nyt mummi. Kaikki termit ovat siirtyneet alaspäin, itse olen äiti ja äitini on mummi. Oma mummini kuoli jo usea vuosi sitten ja välillä jään miettimään kuinka outoa on, että mummin nimikettä käyttää nyt äitini.

5. Vauvalehdistä löytyy parempaa lukemista kuin muotilehdistä
Ennen illan rentoutumishetki koostui detox-teestä, palasta suklaata ja muotilehdestä. Nykyään parhaat ja osuvimmat jutut löytyvät vauva- ja perhelehdistä. Uusimpia lastenvaatteita on kiva katsella samalla kuin miettii mitä lisävarusteita vaunuun pitäisikään hankkia. Hauskimpia juttuja puolestaan ovat "lasten suusta" tarinat. Monet tarinat kuulostavat tutuilta, ja ne tuovat lohtua. Ehkei oma koti ei olekaan maailman kauhein kaaos! Muotilehtien sisältö tuntuu vieraalta ja muotikuvien vaatteet joko muistuttavat menneistä vuosikymmenistä tai avaruusajan luomuksilta. Sitä paitsi vaatteisiin ei muutenkaan kannata panostaa; päivän lopussa paita ja housut ovat joka tapauksessa täynnä likaa, räkää ja ruokaa. Meikkausopastukset tuntuvat erikoisilta; onko joskus ollut aikaa laittaa aamulla sekä tukkaa että meikkiä??   

Jos tiedät mistä puhutaan, onnea, olet (taaperon) vanhempi!