Palasia arjesta

Mun täytyy myöntää, että elämämme on aika tylsää tällä hetkellä. Arki sujuu rattoisasti työn ja perheen kanssa, vapaa-aikaa ja omaa-aikaa on vähän, mutta kuitenkin jonkin verran. Viikolla juoksen aamulla töihin, iltapäivällä päiväkotiin hakemaan Abu, kotiin syöttämään poika ja iltaisin yritän tehdä jotain omia juttuja.  Tässä kirjoituksessa ei ole mitään punaista lankaa, vaan halusin jakaa joitain hetkiä meidän kesäisestä arjesta!

Eräs tunnettu naispuolinen toimitusjohtaja sanoi juuri tänään eräässä tilaisuudessa, että parasta lapsissa on se, että itsekin katsoo asioita eri tavalla. Se on totta - Abu ihmettelee lintuja, koiria, kukkia, puita.. Kaikki on uutta ja ihmeellistä, ja itsekin tulee huomattua maailma kuin uusin silmin. Ihana kevät ja ihanat kukat. Töölö on ollut täynnä kauniita kukkia, voikukista istutettuihin narsisseihin.

Parasta ovat ne hetket, kun olemme kaikki kolme yhdessä. Niitä hetkiä on liian vähän, mutta menneellä viikolla saimme viettää harvinaisen iltapäivän yhdessä ihanassa naapurustossamme. Abun päiväkotiryhmällä oli kevätjuhla, jonka jälkeen lähdimme kävelylle rantaan ja seikkailimme puistossa. Kummallakin vanhemmalla tuli tippa linssiin kevätjuhlissa - siellä se meidän pieni mutta iso poika istui muiden joukossa ihmettelemässä ja lauleskelemassa.

Abu juoksee jo melkoisella vauhdilla ja yleensä aina suinpäin kohti tilanteita, joten perässä on pysyttävä. Mies yritti saada pojan kiinni, että pääsisimme kotiin iltapesulle.

Abu rakastaa kylpemistä. Jos amme on esillä, niin poika hyppää sinne - vaikka vaatteet päällä! Kylvetämme Abun yleensä joka arki-ilta, sillä poika on niin yltä päältä hiekassa päiväkodin jälkeen. Ammeesta nouseminen on joka kerta kamala tappelu, sillä Abu haluaa kammeta itsensä takaisin veteen.

Abun hiukset ovat hyvin epäsuomalaisen paksut ja kasvavat vauhdilla. Olen leikannut Abun hiukset toistaiseksi itse kotona ja ostin tätä varten kunnon hiustenleikkaussakset. Lapsen hiusten leikkaaminen on muuten stressaavaa hommaa, koska koko ajan täytyy varoa ettei sakset osu silmiin tai muuten satuta. Yleensä leikkaan Abun hiukset ammeessa, jolloin Abun mielenkiinto on vesileikeissä. Jälki ei ole mitään ammattitasoa, mutta saadaan ainakin silmät esiin tukan alta. Edellisellä kerralla onnistuin vahingossa leikkaamaan saksilla korvaan (sitä itki sekä äiti että poika!), joten keksin viimeistellä tukanleikkuun pinnatuolissa, lastenohjelmien ääressä.

Abun reviiri kotona on laajentunut, nyt hauskaa on kaivella tavaroita ulos laatikoista. Mikään laatikko ei ole turvassa kun pieni myyrä kaivelee kattiloita, patalappuja, kosmetiikkaa, ja hiusjuttuja laatikoista. Ärsyttävintä on, että Abu on ymmärtänyt että tavaroiden päällä seistessä ylettää myös muihin tavaroihin. Olen saanut pojan kiinni seisomasta ylösalaisin olevan kattilan päällä ja yrittäen kurkottaa tiskipöydälle. Minun ja miehen täytyy koko ajan olla silmä tarkkana ettei käsiin satu mitään vaarallista. Veitset pitää siirtää tarpeeksi kauas pöydän reunasta ja siirtää kosmetiikat ylähyllyille. Taitoa alkaa olemaan, muttei vielä järkeä! 

 Kesän paras ravintola on ihan meidän lähellä. Kulttuuritehdas Korjaamo on avannut kesäpihansa, joka on ihan mahtava lapsiperheille. Kävimme tänään illalla testaamassa paikan valikoimaa ja ilahduin. Piha on tarpeeksi iso ja kaukana autotiestä, että pojan voi jättää yksin tutkimaan ympäristöä. Hiekkalaatikko ei tosin jaksanut kiinnostaa, vaan Abu oli kiinnostuneempi linnuista, oksista ja muista asiakkaista. Jouduin pariin otteeseen käymään hakemassa Abun muiden seurueiden luota, jonne hän päätyi juttelemaan. Mahtavaa, että poika on sosiaalinen ja iloinen, mutta namusetä-varoitustarinat täytyy näköjään kertoa jo oletettua aikaisemmin... 

 

Tahti hidastuu... ja kiihtyy!

Blogissa on ollut viime aikoina vähän hiljaisempi päivitystahti. No, en ole koskaan ollut yksi niistä bloggaajista jotka päivittävät joka päivä sata kuvaa siististä valkoisesta kodistaan ja lapsen uusista merkkivaatteista. Nyt on kuitenkin sata asiaa tapahtumassa samaan aikaan ja on pakko priorisoida ajankäyttöä. 

Kuten rivien välistä (ja suoraan riveiltä) on pystynyt lukemaan, etsin uusia töitä. Päätin loppuvuodesta lähteä vanhasta työpaikasta ja löytää uudet kuviot post-baby uraelämälle. Työnhaku on kasvanut kevään mittaan silloin-tällöin ajattelusta ihan aktiiviseksi työnhauksi. Tämä prosessi vie tällä hetkellä lähes 100% kaiken käytettävissä olevan ajan, eikä sekään ole paljoa. Kuten kaikki pienen lapsen vanhemmat tietävät, lapsen hereillä ollessa ei ole kovin paljoa mahdollisuuksia saada omaa aikaa koneella, saatikka puhelimessa. Aikaa tälle urasuunnittelulle ja työnhaulle on siis tasan Abun päikkäriajat ja illat Abun nukkumaanmenon jälkeen. Eli noin 4 tuntia päivässä, jos siis haluaa joskus nukkua, syödä ja keskustella aviomiehen kanssa... 

Tähän päälle olen vielä lupautunut mukaan pariin vapaaehtoiseen juttuun, jotka ovat tietysti ensisijaisesti hauskoja ja mielenkiintoisia, mutta jotka myös kehittävät ammatillista osaamistani sinne suuntaan minne haluan jatkossa edetä. Näissä lisähommissa on onneksi se hyvä puoli, että niitä(kin) voi tehdä omalla ajalla - eli siis päikkäriaikoina ja illalla. 

Samalla olen alkanut pohtimaan pienimuotoisen oman yrityksen perustamista, sisustuskauppaa verkkoon. Olen jo pitkään halunnut luoda jotain omaa ja päästä kokeilemaan yrittäjyyttä. Tällaisen yrityksen perustaminen myös tukisi omia uratavoitteita ja tulevaisuuden haaveitani. Nyt olisi elämässä sellainen mahdollisuus, että voisin saada yrityksen perustamiseen tukea ja sparrausta, ja, mikä tärkeintä, taloudellinen tilanteeni sallisi yrittäjyyden. Tai ainakin sen selvittämisen, voisiko yritys tuottaa edes sivutoimisesti tuloa. Yritysajatus on tosiaan vasta suunnitelmavaiheessa, ja on aivan realistista ettei idea etene ajatuksesta käytäntöön. Ainakaan tässä vaiheessa elämää, ehkä siihen löytyy mahdollisuus joskus myöhemmin.

Työnhaku, vapaaehtoiset hankkeet ja mahdollinen yritysidea nousevat tässä vaiheessa siis prioriteettilistallani ylimmäksi, joten blogille jää väistämättä vähemmän aikaa. Blogia en kokonaan jätä, mutta kirjoitusten välille saattaa jäädä muutamien päivien taukoja. Älkää siis kokonaan unohtako Abua ja minua, kertoilen kyllä kuulumisia säännöllisesti! 

 

Päivähoidon aloitus

Abun päiväkotiura alkoi virallisesti perjantaina, kun pojan päivähoitosopimus astui voimaan. Saimme vihdoin kunnalliselta paikalta ruinattua, aneltua ja neuvoteltua osa-aikaisen päivähoitopaikan. Olin alunperin hakenut päiväkotipaikkaa maaliskuulle, mutta Helsingin keskusta-alueen tilanne on näköjään ihan katastrofaalinen eikä minkäänlaisia paikkoja löytynyt. En myöskään halunnut hoitopaikkaa mistään liian kaukaa, sillä matkoihin olisi mennyt liikaa aikaa. Harkitsimme myös yksityistä päiväkotia, mutta kustannus- ja matkasyistä valitsimme kunnallisen vaihtoehdon.

Paikka varmistui aika viime tippaan, pari päivää ennen pääsiäistä ja kävimme ensimmäisen kerran tutustumassa päiväkotiin ennen lomia. Abulle on varattu puolipäiväinen hoitopaikka maanantaisin ja perjantaisin. Tämä onnistuu sen takia, että monet vanhemmat tekevät lyhennettyä työviikkoa ja alku- ja loppuviikosta päiväkodeissa on väljempää. Ajallisesti tämä tuntuu tosi vähältä, mutta on meille lopulta tosi hyvä ratkaisu. Minä ehdin keskittyä tulevaisuuden suunnitelmien tekoon ja Abu saa pehmeän laskun päiväkodin aloitukseen. Joskus siellä hoidossa kuitenkin on aloitettava, ja näin pienelle on kiva aloittaa muutamalla tunnilla per viikko kuin samantien kokopäiväisenä.

Päiväkoti vaikutti ihan kivalta; se on tietysti pienempi ja vähän karumpi kuin erään yksityisen ketjun uusi päiväkoti, missä kävimme keväällä tutustumassa. Sijainti on kuitenkin tosi hyvä, päiväkoti on rauhallisella paikalla lähellä merenrantaa ja lapsilla on käytettävissään iso oma piha. Piha on lisäksi jaettu ryhmien mukaan, joten Abun pienten ryhmä ulkoilee pihalla jossa on pienimmille sopivia leikkivälineitä.

Hoitajat ovat mukavan oloisia, ja poikkeuksellisesti tässä päiväkodissa on kaksi mieshoitajaa. Toinen tekee toisaalta vain jonkinlaista työharjoittelua ja on paikalla vain 6 viikkoa. Kuitenkin on kiva, ettei hoitajat ole pelkkiä naisia. Hoitajia on siis tässä vaiheessa tavallaan enemmän kuin minimivaatimus, mutta silti mielestäni lapsia on hurjasti suhteessa hoitajiin. Kaikkea ei voi huomata kun jaloissa vilistää 14 lasta, ja vauhtia on melkoisesti jos kaikki lapset ovat paikalla. Tilatkaan eivät ole kovin suuret, joten varmasti senkin takia lapset ulkoilevat kaksi kertaa päivässä.

Ryhmässä on muutama suurinpiirtein samanikäinen kuin Abu, ja yksi nuorempi. Jo parin päivän kokemuksella voin sanoa, etten laittaisi alle yksivuotiasta lasta päiväkotiin. Tämä hoitovauva ei kävele vielä, joten ulkoiluaikoina poika käytännössä vain makoilee maassa. Toki hoitajat välillä nostavat lapsen syliin ja välillä taas laittavat hänet muiden viereen hiekkalaatikolle, mutta silti poika on hyvin paljon itsekseen muiden lasten juostessa ympäri pihaa. Vaikkei Abu kovin nopeasti ja vakaasti etene ulkona, pystyy hän kuitenkin kulkemaan itsekseen ja hakeutumaan muiden lasten luo.

Harjoittelimme päiväkodissa olemista heti pääsiäisen jälkeen ja ensimmäisen kerran Abu jäi yksin hoitoon perjantaina. Itkua ei ollut silmässäni, tiesin että Abu pärjää hyvin hoitajien ja muiden kanssa. Koin lähinnä suurta haikeutta - meidän vauva ei ole enää vauva vaan on jo iso poika!

Aamupäivä isin toimistolla

Abu lähti aamupäiväksi miehen toimistolle, kun minulla oli omia menoja. Mies on perustanut loppuvuodesta oman yrityksen, ja on vuokrannut pienen toimistotilan Helsingin keskustasta. Miehellä oli aamulla tiimikokous, joten poika lähti yrityksen toimistomaskotiksi. Abu ja miehen tiimi viettivät reilun tunnin yhdessä ennen kuin pääsin paikalle palauttamaan porukaan työrauhan. 

Abu tykkäsi toimistoelämästä hurjasti! Poika oli innostunut uudesta ympäristöstä ja käveli ympäri neuvotteluhuonetta moikkailemassa tiimiläisiä. Miehen yhtiökumppani sai Abulta erikoishuomiota, kun poika istui sylissä ja näpersi kauluspaidan nappeja.

Palautin tiimin työtehon ottamalla Abun jälleen hoitooni - oli jo aika päivän lounaalle ja sen jälkeen uniaika oli lähestymässä. Käveltiin Abun kanssa yhdessä keittiöön lämmittämään ruokapurkkia, ja matkalla poika ehti jo flirttailla muutaman toimiston naisen kanssa. Poika hymyili ja vilkutteli iloisesti, ja ilahtuneet naiset vilkuttelivat takaisin.

Syöttäminen oli vähällä olla aika sotkuista, mutta keksin sitoa pojan huivillani toimistotuoliin kiinni ruokailun ajaksi. Käsillä oli tietysti rivi muita viiihdykkeitä, kuten pallo, kirja, soiva lasten kännykkä, ja vesipullo. Vähitellen saatiin ruoka kurkusta alas ja voitiin jättää työt aikuisten vastuulle. Abulle ulkovaatteet päälle ja vaunuihin nukkumaan. 

Toivottavasti kaikki nauttivat omasta toimistoelämästään yhtä paljon kuin Abu! 

Päiväkotipokeria

Meitä kotiäitejä on patisteltu palaamaan takaisin töihin nopeammin jo muutaman vuoden ajan. Julkisuudessa tuntuu olevan käsitys, että kaikki äidit haluavat olla kotona lapsen ensimmäiset kolme vuotta ja tekevät siihen päälle vielä seuraavan lapsen, jonka kanssa olla kotona seuraavat kolme vuotta. Entä sitten kun äiti haluaakin suhteellisen nopeasti töihin ja laittaa lapsen päivähoitoon?  

Töihin paluun edellytyksenä on toisen vanhemman jääminen kotiin tai lapsen laittaminen hoitoon. Usean mammakaverin puoliso jää äitiysvapaan jälkeen kotiin, kun nainen palaa töihin. Valitettavasti meillä se ei ole mahdollista, sillä mies on perustanut oman yrityksen viime vuoden lopulla ja on aloittamassa liiketoimintaa. Ei ole mitenkään mahdollista jättäytyä siitä nyt pois, ainakaan jos haluamme saada tämän vuoden lopussa kahden henkilön palkan. Ainoa vaihtoehto on siis laittaa Abu hoitoon. 

Naiivina kuvittelin vielä syksyllä, että riittää kun laittaa lapsen päivähoitohakemuksen ajallaan sisään ja sitten saa hoitopaikan, edes jonkinlaisen, jostain suhteellisen läheltä. Shokki olikin suuri kun loppuvuodesta kävin tutustumassa kunnallisissa päiväkodeissa ja kaikkialla viesti oli, että paikkoja ei ole, ehkä vasta elokuussa. 

Ensisijaisesti haluaisimme Abun yksityiseen, englanninkieliseen päiväkotiin. Kovin monta vaihtoehtoa ei ole olemassa - harvat yksityiset kun ottavat alle 2- tai 3-vuotiaita lapsia. Tietysti on helpompaa hoitaa lapsia, jotka osaavat jo puhua, syödä itse, eivätkä tarvitse vaippoja. Lisäksi kaikki alueen yksityiset ovat joko aivan täynnä tai eivät ota näin pieniä lapsia. Olen laittanut Abun jonoon jo kahteen päivähoitoon, mutta jonottamisesta en suostu maksamaan. Niitäkin päiväkoteja on, joissa jonotus on maksullista. Aika hyvä bisnes!

Hoitorinki ei ole ihan ykkösvaihtoehto, koska en ole varma haluanko omaan kotiin viikoittain useampia lapsia riehumaan ja leikkimään. Toisekseen en ole varma millaiset puitteet pitää olla; pitääkö kaikille hoitolapsille olla lounas ja välipala tarjolla, pitääkö kaikille lapsille olla päiväunipaikka, ja pitääkö hoitajalle tehdä joka päiväksi lounas? Vaikuttaa aika hankalalta järjestelyltä kaiken muun kodinhoidon ja ruokahuollon ohella... 

Olen siis hakenut Abulle kunnallista, puolipäiväistä hoitopaikkaa maaliskuusta alkaen. Olen itse hakemassa uusia töitä, enkä pysty panostamaan siihen täysimääräisesti jos Abu roikkuu lahkeessa tai alkaa huutamaan kun puhun puhelimessa... Sen takia Abu aloittaa päiväkodin maaliskuussa, mutta emme vielä tiedä missä. Ensisijaisen päiväkodin johtaja sanoi suoraan, että Töölön alueelta ei todennäköisesti löydy vapaita paikkoja näin keskellä vuotta. Lähimmät ovat todennäköisesti Ruoholahdessa tai Jätkäsaaressa. Tilanne ei siis ole optimaalinen, mutta tällä täytyy aloittaa ja yrittää löytää parempi ratkaisu syksyllä tai sitten kun hoitotarve on kokopäiväinen. 

Ilmeisesti siis päivähoitopaikka löytyy ainoastaan syksyisin, kun lapsi on vähintään 2-vuotias, jos hoitopaikkahakemus on laitettu sisään jo lapsen synnyttyä... ja jos on varaa/halua maksaa yksityisestä hoidosta. Siinä hallitukselle pähkinä purtavaksi - miten palata töihin jos lapselle ei löydy hoitopaikkaa, ei yksityistä eikä kunnallista?

Millaisia kokemuksia teillä on hoitopaikan hakemisesta ja töihinpaluusta?

Päiväkoti vai muu hoitoratkaisu?

Olen miettinyt palaavani töihin alkuvuodesta, ja se tarkoittaa myös sitä, että Abu tarvitsee jonkinlaisen hoitopaikan. Ennen lapsen saamista oletin, että kaikki (kunnalliset) päiväkodit ovat ihan ok ja yhtä hyviä. Olin naiivi ja luulin, että päivähoitoon pääsee suoraan silloin kun on töihinpaluu edessä. Onhan hoitopaikan saaminen lakisääteinen oikeus. No, nyt asiaan hiukan enemmän perehtyneenä tajusin, että tässä kaupungissa saa olla onnellinen jos lapsi pääsee kesken vuotta hoitoon, ja vieläpä siihen ensisijaiseen päiväkotiin. Samalla hallitus kuitenkin puskee naisia pitkiltä hoitovapailta aikaisemmin takaisin työelämään. Entä sitten jos vanhempi ei halua odottaa seuraavan syksyn alkuun, vaan haluaa päästä työelämään kesken vuotta, ja saada lapselleen hoitopaikka kodin läheltä? Ristiriitaista.

Päivähoidon aloittaminen on jännittävää jokaiselle osapuolelle - äidille, isälle ja lapselle. Hoitopaikkakin ja -tapa pitäisi valita ottaen huomioon vanhempien tilanteen ja lapsen luonteen sekä kehitysvaiheen - kunnallinen vai yksityinen päiväkoti, perhepäivähoito, yksityinen hoitaja, mies kotiin, vai lapsi isovanhemmille? Valitse näistä paras, ja samalla se plan B jos ensisijainen vaihtoehto ei onnistukaan.   

Ensisijaisesti haluaisimme laittaa Abun kansainväliseen, englanninkieliseen päiväkotiin, jossa hän voisi oppia paremmin kolmatta kotikieltään. Valitettavasti melkein kaikki yksityiset ottavat hoitoon vasta 3-vuotiaita. Heidän hoitohan on helpompaa - ei vaipanvaihtoja, syöttämistä, kantamista tai nukuttamista. 

Toinen vaihtoehto on tavallinen päiväkoti ja meille "kelpaa" hyvin myös kunnallinen lähipäiväkoti. Olen viime viikkojen aikana käynyt tutustumassa muutamiin lähipäiväkoteihin Töölössä ja täytyy sanoa, että erot ovat isot. Parhaimmat päiväkodit ovat niitä, joiden rakennus on varta vasten tehty päiväkodiksi. Näissä on siis osattu ottaa huomioon lasten tarpeet päivän aikana; päiväunet, leikkitilat, ruokailut, ulkoilut ja vaatteiden säilöntä. Sitten on niitä päiväkoteja, jotka on muutettu muusta käyttötarkoituksesta päiväkodiksi, varmaan alueen kasvaneen lapsiluvun myötä. Näissä huomaa, että tilat eivät ole optimaaliset lapsiryhmien hoitamiseen. Päiväkoteihin täytyy pahimmassa tapauksessa kiivetä toiseen tai kolmanteen kerrokseen, niissä ei ole omaa pihaa, ja lapset nukkuvat päiväunet patjoilla. Varmasti näissäkin on varhaiskasvatus toteutettu laadukkaasti (tai niin laadukkaasti kuin nykyisillä resursseilla on mahdollista), mutta tilat ja ympäristö ovat omasta mielestäni aika nuhjuiset.

Kolmantena vaihtoehtona on yrittää löytää hoitorinki lähialueelta, jossa Abu voisi leikkiä ja kehittyä parin muun lapsen kanssa tutussa ympäristössä, vuorotellen kotona ja toisten lasten kotona. Onneksi Facebookin kautta on nykyään helppo yrittää löytää mahdollisia hoitorinkejä, joten tämä jää meille varmaan vaihtoehdoksi jos päiväkotipaikkaa ei löydy lähistöltä.

  
Päiväkotihoito ja sen laatu nousee vähän väliä otsikoihin - välillä päiväkotien katsotaan vaarantavan lapsen kehityksen, välillä taas päiväkotien on todettu edistävän lasten sosiaalisia taitoja. Päiväkodissa lapsi joutuu (tai pääsee) ensimmäistä kertaa elämässään suureen lapsiryhmään ja joutuu erilleen huoltajastaan. Samalla kuitenkin leikki- ja kehitysmahdollisuuden kasvavat hurjasti, kun omien tuttujen lelujen lisäksi saa leikkiä päiväkotien tavaroilla, askarella ja oppia olemaan sosiaalinen muiden lasten joukossa. 

Abu on sen verran reipas ja sosiaalinen, etten usko hänelle tulevan suuria ongelmia päivähoidosta. Tottakai, itseäni jännittää ja pelottaa hoidon aloittaminen jo nyt... mutta joskus se kuitenkin on aloitettava. Ja minä itse voin paremmin jos pääsen takaisin mukaan aikuisten elämään ja tekemään muutakin kuin soseita. 

Millaisia kokemuksia teillä on päivähoidosta - päiväkodeista, perhepäivähoidosta, hoitoringeistä tai muista?  

Pitäisikö palata jo töihin?

Abu on viikon päästä 8kk. Takana ovat ihanat, rankat, väsyttävät ja unohtumattomat päivät pienen vipeltäjän kanssa. Aina välillä pysähdyn miettimään miten nopeasti pieni ja hentoinen Abu on kasvanut vauhdikkaaksi ryömijäksi. Äitiysvapaa on ollut elämäni yksi nopeiten kulunut ajanjakso, mutta nyt on mieliin hiipinyt ajatus - pitäisikö palata jo töihin? 

Jäin töistä pois jo viime joulun aikaan, joten olen ollut poissa työelämästä koko tämän vuoden.  Aika tuntuu todella lyhyeltä - muistan edelleen työtehtävät, projektit ja seuraavan vuoden suunnitelmat. Ihan kuin olisin ollut vain hiukan pidemmällä lomalla, vaikkei äitiysvapaa tosiaan mitään lomaa ole! Elämä Abun kanssa on ollut ylämäkiä, alamäkiä, ikuiselta tuntuvaa väsymyksen kuolemanlaaksoa, mutta ennen kaikkea onnellisia ja iloisia arkihetkiä. Abun kehityksen seuraaminen on tuntunut huimalta - miten noin pieni voi kehittyä noin vauhdilla! - mutta samalla olen välillä kaivannut takaisin aikuisten maailmaan ja niitä älyllisiä haasteita. Samalla olen todennut, etten tosiaan ole mikään pullantuoksuinen kotiäiti. Kaipaan omia menoja ja vapautta, älyllisiä haasteita, ja tunnetta, että olen tänäänkin saanut jotain aikaiseksi. Toki, lapsen kanssa puuhastelu on antoisaa ja Abun kasvaessa hänen kanssaan voi tehdä entistä enemmän asioita.

Olin alunperin ilmoittanut, että palaisin takaisin töihin helmikuussa 2016. Äitiysvapaalle lähtiessä epäilin, että saattaisin venyttää poissaoloa parilla kuukaudella, mutta en koskaan suunnitellut olevani poissa työelämästä montaa vuotta. Olen onnellisempi ja varmasti parempi äiti Abulle, kun saan toteuttaa omia projekteja ja olla haastamassa itseäni muutenkin kuin soseita tekemällä. Päivät pienen vipeltäjän kanssa ovat tosi haasteellisia. Pojan liikkumisen reviiri on laajentunut niin, että kaikki tavarat ovat vaaravyöhykkeellä ja pojan perässä pitää kulkea koko ajan nappaamassa kädet pois ties mistä töpselistä, laatikon reunasta, tuolin jalasta, johdosta... Oma tarkkaavaisuus on siis 100%:sta koko ajan, joka on väsyttävää.  Lisäksi ajatukseen töihin paluusta vaikuttaa myös taloudelliset syyt - hoitoraha on lähinnä taskuraha, joka ei kata edes kiinteitä menoja.

Työhön paluussa on tosin pari haastetta - työpaikka ja päivähoitojärjestelyt. Lähdin työpaikasta, jossa oli silloin, ja on nyt ollut, isoja muutoksia ja yt-neuvotteluja. Vaikka lain mukaan äitiysvapaalta palaajalle on tarjottava työpaikka, en ole varma löytyykö talosta mitään tehtävää jota haluaisin oikeasti tehdä. Näiden äitiysvapaan viimeisten kuukausien aikana on siis vielä mahdollisuus miettiä, mitä oikein haluan tehdä isona. Nyt on mahdollisuus löytää se oma suunta ja se oma juttu mihin haluan panostaa aikaani ja energiaani! Pohdittavaa on paljon - palaanko vanhaan töihin, etsinkö uusia töitä, vai jatkanko kotona olemista vielä hetken.

Toinen ongelma on päivähoito. Täällä Töölössä päivähoitopaikat ovat ilmeisesti kiven alla - paikkoja ei vain ole riittävästi lapsiin nähden. Soittelin tänään erääseen lähistön päiväkotiin ja kyselin paikkatilannetta, joka on ilmeisen huono. Toki kai kaupungin on osoitettava päiväkotipaikka lapselle, mutta se saattaa irrota kaupungin toiselta laidalta. En haluaisi lykätä töihin paluuta pelkästään päiväkotiasian vuoksi, mutta arki ei suju mitenkään jos lapsi pitää viedä joka aamu, ja hakea joka iltapäivä, kaupungin toiselta laidalta. Miten se hallituksen tavoite menikään - kannustetaan naisia palaamaan aiemmin työelämään. No, käytännössä paluuta ei helpota se, ettei päiväkotipaikkoja  löydy kodin läheltä.

Mietin ristiriitaisin tuntein paluuta - haluaisin vielä seurata ja vaikuttaa Abun kehittymiseen, mutta samalla päivittäinen turhautuminen ja vauvaelämä rasittaa. Tiedän toki, että elämä muuttuu astetta hankalammaksi päiväkotipyörityksen myötä... Lapsi tulee viedä ja hakea sekä ehtiä tehdä töitäkin hakujen välissä, yhteistä aikaa on vähemmän, ja suurin osa lapsen kasvusta ja kehityksestä tapahtuu omien silmien ulottumattomissa. 

Millaiset hoitojärjestelyt teillä muilla on? Miten työn ja perheen yhteensovittaminen onnistuu?

  

Raskausaika kuukausi kuukaudelta

Olen Abun syntymän jälkeen miettinyt aina silloin tällöin jo niin kaukaisilta tuntuvia raskauskuukausia. Olen vähitellen myös kirjannut ylös muistamiani tuntemuksia raskausajalta ja millaiselta se tuntui kun mahassa kasvoi tuo pikkumies...

Toukokuu 2014

Olihan ne ensimmäiset merkit pitänyt tajuta jo silloin. Rinnat aristivat ihan hulluna, hyvä jos sain rintaliivit päälle parkaisematta. Olimme Koh Samuin luksushotellilla viettämässä hyvin ansaittua honeymoonia häiden jälkeen. Unelmalomalla ei ollut edes kuvitella, että lottoarpa oli tärpännyt jo niin nopeasti... eli heti! Monet ystävät olivat kertoneet monen kuukauden yrittämisistä, raskaustesteistä ja keskenmenosita. Olin jättänyt ehkäisy pois jo häiden aikaan ja ajateltiin, että vauvauutisia tulee kun on tullakseen. Se tapahtuikin samantien, mutta itse olimme vielä autuaan tietämättömiä tästä.

Kesäkuu 2014 

Vietimme juhannusta kaveriporukan kanssa Ranskan Rivieralla. Vuokrattiin talo iso talo ja nautittiin alueen antimista - eli viinistä. Kolmekymppiset (joista monet perheellisiä) eivät enää jaksa juhlia villisti, mutta lounaan, päivällisen ja jokaisen välipalan kera oli tietysti otettava lasi tai kaksi viiniä. Vieläkään emme aavistaneet, että pullat olivat jo kohoamassa uunissa, vaan lähinnä haaveltiin made in France -vauvasta. Olin itse asiassa jo ennen reissua tehnyt kaksi raskaustestiä - ensimmäinen näytti plussaa, toinen näytti miinusta. Ajattelin vain, että ensimmäinen oli jotenkin mennyt pilalle sen seistyä kaapissa jo muutaman vuoden (testeissäkin on parasta ennen päivämäärä!).

Heinäkuu 2014  

Loman jälkeen oli sellainen olo, että voisin tehdä uuden raskaustestin. En osaa selittää millainen olo oli, minulla oli yksinkertaisesti vain sellainen fiilis, että ehkä pitäisi tehdä uusi testi. Ostin muutaman testin apteekista ja yhden tein heti seuraavana aamuna. Onnistuin tietysti jotenkin ryssimään tikulle pissaamisen, eikä sen aamun testitulos ollut luotettava. Päätin kokeilla seuraavana aamuna uudestaan. Heräsin seuraavana aamuna ennen miestä ja suuntasin vessaan tekemään testiä. Plussa! Tein uuden testin. Taas plussa! Tuijotin tikkuja ihmeissäni, mitä hittoa, nehän näyttävät positiivista! Otin epäuskoisena kuvan tikuista ja lähdin herättämään miestä uutisella. Aamu meni unenomaisessa fiiliksessä ja tulevan elämän pohtimisessa. 

Ensimmäinen ajatus kaiken fiilistely jälkeen oli tietysti, että mitä nyt teen? Onneksi modernilla naisella on apunaan netti... googlasin ohjeita "postitiivinen raskaustesti mitä nyt" ja selvisi, että seuraavaksi pitäisi tietysti soittaa neuvolaan. Heti seuraavana aamuna työpaikalla kaivoin esiin lähineuvolan numeron ja soitin sinne vähän epävarmana miten koko neuvolahomma edes toimii. Raskauden kestosta ei tietysti ollut mitään aavistusta, koska olin syönyt pillereitä häihin asti. Varmaan tämän takia sain heti seuraavalle viikolle ajan ultraukseen, jossa selvitettäisiin raskauden kesto. 

Maanantaina 7.7.2014 suunnattiin kohti Töölön neuvolaa ultraukseen. Kumpaakin jännitti ihan hulluna. Mitä jos siellä ei olekaan mitään ja apteekin testit näyttikin väärin? Makasin tutkimustuolilla ja seurasin kun lääkäri levitti geeliä mahalleni ja aloitti tutkimuksen. Hetken verran rullailtiin ultralaitetta mahalla kunnes se pysähtyi.. siellä se oli pieni katkarapu. Olin arviolta 7 viikkoa raskaana. 7 viikkoa?!? Mies hymyili kuin Hangon keksi, mutta itse mietin vain hädissäni niitä juhannusviinejä ja kaikkea tuhoa mitä alkoholi on ehtinyt tehdä tuossa mahan katkaravussa. Pakotin itseni kuitenkin uskomaan lääkärin vakuutteluja, ettei viinin lipittäminen niin aikaisessa vaiheessa vaikuta vauvaan mitenkään.  

Raskaana oleminen kesällä on vaikeaa! Koko loppuheinäkuu menikin terasseja vältellessä ja valkoisten valheiden viidakossa. Emme halunneet kertoa uutista vielä kenellekään niin alkuvaiheessa vaan odottaa ensimmäiseen viralliseen ultraan ennen uutisen julkistamista. Jokaisessa illanistujaisessa tai terassikierroksella piti siis joko salaa juoda alkoholitonta tai keksiä valkoisia valheita virtsatietulehduksista, migreeneistä tai muista terveysongelmista. Kerrottiin asia tosin vanhemmilleni jo heinäkuun lopussa synttäreitteni yhteydessä. Ilmeisesti synnyttäneillä naisilla on kuudes aisti, sillä siskoni väitti jo arvanneensa!

Elokuu 2014

Ensimmäinen virallinen ultraus oli Kätilöopistolla tiistaina 5.8. Miten muutenkaan, lähdimme kotoa viime tipassa, ja stressin ja jännityksen takia tiuskin miehelle koko matkan - ajomatkalla, parkkipaikkaa etsiessä ja vastaanotolle juostessamme. Lyhyesti sanottava olin siis erittäin viehättävä tuore vaimo - not! Syytän tästä hormoneja. Hormonit, mikä ihana tekosyy. Ultraus meni hyvin, löydettiin pikkuinen sydämen syke ja kuvat pienestä vauvastamme. Aika uskomaton fiilis, siellä se oli. Meidän pieni tyyppi!

Syyskuu 2014
Syyskuussa raskaus alkoi tuntumaan entistä todemmalta. Uutinen oli jo kerrottu kavereille ja sukulaisille. Kerroin raskaudesta myös töissä ja sain samalla kuulla, että yt:iden melskeessä roolini katoaisi. Ilman raskautta olisin siis menettänyt työpaikkani, mutta nyt työsuhteeni säilyisi äitiysloman alkuun asti. Mies hermoili miksi vauvamahani ei näkynyt enempää kuin pienenä kumpuna ja mietti onko kaikki vauvalla hyvin. Aloimme varovasti hankkimaan ensimmäisiä isompia vauvatavaroita ja henkisesti valmistautumaan elämänmuutokseen. Meistä tulisi vanhempia. Millaisia vanhempia? Pärjäisimmekö?

Lokakuu 2014
Rakenneultra oli heti lokakuun alussa. Saavuttiin Naistenklinikalle hermostuneina, ja kuten tavallista, juosten sisään aivan viime tipassa. Kätilö ultraili mahaa ja osoitti meille vauvan kädet, jalat, sydämen... Muistan, ettei tajuttu kuvista juurikaan mitään, mutta henkäistiin aina helpotuksesta kun kätilö kertoi pala kerrallaan vauvan näyttävän normaalilta. Helpotuin myös suuresti kun kuulin, että aavistukseni olivat oikeassa ja meille oli tulossa pieni poika! Jostain oudosta syystä olisin ollut tosi pettynyt, jos ultrauksessa olisi todettu vauvan olevan tyttö. Ei sen takia, ettenkö haluaisi tyttöä, vaan että äiti-vaistot olisivat olleet väärässä jo tässä vaiheessa.
   

Marraskuu 2014
Sukupuolen selvittyä aloin oikeasti ostamaan vauvanvaatteita ja liittymään kaikkiin mahdollisiin Facebook-kirppariryhmiin... poikien housuja, paitoja, bodyja, pipoja, sukkia, tumppuja. Laskettuun aikaan oli vielä reilu kolme kuukautta aikaa ja olo oli mikä mainioin. Kävin säännöllisesti salilla, spinningissäkin vielä pari kertaa ja raskausjoogassa. Vauvan liikkeet alkoivat olemaan jokapäiväisiä ja mieskin alkoi tuntemaan liikkeen mahan pinnalta. Vaikka liikkeet tuntuivat välillä ikäviltä, huolestuin jos en pitkään aikaan ollut tuntenut mitään mahassa.

Joulukuu 2014
Joulukuu meni lähinnä viimeisiä työpäiviä laskiessa. Olin päättänyt käyttää viimeiset lomani ennen virallisen äitiysloman alkamista, ja tämä tarkoitti siis vapaille siirtymistä joulunpyhien aikaan. 
Äitiyspaketti saapui postissa joulukuun alussa, ja tutkittiin tarkasti kaikki palaset siitä yhteiskunnan isosta lahjapaketista. Veronmaksajina olimme siirtyneet ihan uudelle tasolle, maksajista saajien puolelle.
Pitkän pohdinnan ja vertailun jälkeen ostettiin Brio Smile -vaunut ferrarinpunaisilla kuomuilla. Vaunut saapuivat kotiin juuri ennen miehen jouluista Intian-lomaa.

Tammikuu 2015
Lomalomaloma! Tammikuussa mies palasi töihin lomien jälkeen ja minä jäin sänkyyn nukkumaan. Päivät kuluivat lähinnä asioita hoitaessa, lounastreffeillä ja kirppariostoksia tehden. Vointi vaihteli päivästä toiseen, ja jaksoin vielä käydä salillakin pari kertaa viikossa.
Sunnuntaina 18.1 syötiin perhelounasta vanhemmillani. Olo ei ollut hyvä, mahaa ja alaselkää särki ja lounaspöydässä oli vaikea istua. Puhuttiin siskon kanssa hänen kolmesta synnytyksestään ja pohdittiin olisiko minunkin synnytys yhtä nopea tapahtuma. En mitenkään aavistanut, että kaksi päivää myöhemmin olisin synnytyssairaalassa vastasyntynyt vauva rinnallani - ja mies työmatkalla Dubaissa!

13 kuukauden loma

Tänään, ensimmäisenä arkipäivänä joulun jälkeen, heräsin puoli kymmeneltä virkeänä ja hyvin levänneenä. En mennyt töihin. Enkä mene töihin vuoden vaihtumisen jälkeenkään. Itse asiassa, en mene töihin seuraavaan 13 kuukauteen! Outoa, eikö?

Ilmoitin työpaikallani arvioidun paluupäiväni olevan 1.2.2016. Fiilikset voi tosin vielä muuttua moneen otteeseen ja saatankin vaikka lykätä paluuta tuosta helmikuustakin myöhemmäksi. Katsotaan millainen kanaemo itsestä kuoriutuu ensimmäistä vauvaa hoivatessa! Lähes koko tuleva tammikuu on lomaa ennen virallisen äitiysloman alkamista. Jos lapsi syntyy lasketun ajan kieppeillä, hän on 11 kuukautinen töihin palatessani. Aika normaali ajankohta töihin paluun suhteen, mutta silti seuraavat 13 kuukautta tuntuvat uskomattoman pitkältä ajalta olla kotona, tekemättä "aikuisten töitä". Vaikka viimeiset pari vuotta työelämässä ovat olleet erittäin haastavia ja uuvuttavia monella tavalla, tunnen silti oloni laiskaksi. Siivelläeläjäksi. Yhteiskunnan elätiksi. Tuntuu luksukselta, että saan yhteiskunnalta tukea näinkin monen kuukauden ajan tekemättä mitään - paitsi tietysti kasvattamalla uutta veronmaksajaa tähän yhteiskuntaan. Äitiysvapaiden tuki ei tietysti ole mitään verrattuna täyteen palkkaan, ja mekin varmasti joudutaan miettimään mihin rahojamme käytämme seuraavan 13 kuukauden aikana. 

Kaikesta huolimatta - mulla on edessä PITKÄ vapaa!

4 päivää!

Uskomatonta, 4 päivää jäljellä..!

Nimittäin 4 päivää töitä ja sen jälkeen olen lomalla! Suoraan loman jälkeen alkaa äitiyslomani. Tuntuu haikealta.. siinä vaiheessa kun tulen takaisin töihin, on organisaatio, tiimit ja ihmiset varmasti vaihtuneet. Muutenkin tilanne töissä on se, että tätä roolia ei enää ole ja palaan joka tapauksessa uuteen hommaan. Jos töitä edes on paluun aikaan.. Tavallaan nyt tuntuu siltä kuin vaihtaisi kokonaan työpaikkaa, sillä firmakin on varmasti hyvin erilainen reilun vuoden päästä. Samalla pelottaa, että muistanko mitään työnteosta kun tulen takaisin. Entä jos äitivuosi tekee musta zombien ja tyhjentää aivot?

Olen äärimmäisen tyytyväinen, että pääsen nyt pois työkuvioista. Ehdin  rentoutua, lukea, nukkua ja nauttia elämästä ennen kuin elämä muuttuu niin kovin paljon pienen poikamme synnyttyä. Kalenterissa on jo buukattuna kasvohoito, jalkahoito, operetti, teatteri... Nautitaan kun vielä keretään! Välillä toisaalta mietin mitä ihmettä aion tehdä kaikella vapaalla ajallani... Töihin ei tarvitse herätä, mutta palkka juoksee. Meillä on miehen kanssa pienimuotoinen bisnesidea, aion panostaa ainakin tähän ideaan ajallisesti ja yrittää selvittää pohjatietoja toiminnan käynnistämiseksi. Optimistisesti olen myös ilmoittautunut kevään mittaiselle saksan kielen kurssille, toivoen että ehkä ehdin käymään siellä edes muutamia kertoja vauvan syntymisen jälkeen. Ehkä.

Salaisuus julki & yt:t

Salaisuus on julki työpaikallani - kerroin tilanteestani pomolleni ja HR:lle. Tilannetta meillä mutkistaa päättymässä olevat yt-neuvottelut. Työnantajahan ei saa irtisanoa työntekijää raskauden takia, mutta työsopimus voidaan kuitenkin päättää tuotannollis-taloudellisten syiden takia. Ilmeisesti yritykset ovat kuitenkin todella varovaisia tämän suhteen, sillä heillä on velvollisus todistaa että irtisanominen ei tapahtunut raskaudesta johtuvista syistä. Itselläni on nyt kaksi vaihtoehtoa töiden suhteen, joita täytyy tosissaan pohtia. Yksi vaihtoehdoista on tietysti tehtävissä jatkaminen normaalisti tammikuussa alkavaan äitiyslomaan asti.

Perjantai-aamu alkoi ihanasti aurinkoisella smoothiella. Blenderissä sekoitetut persikat, nektariinit ja appelsiinit maistuivat yhtä aurinkoiselta kuin ilma ulkona! Energinen hedelmäsmoothie tekee hyvää sekä maha-asukille että sen äidille. Aurinkoista perjantaita!