Palasia arjesta

Mun täytyy myöntää, että elämämme on aika tylsää tällä hetkellä. Arki sujuu rattoisasti työn ja perheen kanssa, vapaa-aikaa ja omaa-aikaa on vähän, mutta kuitenkin jonkin verran. Viikolla juoksen aamulla töihin, iltapäivällä päiväkotiin hakemaan Abu, kotiin syöttämään poika ja iltaisin yritän tehdä jotain omia juttuja.  Tässä kirjoituksessa ei ole mitään punaista lankaa, vaan halusin jakaa joitain hetkiä meidän kesäisestä arjesta!

Eräs tunnettu naispuolinen toimitusjohtaja sanoi juuri tänään eräässä tilaisuudessa, että parasta lapsissa on se, että itsekin katsoo asioita eri tavalla. Se on totta - Abu ihmettelee lintuja, koiria, kukkia, puita.. Kaikki on uutta ja ihmeellistä, ja itsekin tulee huomattua maailma kuin uusin silmin. Ihana kevät ja ihanat kukat. Töölö on ollut täynnä kauniita kukkia, voikukista istutettuihin narsisseihin.

Parasta ovat ne hetket, kun olemme kaikki kolme yhdessä. Niitä hetkiä on liian vähän, mutta menneellä viikolla saimme viettää harvinaisen iltapäivän yhdessä ihanassa naapurustossamme. Abun päiväkotiryhmällä oli kevätjuhla, jonka jälkeen lähdimme kävelylle rantaan ja seikkailimme puistossa. Kummallakin vanhemmalla tuli tippa linssiin kevätjuhlissa - siellä se meidän pieni mutta iso poika istui muiden joukossa ihmettelemässä ja lauleskelemassa.

Abu juoksee jo melkoisella vauhdilla ja yleensä aina suinpäin kohti tilanteita, joten perässä on pysyttävä. Mies yritti saada pojan kiinni, että pääsisimme kotiin iltapesulle.

Abu rakastaa kylpemistä. Jos amme on esillä, niin poika hyppää sinne - vaikka vaatteet päällä! Kylvetämme Abun yleensä joka arki-ilta, sillä poika on niin yltä päältä hiekassa päiväkodin jälkeen. Ammeesta nouseminen on joka kerta kamala tappelu, sillä Abu haluaa kammeta itsensä takaisin veteen.

Abun hiukset ovat hyvin epäsuomalaisen paksut ja kasvavat vauhdilla. Olen leikannut Abun hiukset toistaiseksi itse kotona ja ostin tätä varten kunnon hiustenleikkaussakset. Lapsen hiusten leikkaaminen on muuten stressaavaa hommaa, koska koko ajan täytyy varoa ettei sakset osu silmiin tai muuten satuta. Yleensä leikkaan Abun hiukset ammeessa, jolloin Abun mielenkiinto on vesileikeissä. Jälki ei ole mitään ammattitasoa, mutta saadaan ainakin silmät esiin tukan alta. Edellisellä kerralla onnistuin vahingossa leikkaamaan saksilla korvaan (sitä itki sekä äiti että poika!), joten keksin viimeistellä tukanleikkuun pinnatuolissa, lastenohjelmien ääressä.

Abun reviiri kotona on laajentunut, nyt hauskaa on kaivella tavaroita ulos laatikoista. Mikään laatikko ei ole turvassa kun pieni myyrä kaivelee kattiloita, patalappuja, kosmetiikkaa, ja hiusjuttuja laatikoista. Ärsyttävintä on, että Abu on ymmärtänyt että tavaroiden päällä seistessä ylettää myös muihin tavaroihin. Olen saanut pojan kiinni seisomasta ylösalaisin olevan kattilan päällä ja yrittäen kurkottaa tiskipöydälle. Minun ja miehen täytyy koko ajan olla silmä tarkkana ettei käsiin satu mitään vaarallista. Veitset pitää siirtää tarpeeksi kauas pöydän reunasta ja siirtää kosmetiikat ylähyllyille. Taitoa alkaa olemaan, muttei vielä järkeä! 

 Kesän paras ravintola on ihan meidän lähellä. Kulttuuritehdas Korjaamo on avannut kesäpihansa, joka on ihan mahtava lapsiperheille. Kävimme tänään illalla testaamassa paikan valikoimaa ja ilahduin. Piha on tarpeeksi iso ja kaukana autotiestä, että pojan voi jättää yksin tutkimaan ympäristöä. Hiekkalaatikko ei tosin jaksanut kiinnostaa, vaan Abu oli kiinnostuneempi linnuista, oksista ja muista asiakkaista. Jouduin pariin otteeseen käymään hakemassa Abun muiden seurueiden luota, jonne hän päätyi juttelemaan. Mahtavaa, että poika on sosiaalinen ja iloinen, mutta namusetä-varoitustarinat täytyy näköjään kertoa jo oletettua aikaisemmin... 

 

Abu 16kk

Taas yksi merkkipaalu - yksi synttärikuukausi lisää! Eihän näitä synttäreitä mitenkään juhlita, mutta kiva kuitenkin joka kuukausi miettiä miten poika on taas kasvanut ja kehittynyt. 

Abu oppinut monia uusia taitoja, ja osaa nyt:

• laittaa itse pipon päähän 
• pissata pottaan (ainakin joskus)
• kiinnittää legoja toisiinsa ja irrottaa (irrottaminen tapahtui aiemmin paiskaamalla legot lattiaan, eli olemme edistyneet huomattavasti)  
• painaa hissin nappia 
• syödä itse omalla lusikalla (kunhan vaan huvittaisi, useimmiten hauskempaa on vain lusikoida sapuskaa pöydälle ja sotkea sitä)

 

Näitä ei ihan vielä osata vaikka kovasti harjoitellaan:

• sukkien pukeminen (aluksi Abu yritti vain painaa sukkaa jalkaansa vasten, nyt hän ymmärtää että sukka pitää ensin avata ja laittaa varpaat sisään)
• housujen riisuminen 
• mukista juominen

 

Puhe on taas kehittynyt nopeammin kuin motoriset taidot. Abu osaa entistä selkeämmin sanoa korkki, kattila, kansi, terävä, ja kuppi, muiden sanojen ohella. Oma tahto on myös kasvanut hurjasti ja jos poika ei saa tehdä sitä mitä haluaa, alkaa hirveä itku-potku-raivari lattialla kierien. Abu rakastaa kylpeä - läpsytellä vettä, lapioida vettä laidan yli ja muuten vaan lillua ammeessa. Kylvystä nouseminen onkin sitten aina kamala kamppailu; Abu yrittää kaikin voimin kammeta itseään takaisin ja me taas yritämme saada poikaa rauhoittumaan niin, että saadaan pyjama niskaan.

 

Abu on selkeästi musikaalinen. En tiedä onko kyse perinnöllisestä taidosta vai opitusta - pojalla on kuitenkin takana useamman kuukauden mittainen muskariura. Ollaan oltu parissa juhlissa muutaman viikon aikana, joissa Abu on löytänyt musiikkia toistavan kaiuttimen ja mennyt siihen viereen jammailemaan. Lisäksi muskarista tutut laulut saavat Abun lauleskelemaan mukana ja uudet laulut saavat pojan hiljentymään kuuntelemaan. En itse ole yhtään musikaalinen, joten tämän(kin) on pakko tulla miehen puolelta. 

 

Kuvien ottaminen on jäänyt vähemmälle nyt töiden alettua. Abun kanssa vietetty aika on tosi vähäistä (viikonloppuja lukuunottamatta), joten iltaisin ei tule edes mieleen ottaa kuvia. Lisäksi päiväkotipäivien jälkeen Abu on todella väsynyt ja likainen; ruokaa on hiuksissa, naamassa ja vaatteissa. Onneksi on viikonloput, jolloin voidaan viettää aikaa koko perheenä, pukea päälle muitakin vaatteita kuin niitä kauhtuneita college-housuja, ja rentoutua kotona lukien kirjoja.

 

Tänä viikonloppuna mies saa tosin hoitaa poikaa yksin. Vuorossa on tämän mamman virkistäytymisviikonloppu - urheilullinen hyvinvointiviikonloppu Tampereen lähistöllä. Iloitsen matkasta hurjasti, nyt on mamman vuoro lähteä omille teille. Samalla tosin jännitän miten isi ja Abu pärjäävät, onko pojilla ikävä. Vaikka söpöläisiä tulee ikävä, olen suunnattoman onnellinen mahdollisuudesta päästä kavereiden kanssa urheilemaan ja syömään terveellisesti. Pakkasin matkalle mukaan jopa kaksi kirjaa, ehtisin ehkä jopa lukemaan kirjaa!

Ensimmäinen vanhempainilta päiväkodissa

Abu vasta äsken aloitti päiväkotiuransa, ja heti saatiin kutsu vanhempainiltaan. Mulla ei ollut minkäänlaisia odotuksia vanhempainiltaan kohtaan, lähinnä mietin mitä ihmettä siellä käsitellään. Luulin, että iltaan oli kutsuttu vain Abun oman ryhmän vanhemmat, mutta päiväkodissa olikin tupa täynnä vanhempia.

Päiväkodin johtaja esitteli asiakastyytyväisyyskyselyn tulokset ja nosti esiin vuoden aikana tapahtuneet huononnukset tai parannukset. Tulokset kuulostivat omiin korviini aika hyviltä - näköjään kommunikaatio toimii vanhempien ja päiväkodin välillä kiitettävästi, lapset viihtyvät ja toimintatavoissa ei ole suuria ongelmia. Päinvastoin, Abun päiväkodissa on mahdollisuuksia ja erityisesti tilaa erilaisille ulkoharrastuksille ihan eri laajuudella kuin monessa muussa kantakaupungin päiväkodissa. En välttämättä ole vielä ihan käsittänyt mitä kaikkea päiväkodissa puuhaillaan päivästä toiseen. Toki, Abu on ehkä liian pieni vielä osallistumaan kaikkeen ja hänenkin hoitoura on vasta alkuvaiheessa. 

Vanhempainillassa vanhemmat jaettiin kolmeen ryhmään, joissa keskusteltiin kolmesta aiheesta: ravinnosta, liikunnasta ja levosta päiväkodissa ja kotona. Lepo on aika itsestään selvä homma. Ilman riittävää lepoa lapsi ei jaksa keskittyä eikä osallistua. Lepo edesauttaa kehittymistä ja kasvua, ja sopiva määrä unta tai lepoa on tarpeen kaikille lapsille. Kotona jaksaa vielä jotenkin selviytyä arjestä väsykiukkuisen lapsen kanssa, mutta päiväkodin hoitajien työstä tulee huomattavasti hankalampaa jos lapset eivät nuku tai lepää riittävästi. Abusta ainakin huomaan, että päiväkotipäivän jälkeen poika on todella väsynyt. Väsymykseen vaikuttaa tietysti runsas ulkoilu, mutta myös virikkeiden määrä. 

Liikuntaosio kertoi minulle kuinka paljon tässä päiväkodissa panostetaan lasten liikkumiseen ja liikunnalliseen kehitykseen. Päiväkodissa ehdittiin hiihtää ja luistella, vaikka Helsingissä olikin lyhyt talvi. Pihoja on useampia, joten varsinkin vanhemmat lapset pääsevät kiipeilemään, pelaamaan palloa, keinumaan ja pyöräilemään pihalla. Abun ryhmä on ainakin toistaiseksi pysytellyt pienten pihalla, jossa on hiekkalaatikko, liukumäki ja pari muuta vempainta. Keskustelu herätti kuitenkin minut miettimään millaisen liikunnallisen esimerkin annamme Abulle. Abulla ei ole (tietenkään vielä näin pienenä) mitään omia harrastuksia, mutta emme me perheenäkään kovin paljon puuhaile. Yleensä mies käy lenkillä tai crossfitissä ja minä salilla tai jumpassa. Lenkkeilin Abun kanssa jonkin verran kun poika oli ihan pieni. Nykyään vaunujen kanssa käydään lähinnä keskustassa ostoksilla tai lounaaalla. Kesällä täytyy panostaa perheen yhteiseen ulkoiluun ja liikkumiseen - pyöräilyyn, puistoiluun, uimiseen, kävelyyn, ja luonnossa liikkumiseen. 

Abun päiväkodin ruoka sai monelta vanhemmalta erityisen maininnan, ilmeisesti talon oman keittiön ateriat ovat lapsille maistuvia. Ruoka-aiheesta puhuttaessa aloin pohtimana meidän perheen suhtautumista ruokailuun ja ruokaan. Me aikuiset syömme illallista yleensä vasta Abun nukkumaanmenoajan jälkeen, koska mies tulee töistä vasta juuri ennen Abun uniaikaa. Varsinkin nyt pojan kasvaessa täytyy alkaa panostamaan yhteisiin illallisiin, että perheessä on edes hetki jolloin kaikki olemme koolla. Kunnianhimoni on myös laskenut Abun ruokailujen suhteen, tarjoilen yleensä omaa ruokaa tai purkkiruokaa ja sen seurana vähän tomaattia, kurkkua tai paprikaa. Sormiruokailu on edelleen aika vähäistä, sillä suurin osa ruuasta päätyy lattialle, eikä mun hermot kestä jatkuvaa moppaamista. Kuitenkin fakta on, että ruokailutottumukset luodaan lapsena, ja lapsen tulisi totutella uusiin makuihin. Koin lievää syyllisyyttä omasta laiskuudestani kun mietin millaisia makuelämyksiä tarjoan Abulle. Muilta vanhemmilta tulikin hyviä vinkkejä miten totuttaa lapsi uusiin makuihin: salaatit ja uudet maut annetaan heti ruokailun aluksi, lapsi otetaan mukaan kokkailuun, kaikkea pitää maistaa, eikä leipää anneta alkupalaksi. Paras vinkki oli ns. "mindful eating" - lapselle kerrotaan mistä ruoka on tullut ja pohditaan ruokaa yhdessä. Tämä tietysti sopii paremmin vanhemmalle lapselle, mutta musta tämä on hieno vinkki. Samalla tulee itsekin arvostettua sitä ruokaa omallakin lautasella.

Millaisia ruokailutapoja teillä on? Miten saat lapsen maistamaan uusia makuja?

Lauantaibrunssilla Köketissä

Kahviloissa brunssittelut ovat käyneet vähiin vauvaelämän myötä ja nykyään brunsseja järjestetään enemmänkin kavereiden luona. Kotibrunsseilla lapset voi laittaa lattialle peuhaamaan ja aikuiset voivat keskittyä oikeasti herkkujen syömiseen. Tänä lauantaina käytiin kuitenkin ihan aikuisten oikeasti keskustassa brunssilla tapaamassa miehen kaveria, joka oli Suomessa viikonloppumatkalla. 

Valittiin brunssipaikaksi lapsiystävällinen Helsingin keskustassa sijaitseva ravintola Köket, joka on historiallisen Kiseleffin talon tiloissa, ihan Senaatintorin luona. Helsingin hyvät brunssipaikat ovat yleensä täyteen ahdettuja trendiravintoloita, mutta Köket sopii hyvin lasten kanssa ruokailuun. Portaikon alle on laitettu pieni leikkipiste, jossa on pieni maja, kasa leluja, sekä kävelytuki. Syöttötuoleja löytyy isompikin kasa, joten tuoleista ei tarvitse taistella. Tila on muutenkin avoin eikä liian ruuhkainen, täydellinen lapsiperheen brunssipaikka. 

Valitsimme istumapaikaksi sohvaryhmän ravintolan takaosasta. Olen huomannut, että sohvapaikat ovat käteviä liikkuvaisen lapsen kanssa, varsinkin jos vauva ei vielä kävele itse. Vauvan voi nostaa syliin ja sohvalle temmeltämään, ja sohvia vasten voi tepastella edestakaisin. Saavuimme ravintolaan vielä heti sen auettua, joten saimme brunssitella rauhassa ainakin ensimmäisen tunnin ennen suurempaa ihmismäärää.

Brunssi itsessään oli aika perinteinen. Aamiaistyylisesti pöydästä löytyi useampaa erilaista mysliä, jogurttia, keitettyjä kananmunia, tuoretta leipää, karjalanpiirakoita ja mehua. Lämpiminä ruokina oli nakkeja, pekonia ja paahdettuja vihanneksia. Lisäksi pöydästä löytyi pesto-pastasalaattia, majoneesisalaattia ja vihreää salaattia. Jälkiruokapöydästä löytyi kattava valikoima erilaisia herkkuja - porkkanakakkua, marjakakkua, suklaakakkua ja erilaisia hedelmiä. Erikoisuutena oli mahdollisuus paistaa omat vohvelit, niiden kanssa tarjolla oli kermavaahtoa ja hilloja. Tarjolla oli tietysti myös kahvia ja valikoima erilaisia teelaatuja. 

Nälkä lähti siis hyvin näillä antimilla, mutta olin hiukan pettynyt brunssin tylsyyteen. Pöydässä oli ihan kiva valikoima ruokia, mutta jäin kaipaamaan perinteisiä juustoja ja leikkeleitä leivän päälle, parempia salaatteja sekä jotain erikoisempaa. Tarjolla ollut mehukin oli enemmän tiivistemehua kuin tuoremehua, selkeä miinus siitä. Brunssin hinta oli valikoimaan nähden korkea - brunssi maksoi 25€ ja lasillinen kuohuvaa olisi maksanut 5€ lisää. Helsingissä brunssien hinnat ovat yleensä 18-27€ välillä, mutta näin perusbrunssi olisi hyvin voinut olla pari euroa halvempi. 

Abu viihtyi kuitenkin hyvin. Ensin syöttötuolissa syömässä kananmunaa ja karjalanpiirakkaa, sen jälkeen sohvaryhmää kiertämässä, ja sen jälkeen seikkailemassa pitkin ravintolaa. Olemme siis päässeet siihen elämänvaiheeseen, että toinen aikuisista seuraa lasta kuin hai laivaa. Ihan kahdestaan ei siis nykyään kannata lähteä brunssille, sehän olisi kovin yksinäistä ruokailua. 

Köketin brunssille annettiin arvosanaksi 7+.

Mikä on Helsingin paras brunssipaikka lapsiperheelle?

Päiväkotipokeria

Meitä kotiäitejä on patisteltu palaamaan takaisin töihin nopeammin jo muutaman vuoden ajan. Julkisuudessa tuntuu olevan käsitys, että kaikki äidit haluavat olla kotona lapsen ensimmäiset kolme vuotta ja tekevät siihen päälle vielä seuraavan lapsen, jonka kanssa olla kotona seuraavat kolme vuotta. Entä sitten kun äiti haluaakin suhteellisen nopeasti töihin ja laittaa lapsen päivähoitoon?  

Töihin paluun edellytyksenä on toisen vanhemman jääminen kotiin tai lapsen laittaminen hoitoon. Usean mammakaverin puoliso jää äitiysvapaan jälkeen kotiin, kun nainen palaa töihin. Valitettavasti meillä se ei ole mahdollista, sillä mies on perustanut oman yrityksen viime vuoden lopulla ja on aloittamassa liiketoimintaa. Ei ole mitenkään mahdollista jättäytyä siitä nyt pois, ainakaan jos haluamme saada tämän vuoden lopussa kahden henkilön palkan. Ainoa vaihtoehto on siis laittaa Abu hoitoon. 

Naiivina kuvittelin vielä syksyllä, että riittää kun laittaa lapsen päivähoitohakemuksen ajallaan sisään ja sitten saa hoitopaikan, edes jonkinlaisen, jostain suhteellisen läheltä. Shokki olikin suuri kun loppuvuodesta kävin tutustumassa kunnallisissa päiväkodeissa ja kaikkialla viesti oli, että paikkoja ei ole, ehkä vasta elokuussa. 

Ensisijaisesti haluaisimme Abun yksityiseen, englanninkieliseen päiväkotiin. Kovin monta vaihtoehtoa ei ole olemassa - harvat yksityiset kun ottavat alle 2- tai 3-vuotiaita lapsia. Tietysti on helpompaa hoitaa lapsia, jotka osaavat jo puhua, syödä itse, eivätkä tarvitse vaippoja. Lisäksi kaikki alueen yksityiset ovat joko aivan täynnä tai eivät ota näin pieniä lapsia. Olen laittanut Abun jonoon jo kahteen päivähoitoon, mutta jonottamisesta en suostu maksamaan. Niitäkin päiväkoteja on, joissa jonotus on maksullista. Aika hyvä bisnes!

Hoitorinki ei ole ihan ykkösvaihtoehto, koska en ole varma haluanko omaan kotiin viikoittain useampia lapsia riehumaan ja leikkimään. Toisekseen en ole varma millaiset puitteet pitää olla; pitääkö kaikille hoitolapsille olla lounas ja välipala tarjolla, pitääkö kaikille lapsille olla päiväunipaikka, ja pitääkö hoitajalle tehdä joka päiväksi lounas? Vaikuttaa aika hankalalta järjestelyltä kaiken muun kodinhoidon ja ruokahuollon ohella... 

Olen siis hakenut Abulle kunnallista, puolipäiväistä hoitopaikkaa maaliskuusta alkaen. Olen itse hakemassa uusia töitä, enkä pysty panostamaan siihen täysimääräisesti jos Abu roikkuu lahkeessa tai alkaa huutamaan kun puhun puhelimessa... Sen takia Abu aloittaa päiväkodin maaliskuussa, mutta emme vielä tiedä missä. Ensisijaisen päiväkodin johtaja sanoi suoraan, että Töölön alueelta ei todennäköisesti löydy vapaita paikkoja näin keskellä vuotta. Lähimmät ovat todennäköisesti Ruoholahdessa tai Jätkäsaaressa. Tilanne ei siis ole optimaalinen, mutta tällä täytyy aloittaa ja yrittää löytää parempi ratkaisu syksyllä tai sitten kun hoitotarve on kokopäiväinen. 

Ilmeisesti siis päivähoitopaikka löytyy ainoastaan syksyisin, kun lapsi on vähintään 2-vuotias, jos hoitopaikkahakemus on laitettu sisään jo lapsen synnyttyä... ja jos on varaa/halua maksaa yksityisestä hoidosta. Siinä hallitukselle pähkinä purtavaksi - miten palata töihin jos lapselle ei löydy hoitopaikkaa, ei yksityistä eikä kunnallista?

Millaisia kokemuksia teillä on hoitopaikan hakemisesta ja töihinpaluusta?

Viikon varrelta

Lähes viikko meni ilman blogin suurempaa päivitystä. Monet bloggaajat tuntuvat kirjoittavan lähes päivittäin ja lisäävän teksteihin kymmeniä kuvia. Itse olen ottanut lähtökohdaksi, että kirjoitan tänne silloin kun minulla on tunne, että on pakko jakaa ajatuksia ja kokemuksia. Bloggaaminen on minulle ollut lähinnä äidiksi opettelua ja kokemusten, "oppien", jakoa. 

Vuosi Abun syntymän jälkeen voin sanoa, että olen kasvanut ja kypsynyt äitinä, enää en jaksa jännittää kaikkea.  Tuntuu myös, että tapahtumarikkaan vauvavuoden jälkeen elo on tasaantunut. Abu syö ja nukkuu, ja minäkin syön ja nukun, ainakin useimmiten! Vietämme päivät joko kahdestaan kotona, muskarissa tai lounastreffeillä kaupungilla. Abu kehittyy ja kasvaa tietysti päivä päivältä, mutta niin suuria ja mullistavia virstanpylväitä ei enää ole, ainakaan ihan niin usein. Sen takia kirjoituksia tänne tulee harvemmin kuin aikaisemmin. Samalla oma ajankäyttöni on muuttunut; Abu nukkuu yleensä enää vain yhdet päikkärit ja sen ajan tarvitsen oman tulevaisuuden miettimiseen ja suunnitteluun. Kun poika on hereillä, on ihan turha kuvitella pystyvänsä istumaan koneen ääressä viittä minuuttia pidempään. Poika vaatii äidin huomion, ja kaiken. 

Tässä siis tapahtumia menneen viikon varrelta. Kun tätä luen, huomaan että kaikkea sitä ollaankin ehditty tehdä pikkumiehen kanssa!

Maanantai

Maanantaina tehtiin Abun kanssa retki Kallioon kuppiloihin. Treffasin erään entisen kollegan,  nykyisen mammakaverin, ja syötiin lounasta ihanassa Cafe Kardemummassa Brahen kentän nurkilla. Kahvilan tiskit notkuivat ihania paikan päällä tehtyjä herkkuja, mutta hillitsin itseni ja otin vain pienen lounasleivän. Abu tietysti heräsi jo samalla hetkellä kun parkkeerasin vaunut kahvilan eteen, mutta Abun tyttökaveri nukkui lounaan yli ja pidempäänkin, voi tylsyys. Lounaan ja juttelun jälkeen suunnattiin yhdessä keskustaan näyteikkunashoppailemaan.

Tiistai
Let's party! Abun kolmansia (ja viimeisiä!) synttärijuhlia vietettiin kotona pojan vauvakavereiden kanssa. Paikalla oli kaksi muskarikaveria, edellisen päivän vauvakaveri, Abun serkkutyttö, ja pari opiskelukaveriani vauvojensa kera. Juhlat meni kivasti herkkujen parissa, aikuisille oli couscous-salaattia, porkkanamuffinsseja ja karjalanpiirakoita. Vauvoille oli naksuja, banaania ja kurkkua, kuinka terveellistä! Juhlakalu oli bileiden jälkeen ihan uupunut, joten koisittiin kylki kyljessä lyhyet iltapäiväunet.

Keskiviikko
Keskiviikko on aina ollut muskaripäivä. Keväällä muskariaika vaihtui tosin aikaisempaan, joten aamut ovat aika tohinaa, jotta ehdimme ajoissa Töölön MLL:n tiloihin. Olemme alusta lähtien käyty parin muskarimamman kanssa lounaalla muskarituokion jälkeen. Kevään aikaisemman aloituksen takia jäämme ensi alkuun leikkimään MLL tiloihin ja sen jälkeen olemme suunnanneet lähistölle lounaalle. Yleensä viihdytään porukassa hyvin lähes koko päivä lounastaessa ja juttelemassa, kunnes iltapäivällä on aika suunnata kotiin iltapäiväleikkien pariin. 

Torstai
Torstaina oli poikkeuspäivä, itselläni oli keskellä päivää pakollinen meno, joten Abu lähti isovanhemmilleen hoitoon. Äitini tuli aamupäivällä päikkäriaikaan hakemaan poikaa ja käveli vaunujen kanssa kotiin. Hyödynsin itse koko oman ajan ja puuhailin omiani vielä varsinaisen tilaisuuden jälkeen, kunnes iltapäivällä hain Abun kotiin. Käytiin illalla vielä miehen ja Abun kanssa Ateneumissa katsomassa kovasti kehuttu Henri Cartier-Bresson valokuvanäyttely. 

Perjantai
En saanut perjantain vastaisena yönä unta, sillä koko selkä ja niska tuntuivat olevan täydellisessä krampissa. Olin kärsinyt koko viikon selkä- ja niskakivuista, mutta kivut äityivät tosi pahoiksi myöhään torstaina illalla. Makasin hereillä yhteen asti yöllä, kunnes mies hieroi hetken hartioitani ja sain pahimman jumin pois. Kahden kieppeillä Abu puolestaan heräsi ja pojan nukuttamiseen menikin tunti, tyypillistä. Kuudelta oli uusi herätys, kun Abu kiemurteli levottomasti vieressäni ja sitten heräsi omaan sätkimiseen. Hetken hyssyttelyn jälkeen poika onneksi nukahti ja nukuttiin vielä reilu tunti. 
Aamulla googlailin lähistöltä hierontapaikan ja lähdin sinne ensiapuun, onneksi äitini pääsi hakemaan Abun taas luokseen. Mitä sitä tekisikään ilman isovanhempia! Hieronta onneksi auttoi jonkin verran, ja pääsin eroon pahimmasta pää- ja niskakivusta. Hain Abun vanhemmiltani, ja lähdetiin vielä käymään mahtavassa Kaivarin Kanuuna -kirppiksellä. Sieltä löytyy usein hyviä lasten vaatteita, enkä pettynyt tälläkään kertaa. Löysin tosi hyväkuntoisen Ticket to Heaven -sadetakin hintaan 7€!

Lauantai
Mies valitteli jo perjantaina illalla flunssaista oloaan ja nukkuikin lauantaina aamulla pitkään. Meillä oli ollut suunnitelmissa lähteä aamusta Ikeaan, mutta päästiin liikenteeseen vasta myöhemmin. Vähän yllättäen, ostettiin Ikeasta kirjahylly ja vietettiin hyvä tovi Ikean parkkiksella sitomassa paketteja auton kattoon, sillä eihän sellaiset mahdu auton sisälle ja haluttiin säästää kuljetuskustannuksissa. Abu oli yllättävän hyväntuulinen koko kauppareissun ajan ja viihtyi kaukalossaan ilman hermoilua. Aika pitkään hän jaksoi myös katsella kun me sidottiin paketteja auton kattoon kiinni, kunnes alkoi huutaminen. Illalla olikin superhauskaa "auttaa" isiä huonekalujen kokoamisessa istumalla levyjen päällä, puremalla pahveja ja nappaamalla työkaluja...    

Sunnuntai
Päivä alkoi brunssilla kotonamme, kun luoksemme tuli 8 kaveria herkuttelemaan aamiastarvikkeilla. Olemme säännöllisesti järjestäneet brunssin aina vuorotellen jonkun kaverin luona ja päästäneet lapset vapaaksi lattialle kun aikuiset keskustelevat. Flunssa valitettavasti verotti osallistujia, mutta meillä oli mukava päivän aloitus pienessä porukassa. 
Iltapäivällä isäni tuli auttamaan kirjahyllyn kiinnittämisessä seinään. Abu-raukka oli ihan peloissaan kun asunnossa porattiin, imuroitiin ja vasaroitiin. Poika halusi kuitenkin innokkaasti auttaa tarttumalla poraan, heiluttamalla tikapuita ja istumalla tiellä, keskellä lattiaa. Oli ihanaa nähdä pienen pojan innokkuus remppahommia kohtaan, vaikka Abu olikin oikeastaan vain haittana. No, parin vuoden päästä voivat isänsä kanssa hoitaa remppahommat kahdestaan!

Äidillä ja pojalla on siis takana kiireinen viikko kahdestaan, kavereiden kanssa, isovanhempien kanssa, ja asioilla. Seuraava viikko ei tule olemaan yhtään sen tylsempi! 

Ihanaa viikonalkua kaikille! 

Talven kokemuksia

Lumi ehti jo sulaa ennen kuin sain kirjoitettua Abun ensimmäisestä pulkkaseikkailusta!

Intian matkan aikana Suomi oli ehtinyt hautautua paksun lumivaipan alle. Kaupunki hiljeni kun lumi pehmensi autojen äänet ja autojen nopeus aleni. Oli ihana palata raikkaaseen, kirpeään pakkaseen, jonka hiljaisuudessa kävellä lumi narskuen. 

 

Käytiin viime viikonloppuna ensimmäistä kertaa Abun kanssa pulkkamäessä. Isäni toi meille meidän vanhan pulkan (kyllä, vanhemmat tuppaavat säästämään kaiken..), jolla vietiin Abu läheiseen pikkupuistoon tutustumaan lumeen. Istutettiin poika pulkkaan ja vedeltiin häntä pitkin poikin lumista puistoa. Abu lähinnä tuijotteli hölmistyneenä lunta ja välillä tökki kinoksia tumpuillaan. Isi ja Abu laskivat muutaman kerran mäkeä yhdessä, mutta poika taisi olla vähän kauhuissaan hurjasta alamäestä... Isikin oli ensimmäistä kertaa elämässään pulkkamäessä! Hassua ajatella tällaista, kun itse muistan lapsuuteni talvet, jolloin riehuttiin pikkuveljeni kanssa lähipuistossa aina tuntikausia. Toisaalta mies vietti lapsuutensa tunnit pelaamalla krikettiä naapuruston lasten kanssa. 

 

  

Vaikka on ihanaa, ettei lasta (ja itseään) tarvitse pukea enää neljään vaatekerrokseen, kaipaan silti lumen tuomaa hiljaisuutta ja rauhaa. Nykyinen musta ja märkä maa ei tee talvesta selviytymisestä helppoa. Pakkanen ja lumi tekee kaikesta niin kaunista... vai mitä sanotte tästä viimeisestä kuvasta!

 

 

Ensimmäinen vuosi

Abu täytti eilen vuoden! Vuosi on mennyt tosi nopeasti ja hitaasti, välillä salamannopeasti ja välillä tuskastuttavan tahmeasti. Päiviämme ilahduttaa aktiivinen, iloinen, kärsimätön ja rakastettava pieni taapero. Niin, vauvasta on tullut taapero, vauvavuosi on lopullisesti ohi. 

Abun ensimmäinen vuosi tuli virallisesti täyteen eilen aamulla klo 09.47. Olin ratikassa matkalla asioille ja yhtäkkiä tajusin, että nyt on se hetki. Juuri nyt vuosi sitten sain puserrettua pienen tummatukkaisen pojan tähän maailmaan. Yhdeksän kuukauden odotuksen, aamuyöllä alkaneiden nopeiden supistusten ja ikuisuudelta tuntuvan ponnistusvaiheen jälkeen siinä hän oli. Pieni, hentoraajainen tumma poika. Itkuhan siinä ratikassa meinasi tulla.

Vuoden aikana olen ehtinyt itkea turhautumista, nauraa onnesta, koomailla puolikuolleena väsymyksestä, ihailla suurta hampaatonta hymyä, halailla pientä nukkuvaa poikaa, ja miljoonaa muuta asiaa. Tässä on Abun vuosi. 

Tammikuu

Työt loppuivat ja edessä häämötti 7 viikon loma. Tai näin piti olla, mutta Abu päätti syntyä 5 viikoa etukäteen, juuri silloin kun isänsä oli työmatkalla. Istuin yksin sairaalassa pieni vastasyntynyt sylissäni ja ihmettelin pientä perheenjäsentä. Huolestuttiin painon kehityksestä ja itkin turhautumista ja kipua kun imetys ei onnistunut. Kotona yritettiin päästä sinuiksi sen tosiasian kanssa että meitä on nyt kolme. Mies lähti töihin ja yritin selvitä arjesta päivä kerrallaan.

Helmikuu

Käytettiin uudesta pojasta nimeä Abu; Aladdin leffan esikuvansa mukaisesti poika oli hento ja karvainen. Helmikuussa vauva heräsi vastasyntyneen unimaailmasta ja alkoi reagoimaan ulkomaailmaan. Arki tuntui menevän imettäessä ja neuvolan painokontrolleissa; alussa käytiin viikoittain punnituksessa. Illat istuin sohvalla telkkarin ääressä ja imetin. Yöheräämiset eivät tuntuneet vielä miltään, hormonit kai auttoivat selviämään. Poika nukkui päikkäreitä huonosti, ja käytin päivisin paljon aikaa nukuttamiseen. Mikä äitiysloma, oli välillä mielessäni.    

Maaliskuu

Aloin itse heräämään siitä vastasyntyneen vauvakuplasta. Mielessä kävi säännöllisesti miten kivaa olisi päästä jumppaamaan ja saada pre-vauvavartalo takaisin. Väsymyksen takia koko ajatus urheilusta tuntui kuitenkin kaukaiselta. Välillä tsemppasin ja kävin salilla ja vähän hölkällä, mutta urheilu oli lähinnä poikkeus kuin sääntö. Arki tasaantui ja kävin ahkerasti lounastreffeillä ja pyörimässä kaupoilla. Mies teki pitkää työpäivää ja kävi työmatkoilla, niiden yksinäisten viikkojen aikana välillä pääsi itku pelkästä uupumuksesta. Abu oppi kääntymään mahalta selälleen, ensin kauhun kiljahduksen kera, sen jälkeen pitkän ähellyksen päätteeksi.

Maaliskuun lopussa oli vihdoin aika antaa pojalle virallinen nimi. Miehen isä ja veli saapuivat sitä varten Suomeen tutustumaan poikaan. Abu hurmasi kaikki omissa ristiäisissään kauluspaidassa ja pikku rusetissa. 

Huhtikuu

Abu alkoi leikkimään leluilla, ja heilutti ahkerasti käsiään leikkimaton alla. Roikkuvia leluja oli kiva kolistella ja kiljahdella tahdissa. Pääsiäisenä uskaltauduttiin Abun ensimmäiselle ulkomaanmatkalle Ruotsiin. Jännitettiin lentämistä ihan hulluna, mutta matka meni yllättävän helposti. Tästä saatiin lisäuskoa siihen, että selviämme myös kesämatkalla Espanjassa. 

Toukokuu

Toukokuu oli sisustamisen kuukausi. Abu sai uuden tuolin, kun tuotiin kotiin klassinen Stokke Tripp Trapp ja siihen sopiva vauvaistuin. Abu pääsi näkemään kaiken mitä pöydässä tapahtui ja malttoi leikkiä itsekseen ruokailun ajan. Toukokuussa poika sai vielä uuden, isomman sängyn. Korisänky jäi pois ja meidän sängyn viereen tuotiin valkoinen pinnasänky. Kovin paljoa poika ei tosin nukkunut siinä, vaan viihtyi lähinnä kiinni rinnassani läpi yön. Väsymys alkoi jo vähitellen painamaan enemmän. Hormonien vaikutus oli haihtumassa, varsinkin kun imetyksen rooli alkoi vähentymään.

Kesäkuu 

Kesäkuussa elettiin rankkoja ja jänniä viikkoja. Ostettiin uusi, ensimmäinen koti, ja suurin osa kesäkuusta meni remonttia suunnitellessa ja tehdessä. Abu istuskeli remonttikämpässä sitterissään, pureskeli tiikeriään ja valvoi maalaamista. Juhannuksen jälkeen päästiin vihdoin muuttamaan ja tuotiin tavarat vanhasta asunnosta uuteen. Loppukuusta aloitettiin Abun kanssa vähitellen maistelemaan kiinteitä, onneksi soseet eivät aiheuttaneet mahaongelmia. Ensimmäinen herkku oli banaani.

Heinäkuu

Kesäloma! Pitkään suunniteltu kesälomamatka Espanjaan oli kaikesta jännityksestä huolimatta menestys. Abu pärjäsi pitkät automatkat hyvin, kunhan nukkui. Kuumuus oli välillä aika tukalaa, mutta kaikesta selvisi vesi- ja maitopullojen avulla. 

Elokuu

Elokuussa oli aika pitkään odotetulle unikoululle. Abun nukahtamis- ja uniongelmat olivat verottaneet omat voimat, ja laskin päiviä unikoulun alkuun. Lähtötilanne oli se, että Abu havahtui hereille noin tunnin välein, jolloin vaihdettiin rintaa. Unikoulua treenattiin paria eri versiota muutaman viikon ajan, mutta unien laatu parani selkeästi. Useasta heräämisestä päästiin eroon ja lopulta poika heräsi 1-2 kertaa yössä. Sain vihdoin nukkua... edes vähän enemmän! 

Syyskuu

Abun liikkuminen muistutti mittarimatoa - kroppaa vedettiin mukana käsien varassa ja varpaat vähän työnsivät apuna. Kesän aikana soseiden määrään ja monipuolisuutta oli lisätty ja tein säännöllisesti Abulle omat sosepöperöt. Perunaruokia lukuunottamatta lähes kaikki maistuivat tosi hyvin. Annokset kasvoivat samaa tahtia liikkumisen kanssa, ja välillä tuntui että annoskoko oli sopiva hevoselle eikä vauvalle.

Lokakuu

Syksyn mittaan aloin miettimään tarkemmin omia työkuvioita ja Abun tulevia hoitosuunnitelmia. Päivähoidon aloitus tuntui tosi kaukaiselta, mutta hakemukset oli laitettava jo sisään hyvissä ajoin. Hoitotavan valinta tuntui (ja tuntuu) haastavalta; kuka on tarpeeksi hyvä ja turvallinen hoitamaan pientä suloista poikaani? 

Marraskuu

Marraskuu kului lähinnä omien työkuvioiden miettimisten parissa. Oli tehtävä vaikea valinta; palaanko vanhaan työpaikkaan ei-niin-motivoituneena vai otanko riskin ja yritän löytää uuden suunnan uralleni? Venkoilin asian kanssa viimeiseen päivään asti ja päätin, että tästä se alkaa, uusi suunta uralleni. Vuosi lapsen kanssa on tarpeeksi pitkä aika arvostamaan myös sitä aikuisten elämää. Pohdintojen aikana Abu oppi nousemaan seisomaan, ja tarttumaan kaikkeen sohvalle unohdettuun tavaraan.

 

Joulukuu

Vuoden viimeinen kuukausi sujui lähinnä jouluun ja Intian matkaa valmistellessa. Joulu yllätti taas, enkä ehtinyt yhteenkään joulukonserttiin ja saatiin joulukoristeetkin laitettua vain viikkoa ennen juhlaa. Joulu sujui perinteisellä tavalla perheen kanssa, ja välipäivät pestiin kilokaupalla pyykkiä ja pakattiin karmea määrä tavaraa jättimäisiin matkalaukkuihin. Tällä välillä Abu oppi kävelemään tukea vasten ja alkoi tutkimaan kotiamme entistä rohkeammin.

Vauvan kanssa Intiassa

Ilmeisesti reissuväsymys ja/tai jetlag painaa päälle, sillä olemme kaikki olleet tosi väsyneitä koko viikonlopun. Lisäksi minä ja Abu olemme kummatkin saaneet lievän flunssan - Abulla nenä valuu räkää ja mulla taas on yleisesti heikko ja kipeä olo. 

 

Pahimman reissuväsymyksen väistyttyä on aika muistella Intian matkaa ja kertoa miten ihmeessä selvisimme reissusta 1-vuotiaan kanssa.

Lentämisestä

Menomatka ei alkanut kovin lupaavasti, lähtöä edellisenä yönä Abu heräsi klo 01 ja valvoi viiteen asti. Kokeiltiin kaikki maailman nukuttamiskikat - heijattiin, pomputettiin, yritettiin antaa maitoa/vettä, kuunneltiin unimusiikkia, tassuteltiin. Vuorotellen miehen kanssa kokeiltiin aina jotain keinoa saada poika uneen, turhaan. Lopulta puoli viideltä, kun mies oli jo uuvahtanut, mulla meni hermot - laitoin pojan omaan sänkyyn ja sanoin nyt nukutaan. Puoli tuntia jouduin kuuntelemaan huutoa, kunnes Abu sammui väsyneenä petiinsä.

 

Kahdeksan jälkeen havahduttiin taas hereille, nukuttiin tietysti liian pitkään koska yleensä Abu herättää meidät viimeistään seitsemältä. Lentokentälle piti lähteä kymmenen maissa, ja sitä ennen pakata viimeiset kamat ja syödä. Kiirehän siinä tuli, mutta oltiin aikataulusta myöhässä vain puolisen tuntia. Rynnittiin lentokentälle taksille - ja huomattiin että lento oli peruutettu!

 

Jouduttiin lopulta odottamaan vahvistusta uusista lennoista oikeastaan koko päivä. Vaikka vauvan kanssa päästiin jonon ohi, uusien lentojen buukkaaminen ja varmistaminen oli hidasta. Iltapäivällä saatiin vihdoin käteen uudet lennot - Finnairilla Delhiin ja intialaisella JetAirwaysilla jatkolento Mumbaihin. Finnairin iltalennon lähtöön oli vielä useampi tunti, joten ajettiin vanhemmilleni syömään ja lepäilemään. Abu oli tietysti kiukkuinen kuin pyrstöön ammuttu karhu - päiväunet olivat jääneet vain tunnin uniin Manducassa.
 

Kun vihdoin päästiin lennolle, saatiin edes jotain iloitsemisen aihetta. Saimme hyvät paikat ensimmäiseltä riviltä seinää vasten, siinä oli hiukan enemmän jalkatilaa kuin normaaliriveissä. Lisäksi kone oli puolityhjä, joten voitiin nousun jälkeen levittäytyä omille riveillemme. Alun huutoraivareiden jälkeen Abu nukahti, ja heräsi vasta kun kiinnitimme laskua varten turvavyötä pojan ympärille. Me olimme vuorotelleet pojan sylittelemisen kanssa; toinen katseli leffoja nukkuva Abu sylissä kun toinen yritti nukkua.

Jatkolento Delhistä Mumbaihin meni oikeastaan yhtä kivuttomasti. Yhteensä Abun unet olivat jääneet vähäiseksi, joten poika väsähti aika pian syliini pienen heijaamisen jälkeen. Nukuttiin reilun kolmen tunnin lentomatka sylikkäin, olimme kummatkin ihan uuvuksissa matkustamisesta ja huonoista yöunista.

Yleisestikin lentomatkat menivät aika hyvin, vaikka lähinnä vain sen takia että Abu nukkui suurimman osan matka-ajasta. Jos poika olisi ollut hereillä matkan, olisi reissaaminen ollut aivan tuskaa. Abu on siinä iässä, ettei malta olla paikoillaan. Lentokoneessa ei kuitenkaan ole tilaa liikkua, lattialle ei voi laittaa, eikä Abu kuitenkaan jaksanut kävelyharjoituksia muutamaa askelta pidempään. Naksut olivat salainen aseeni; olin ottanut ison laatikollisen naksuja mukaan kotoa ja annoin niitä aina kun muut keinot eivät toimineet. Lisää vinkkejä lentämiseen löydät täältä.

Ruokailusta
Olin pakannut Abulle mukaan isot määrät vauvan ruokia, puuroja, hedelmäsoseita, ja naksuja. Tiesin kuitenkin etteivät purkit riitä jokaiselle aterialle, vaan täytyisi antaa pojalle jotain helppoa sormisyötävää paikallisesta valikoimasta. Menolennolle pakkasin mukaan syötävää, lähinnä hedelmäsoseita pusseissa sekä jogurttivälipaloja; ruokia joita oli helppo antaa ja syödä. Heti kun päästiin perille Intiaan, laitoin paluulentoa varten ruuat erikseen. Näin ei tarvinnut pelätä, että loman loputtua kaikki ruuat onkin jo loppu. Matkalla totesin, että kätevimpiä olivat pusseihin pakatut ruuat - niitä oli helppo antaa lapselle suoraan suuhun erityisesti kun olimme tien päällä. Lasipurkeissa olleita soseita tarjoilin pääsääntöisesti vain kotona kun saatiin ruoka lämmitettyä ja lautaselle.

Ruuat riittivät suhteellisen hyvin, osittain varmaan sen takia että Abu söi aika vähän ja huonosti, todennäköisesti kuumuuden takia. Aamuille meillä oli varattu makeutettua pussipuuroa, jonka kanssa ei siis tarvinnut enää tarjoilla hedelmäsosetta. Mukana oli lisäksi 3 pussia Nan 2 -korvikejauhetta, joita käytettiin lähinnä puuron keittämiseen. Abu oli lopettanut (korvike)maidon juomisen jo pari viikkoa ennen matkaa, mutten uskaltanut kotona alkaa maisteluttamaan lehmänmaitoa mahdollisten oireiden takia.

Omien ruokien lisäksi Abu söi hyvällä ruokahalulla Etelä-Intian herkullisia banaaneja. Etelässä on vähintään 25 erilaista banaanilajiketta, ja ainakin 10 erilaista ehdittiin maistamaan. Banaanit olivat ihanan kypsiä ja makeita, joten Abukin tykkäsi niistä. Lisäksi mandariinit olivat pojan suosikkeja; mehua tihkuvia hedelmiä syötiin ainakin kerran päivässä. Lisäksi Abun intialainen isoäiti teki paikallisia riisikakkuja, idlejä. Idlit ovat Etelä-Intian erikoisuus ja ne tehdään höyryttämällä jauhettua riisiä ja linssejä (lisätietoa täältä). Idlejä varten tarvitaan erikoinen höyrytyspannu, joka löytyy nyt meiltäkin. Idlit olivat Abulle hyvä sormiruokailuun, sillä ne ovat sopivan pehmeitä ja tahmeita, eivätkä siis tipu pikkuisista sormista. Koska idlit tehdään höyryttämällä riisistä ja linsseistä, ne ovat tosi terveellisiä ja täyttäviä. Aikuiset syövät ne yleensä kookoksen ja linssimuhennoksen kanssa aamiaiseksi, Abu sai pelkkiä idlejä.

Aivan ehdoton apuvälinen olli Sack'n'Seat tyyppinen matkasyöttötuoli, vaikkakin halvempi versio, jonka ostin parilla eurolla Facebook-kirppikseltä. Sen avulla saatiin Abu sidottua kiinni normaaliin tuoliin ruokailujen ajaksi. Ok, poika ei kauaa viihtynyt siinä kunnes halusi taas lattialle liikkumaan, mutta ehdittiin kuitenkin yleensä syöttää lapsi. Paikalliset tuijottivat meitä uteliaasti kun alettiin kiinnittämään tuolia ja istuttamaan Abua siihen. Eräässä ravintolassa huomasin sitten, miten intialaiset tekivät pienen lapsen kanssa - istuttivat lapsen normaalille tuolille istumaan. Kaikki sujui hyvin, kunnes lapsi muksahti sivulleen suoraan lattialle. Se meidän ruma matkasyöttötuoli oli sittenkin parempi ratkaisu!

 

Matkasta löytyy vielä paljon muuta kerrottavaa, mutta nyt on flunssaisen pakko päästä lepäämään. Flunssainen Abu on roikkunut lahkeessa koko päivän, joten omaa aikaa ei juurikaan ole ollut. Hetkeksi naistenlehden ääreen ja sitten nukkumaan! 

 

 

Kotona, ehjin nahoin ja mahoin

Ilmasto muuttui lyhyessä ajassa aika huimasti - meidän perhe palasi eilen illalla Intian +30 asteesta Suomen hyisevään -10 asteeseen. Meidän trooppiseen ilmastoon tottuneet keuhkot salpaantuivat pakkasilman iskettyä naamaan lentokentällä. Abu varmasti ihmetteli missä ihmeessä me taas ollaan ja mitä tämä valkoinen juttu on...

 

Viimeiset pari viikkoa on ollut aikamoista matkustamista pienelle pojalle, sekä meille vanhemmille. Pienen vilkkaan lapsen kanssa matkustaminen ei ollut herkkua kenellekään ja hermoja koeteltiin vähän joka käänteessä. Lensimme heti uudenvuoden jälkeen Mumbaihin, sieltä Etelä-Intian Nagercoiliin, sieltä takaisin Mumbaihin ja sitten takaisin Suomeen. Neljä lentoa kahden viikon aikana ja päälle vielä aikaero... ei ole helppoa aikuisellekaan! Matka alkoi kaiken lisäksi kurjasti kun menolento Mumbaihin olikin peruutettu Istanbulin lumisateiden (!) takia. Odoteltiin koko päivä lentokentällä ennen uusien lentojen varmistumista. Abun matka alkoi siis jo valmiiksi väsyneenä ja nälkäisenä.

 

 

Tämä oli ensimmäinen matka, jolla minulla oli enemmän lääkkeitä mukana kuin kosmetiikkaa. Kassissa oli kaiken maailman troppeja Abun mahdollisia tauteja varten, mutta onneksi me kaikki selvisimme matkasta ilman minkäänlaisia mahaongelmia. En ole itse aikaisemmillakaan Intian reissuilla saanut mitään pöpöjä, mutta en ollut varma miten Abun maha kestää erilaisen bakteerikannan. Laukusta löytyi siis paria erilaista särkylääkettä eri muodossa, ripulilääkettä, nesteytyslääkettä, sekä lentoa varten korvakäytävää puuduttavia tippoja. Mitään näistä ei täytynyt käyttää, hienoa!

Paluu Intiasta Suomeen on aina yhtä ristiriitaista. On ihana olla kotona omassa asunnossa ja omassa rauhassa toimivassa yhteiskunnassa. Samalla kuitenkin Suomi tuntuu niin hajuttomalta ja mauttomalta Intian loputtoman kaaoksen, värisekamelskan ja hajujen ja makujen jälkeen. Tällä kertaa jäimme myös ikävöimään Abun serkkua ja isovanhempia. On surullista lähteä, kun tietää miten harvoin toinen puoli sukua näkee Abua.
 

Ensimmäinen joulu

Abun ensimmäistä joulua juhlittiin rauhallisesti perhepiirissä. Pakkasimme Abun ja sata kiloa ruokaa ja lähdimme maaseudulle joulunviettoon. Perinteistä joulua vietettiin äitini kotitalossa Satakunnassa; paikalla oli Abun isovanhemmat, isoukki ja isotäti. Neljä sukupolvea saman katon alla!

Kolmetuntinen ajomatka meni suhteellisen rauhallisesti, mutta ajomatkan lopussa Abun hermot olivat mennä autossa istumiseen. Istuin takapenkillä ja yritin viihdyttää parhaalla mahdollisella tavalla, mutta jossain vaiheessa nenäliinapaketit, vesipullot, lompakko eikä mikään Abu omista leluista kelvannut. Onneksi matka perille oli siinä vaiheessa lyhyt ja päästiin pian kurvaamaan omakotitalon pimeään pihaan. 

Jouluaattoaamu sujui perinteisellä tavalla - aamiainen, rentoutumista, lounaaksi riisipuuroa, joulukirkko, joulun juhlaillallinen, lahjat, ja lopuksi rentoutumista suklaan ja viinin kanssa. Tänä vuonna tämän kaiken oheen piti rytmittää Abun arkirutiinit; ruokailut ja päiväunet. Ihmeellisesti kylläkin Abu nukkui koko joulukirkon läpi eikä herännyt vaikka urut paasasivat jouluvirsiä... Ilmeisesti eri ympäristö ja vaunujen heiluttaminen pitivät pojan unessa. 

Abu sai kamalan ison kasan joululahjoja, vaikka mitään ihmeellistä ei pitänyt tulla. Me vanhemmat ostettiin Abulle Brion ihana soittopeli, isovanhemmat ostivat kävelykärryn (joka tosin luovutetaan vasta myöhemmin), Abun pikkuinen serkku antoi hiekkalaatikkoleluja, isotäti lämpimän vaatesetin ja kummitäti pyjamat. Lisäksi kavereilta tuli lasten kännykkä ja suloisia pehmoleluja. Abu itse ei vielä tajunnut mitään lahjoista, eikä oikein lahjapaperista, mutta tykkäsi kun yhtäkkiä naaman eteen ilmestyi kasa uusia ja jänniä leluja!

Joulupäivä meni samantyylisissä rennoissa merkeissä, ja tapaninpäivän iltapäivällä olimmekin jo kotona. Joulu tuntuu menevän ohi nopeammin joka vuosi enkä itse ainakaan tunne enää mitään erityistä joulufiilistä, ainakaan samanlaista kuin lapsena. Joulu on ihana ja perhekeskeinen juhla keskellä pahinta pimeää kautta, mutta lumi tekisi juhlasta vielä ihanamman. Onneksi Helsinki peittyi ohueen lumikerrokseen joulun jälkeen ja me etelän asukitkin pääsimme nauttimaan talvisesta ulkoilusta.   

Joulun jälkeen alkaa valmistautuminen ja pakkaaminen Intian matkaa varten. Miehen puoleinen suku ei malta odottaa pikkumiehen tapaamista!

Kiireinen viikonloppu

Halloween-viikonloppu meni taas yhdessä hujauksessa. Jos äitiyslomalla on näin kiire, millainen kiire tuleekaan olemaan elämässä sitten kun palaa takaisin töihin? Jostain on siinä vaiheessa luovuttava, kaikkeen ei varmasti ehdi eikä pysty.

Joka tapauksessa - viikonloppu oli kiva sekoitus perheaikaa, kaveriaikaa, urheilua, ja kodin sisustusta. Viikonloppu aloitettiin perjantaina herkuttelemalla kotona tehdyllä pizzalla. Kun Abu oli laittettu unille, korkkasimme pienen pullon skumppaa ja katsottiin kynttilänvalossa elokuva Saving Mr Banks (suosittelen, tosi kiva leffa) Netflixistä.

Lauantaina oli ollut ajatus lähteä sisustusostoksille, mutta perjantaina tajusinkin että kaupat ovat kiinni pyhäinmiestenpäivänä. Käytettiin miehen kanssa pyhäpäivä hyväksi ja käytiin kummatkin vuorollamme urheilemassa - minä salilla ja mies Crossfitissä. Illaksi lähdin vielä käväisemään kaverin Halloween-pippaloissa. Tällä kertaa olin liikkeellä yksin - meillä ei ole enää autoa käytössä ja Espooseen meno julkisilla vie niin paljon aikaa, etten halunnut lähteä liikkeelle illalla väsyneen lapsen kanssa.

Sunnuntaina suunnattiin sisustusliikkeisiin Lanternaan. Suunnitelmissa oli ostaa Askolta tarjouksessa oleva nojatuoli lastenhuoneeseen, mutta poistuttiin ostoksilta paljon köyhempinä... Ostimme vihdoin uudet ruokapöydän tuolit ja päädyttiin myös ostamaan Askon mallistosta eräs kalliimpi nojatuoli. Sisustuskaupoilla aika kului kuin siivillä ja jouduttiin poistumaan puolijuoksua kotiin, jotta ehdimme paikalle ennen lapsenvahteja. Syötettiin Abu nopeasti kotona ja rynnättiin miehen kanssa Tennispalatsiin katsomaan uutta James Bondia. Abu jäi viihdyttämään vanhempiani.

Viikonloput ovat nykyään kovin erilaisia kuin ennen Abun syntymää. Päivät alkaa viikonlopusta huolimatta aikaisin, aamiaista syödään 7-8 välillä ja ensimmäisellä nukutuskävelyllä ollaan jo ennen puoltapäivää. Lapsettomina viikonloput alkoivat aina tunteja myöhemmin - aamiaista syötiin klo 10 jälkeen, ulos päästiin rauhassa juodun aamukahvin jälkeen vasta lounasaikana ja illallinen saatettiin syödä vasta klo 21 maissa. Välillä kaipaan mahdollisuutta nukkua niin pitkään kuin mahdollista, mutta muuten en luopuisi mistään mikä on nykyään osa perheemme viikonloppuja!

Päiväkoti vai muu hoitoratkaisu?

Olen miettinyt palaavani töihin alkuvuodesta, ja se tarkoittaa myös sitä, että Abu tarvitsee jonkinlaisen hoitopaikan. Ennen lapsen saamista oletin, että kaikki (kunnalliset) päiväkodit ovat ihan ok ja yhtä hyviä. Olin naiivi ja luulin, että päivähoitoon pääsee suoraan silloin kun on töihinpaluu edessä. Onhan hoitopaikan saaminen lakisääteinen oikeus. No, nyt asiaan hiukan enemmän perehtyneenä tajusin, että tässä kaupungissa saa olla onnellinen jos lapsi pääsee kesken vuotta hoitoon, ja vieläpä siihen ensisijaiseen päiväkotiin. Samalla hallitus kuitenkin puskee naisia pitkiltä hoitovapailta aikaisemmin takaisin työelämään. Entä sitten jos vanhempi ei halua odottaa seuraavan syksyn alkuun, vaan haluaa päästä työelämään kesken vuotta, ja saada lapselleen hoitopaikka kodin läheltä? Ristiriitaista.

Päivähoidon aloittaminen on jännittävää jokaiselle osapuolelle - äidille, isälle ja lapselle. Hoitopaikkakin ja -tapa pitäisi valita ottaen huomioon vanhempien tilanteen ja lapsen luonteen sekä kehitysvaiheen - kunnallinen vai yksityinen päiväkoti, perhepäivähoito, yksityinen hoitaja, mies kotiin, vai lapsi isovanhemmille? Valitse näistä paras, ja samalla se plan B jos ensisijainen vaihtoehto ei onnistukaan.   

Ensisijaisesti haluaisimme laittaa Abun kansainväliseen, englanninkieliseen päiväkotiin, jossa hän voisi oppia paremmin kolmatta kotikieltään. Valitettavasti melkein kaikki yksityiset ottavat hoitoon vasta 3-vuotiaita. Heidän hoitohan on helpompaa - ei vaipanvaihtoja, syöttämistä, kantamista tai nukuttamista. 

Toinen vaihtoehto on tavallinen päiväkoti ja meille "kelpaa" hyvin myös kunnallinen lähipäiväkoti. Olen viime viikkojen aikana käynyt tutustumassa muutamiin lähipäiväkoteihin Töölössä ja täytyy sanoa, että erot ovat isot. Parhaimmat päiväkodit ovat niitä, joiden rakennus on varta vasten tehty päiväkodiksi. Näissä on siis osattu ottaa huomioon lasten tarpeet päivän aikana; päiväunet, leikkitilat, ruokailut, ulkoilut ja vaatteiden säilöntä. Sitten on niitä päiväkoteja, jotka on muutettu muusta käyttötarkoituksesta päiväkodiksi, varmaan alueen kasvaneen lapsiluvun myötä. Näissä huomaa, että tilat eivät ole optimaaliset lapsiryhmien hoitamiseen. Päiväkoteihin täytyy pahimmassa tapauksessa kiivetä toiseen tai kolmanteen kerrokseen, niissä ei ole omaa pihaa, ja lapset nukkuvat päiväunet patjoilla. Varmasti näissäkin on varhaiskasvatus toteutettu laadukkaasti (tai niin laadukkaasti kuin nykyisillä resursseilla on mahdollista), mutta tilat ja ympäristö ovat omasta mielestäni aika nuhjuiset.

Kolmantena vaihtoehtona on yrittää löytää hoitorinki lähialueelta, jossa Abu voisi leikkiä ja kehittyä parin muun lapsen kanssa tutussa ympäristössä, vuorotellen kotona ja toisten lasten kotona. Onneksi Facebookin kautta on nykyään helppo yrittää löytää mahdollisia hoitorinkejä, joten tämä jää meille varmaan vaihtoehdoksi jos päiväkotipaikkaa ei löydy lähistöltä.

  
Päiväkotihoito ja sen laatu nousee vähän väliä otsikoihin - välillä päiväkotien katsotaan vaarantavan lapsen kehityksen, välillä taas päiväkotien on todettu edistävän lasten sosiaalisia taitoja. Päiväkodissa lapsi joutuu (tai pääsee) ensimmäistä kertaa elämässään suureen lapsiryhmään ja joutuu erilleen huoltajastaan. Samalla kuitenkin leikki- ja kehitysmahdollisuuden kasvavat hurjasti, kun omien tuttujen lelujen lisäksi saa leikkiä päiväkotien tavaroilla, askarella ja oppia olemaan sosiaalinen muiden lasten joukossa. 

Abu on sen verran reipas ja sosiaalinen, etten usko hänelle tulevan suuria ongelmia päivähoidosta. Tottakai, itseäni jännittää ja pelottaa hoidon aloittaminen jo nyt... mutta joskus se kuitenkin on aloitettava. Ja minä itse voin paremmin jos pääsen takaisin mukaan aikuisten elämään ja tekemään muutakin kuin soseita. 

Millaisia kokemuksia teillä on päivähoidosta - päiväkodeista, perhepäivähoidosta, hoitoringeistä tai muista?