Haltialan kotieläintilalla

Me ostettiin viime viikolla oma auto ja sen kunniaksi lähdettiin lauantai-iltapäivän vierailulle Haltialan eläintilalle. Itse en ole koskaan ollut siellä, ja olenkin pitkään halunnut vierailla tilalla katsomassa eläimiä. Abu rakastaa kaikkia eläimiä, joten olin ihan varma pojan olevan innoissaan lehmistä, possuista ja lampaista. Niitä vilisee kuitenkin kaikissa lastenkirjoissa, olisipa siis hauskaa nähdä eläimet oikeasti! 

No, oltaisiin ihan hyvin voitu jäädä Töölönlahdelle. Abu tuijotteli lähellä seisovaa lehmää hetken aikaa kiinnostuneena, kunnes jäi tuijottamaan vieressä seisovaa ja lehmälle ruohoa antavaa pikkutyttöä. Kanojen aitauksen kohdalla Abun mielestä pikkukivet olivat jännempiä kuin verkon toisella puolella olevat eläimet. Possuja poika ei tainnut huomatakaan, sillä maassa oli juuri silloin hieno iso oksa... Taidettiin olla vuoden liian aikaisin kotieläintilalla. Luulen, että Abu on  kiinnostuneempi eläimistä vasta vähän isompana. Nyt reissun jännin osa oli leikkipuisto ja tiellä olevat pikkukivet.. 

Ensi vuonna uudestaan! Nyt tiedetään, että arkiset ihmeellisyydet ovat tässä vaiheessa jännempiä kuin vanhempien suuret ohjelmat ja suunnitelmat..

Päivähoidon aloitus

Abun päiväkotiura alkoi virallisesti perjantaina, kun pojan päivähoitosopimus astui voimaan. Saimme vihdoin kunnalliselta paikalta ruinattua, aneltua ja neuvoteltua osa-aikaisen päivähoitopaikan. Olin alunperin hakenut päiväkotipaikkaa maaliskuulle, mutta Helsingin keskusta-alueen tilanne on näköjään ihan katastrofaalinen eikä minkäänlaisia paikkoja löytynyt. En myöskään halunnut hoitopaikkaa mistään liian kaukaa, sillä matkoihin olisi mennyt liikaa aikaa. Harkitsimme myös yksityistä päiväkotia, mutta kustannus- ja matkasyistä valitsimme kunnallisen vaihtoehdon.

Paikka varmistui aika viime tippaan, pari päivää ennen pääsiäistä ja kävimme ensimmäisen kerran tutustumassa päiväkotiin ennen lomia. Abulle on varattu puolipäiväinen hoitopaikka maanantaisin ja perjantaisin. Tämä onnistuu sen takia, että monet vanhemmat tekevät lyhennettyä työviikkoa ja alku- ja loppuviikosta päiväkodeissa on väljempää. Ajallisesti tämä tuntuu tosi vähältä, mutta on meille lopulta tosi hyvä ratkaisu. Minä ehdin keskittyä tulevaisuuden suunnitelmien tekoon ja Abu saa pehmeän laskun päiväkodin aloitukseen. Joskus siellä hoidossa kuitenkin on aloitettava, ja näin pienelle on kiva aloittaa muutamalla tunnilla per viikko kuin samantien kokopäiväisenä.

Päiväkoti vaikutti ihan kivalta; se on tietysti pienempi ja vähän karumpi kuin erään yksityisen ketjun uusi päiväkoti, missä kävimme keväällä tutustumassa. Sijainti on kuitenkin tosi hyvä, päiväkoti on rauhallisella paikalla lähellä merenrantaa ja lapsilla on käytettävissään iso oma piha. Piha on lisäksi jaettu ryhmien mukaan, joten Abun pienten ryhmä ulkoilee pihalla jossa on pienimmille sopivia leikkivälineitä.

Hoitajat ovat mukavan oloisia, ja poikkeuksellisesti tässä päiväkodissa on kaksi mieshoitajaa. Toinen tekee toisaalta vain jonkinlaista työharjoittelua ja on paikalla vain 6 viikkoa. Kuitenkin on kiva, ettei hoitajat ole pelkkiä naisia. Hoitajia on siis tässä vaiheessa tavallaan enemmän kuin minimivaatimus, mutta silti mielestäni lapsia on hurjasti suhteessa hoitajiin. Kaikkea ei voi huomata kun jaloissa vilistää 14 lasta, ja vauhtia on melkoisesti jos kaikki lapset ovat paikalla. Tilatkaan eivät ole kovin suuret, joten varmasti senkin takia lapset ulkoilevat kaksi kertaa päivässä.

Ryhmässä on muutama suurinpiirtein samanikäinen kuin Abu, ja yksi nuorempi. Jo parin päivän kokemuksella voin sanoa, etten laittaisi alle yksivuotiasta lasta päiväkotiin. Tämä hoitovauva ei kävele vielä, joten ulkoiluaikoina poika käytännössä vain makoilee maassa. Toki hoitajat välillä nostavat lapsen syliin ja välillä taas laittavat hänet muiden viereen hiekkalaatikolle, mutta silti poika on hyvin paljon itsekseen muiden lasten juostessa ympäri pihaa. Vaikkei Abu kovin nopeasti ja vakaasti etene ulkona, pystyy hän kuitenkin kulkemaan itsekseen ja hakeutumaan muiden lasten luo.

Harjoittelimme päiväkodissa olemista heti pääsiäisen jälkeen ja ensimmäisen kerran Abu jäi yksin hoitoon perjantaina. Itkua ei ollut silmässäni, tiesin että Abu pärjää hyvin hoitajien ja muiden kanssa. Koin lähinnä suurta haikeutta - meidän vauva ei ole enää vauva vaan on jo iso poika!

Ei mikään täydellinen pääsiäinen

Neljä päivää hurahti, ja arki on taas täällä. Meillä (ja minulla) oli suuret suunnitelmat pääsiäiseksi, mutta mikään niistä ei oikein toteutunut. Abu oli kipeä, ja me saimme saman taudin pari päivää jälkijunassa. Kävimme Abun kanssa kahdesti lääkärissä, ja joka kerta saimme saman vastauksen. Mitään ongelmia ei ollut korvissa eikä kurkussa, joten kyseessä on tavallinen flunssa ja siihen auttaa vain aika. Lääkäri teki ainakin hyvät pääsiäisrahat kun ramppasimme vastaanotolla. Onneksi on vakuutus...

Suunnitelmissa oli käydä katsomassa lampaita Haltialan kotieläintilalla, urheilla, panostaa omiin juttuihin, ulkoilla aurinkoisessa säässä ja tavata kavereita. Homma tyssäsi kuumeiseen poikaan ja nuhaisiin vanhempiin. Lauantaina käytiin lounaalla miehen kaverin kanssa, ja sekin oli täydellinen katastrofi. Abu heräsi pitkiltä päiväunilta juuri kun päästiin sisälle lounasravintolaan, joten ruokailun olisi teoriassa pitänyt mennä ainakin suhteellisen sujuvasti virkeän pojan kanssa. Todellisuudessa Abu söi 2 lusikallista ruokaansa, huusi tuolissaan koko ajan, halusi kävellä keittiöön, huusi kun ei päässyt ravintolan keittiöön ja lopulta huusi ihan noin muuten vaan. Syötiin miehen kanssa ruuat vuorotellen, ja lopulta päätin lähteä Abun kanssa kotiin. Kotona pikkumies olikin kuumeesta niin uupunut, että nukahti syliini. Syliin nukahtamista ei siis ole tapahtunut noin 12 kuukauteen...

Maanantaina sentään saatiin koko perhe koolle, kun kokoonnuimme vanhempieni ja sisarusten kanssa saman katon alle syömään pääsiäislounasta. Tänä vuonna pääsiäislammas oli muodossa Lamb Korma - mies kokkaili meille herkulliset ja maistuvat intialaiset ruuat. Abu oli tällöin jo paremmassa kunnossa, mutta mies ja minä yritimme puolikuntoisena pysyä pystyssä.

Lapsen kanssa lomalla - resort vai BnB?

Kesäksi on taas suunnitteilla jonkinlainen matka Etelä-Eurooppaan, varmuudeksi jos Suomessa on karsean kylmä. Edelliset kesälomat vietettiin Italiassa, Ranskassa ja Espanjassa, joten vuorossa voisi olla vaikka Portugal!

Me emme miehen kanssa ole mitään rantaleijonia, jotka jaksavat maata tuntikausia palvomassa aurinkoa. Itse olen niin vaalea, että palan helposti muutaman päivän auringonoton jälkeen. Vietämme lomaa mieluummin tutustumalla paikallisiin nähtävyyksiin ja alueen kulttuuriin (ja ruokaan!), kuin makaamme biitsillä. Olemme siis yleensä yhdistäneet matkaan pari päivää suuremmassa kaupungissa ja vajaan viikon vuokratalolla. 

Viime kesänä oli ensimmäinen kunnon matka Abun kanssa, ja matka oli suoraan sanottuna aika rankka. Vauvan rutiinit eivät katoa mihinkään loman aikana, vaan ruuan, vaipanvaihdon ja päikkäreiden tulee toimia kuten kotonakin. Se siis tarkoitti vuokratalolla jatkuvaa kokkaamista, siivoamista, nukuttamista ja kakkavaippojen viemistä ulos. Kuulostaa arjelta Suomessa. Tietysti erona oli se, että maisema oli parempi, ulkona oli lämpimämpi ja ruoka oli parempaa. 

Tänä kesänä on edessä se suurin kysymys - miten vietämme lomaa lapsen kanssa? Abu ei ole enää pieni, mukana raahattava vauva, joka vain nukkuu ja möllöttää sylissä. Ensi kesänä hän jo juoksee pitkin pihoja (ja me hänen perässään), tahtoo uimaan ja tahtoo varmasti tehdä montaa asiaa oman mielen mukaan (uhmaikä tuntuu välillä puskevan jo nyt päälle). Olisiko siis helpompaa vaan maata biitsillä ja raahautua valmiiksi katettuun buffet-pöytään, kuin autoilla pitkin Portugalin maaseutua ja tapella lapsen kanssa ravintoloissa? Kummassakin vaihtoehdossa on puolensa!

All-inclusive resort rannalla
Monen ystävän perhematka tarkoittaa nimenomaan tällaista: puoli-/täysihoito isossa hotellissa rannan läheisyydessä. Minulle tällainen matka on aina ollut kauhistus; en maksa satoja euroja syödäkseni kalapuikkoja ketjuhotellissa muiden ulkomaalaisten kanssa. Perheellisen näkökulmasta resorteissa on tosin monia hyviä puolia: valmiit ruuat, puuhaa lapsille, ja rentoutumista. Monessa isommassa hotellissa vanhemmat lapset voi jopa laittaa jonnekin puuhakerhoon muutamaksi tunniksi. 

Toki resort-loma poistaa ruuanlaiton ja siivoamisen tarpeen, mutta se toisaalta rajoittaa monia muita asioita. Omaa tilaa on vain hotellihuone ja oma pyyhe rannalla. Lapsen päikkärin ajaksi on oltava hotellihuoneessa, hiirenhiljaa, koska 15-kerroksisessa hotellissa et voi häipyä altaalle itkuhälyttimen päähän. Lapsen nukkumaanmenon koittaessa huoneessa on oltava, ja taas hiirenhiljaa. Lisäksi hotellissa on kymmenittäin muita perheitä, jotka aiheuttavat meteliä ja sotkua. 

Kuin olisi viikon ruotsinlaivalla syömässä buffetista kuorittavia katkarapuja ja oleskelemalla pallomeren luona, vai?

Bed & Breakfast     
En usko, että vuokraamme tänä kesänä taloa, vaan resortin vaihtoehto on todennäköisesti pieni B&B jossain Portugalin maaseudulla. Tykkään viettää lomaa rauhallisella alueella, keskellä autenttista elämää ja kulttuuria. Haluan kokea paikallisen maan elämäntyylin, ruokakulttuurin ja nähtävyydet. Senhän takia matkustan. 

B&B:ssä oman huoneen lisäksi on yleensä jonkinlainen yhteinen olohuone, tai muu oleskelutila, jossa voi viettää aikaa. Muutenkin B&B:t ovat pienempiä kuin hotellit ja lapsen voi tarvittaessa jättää yksin ja istua itkuhälyttimen etäisyydellä ulkona. Teimme näin viime kesänä kun vietimme viimeiset pari yötä pienessä B&B:ssä Espanjassa. Laitoimme Abun nukkumaan päikkäreitä, ja istuimme ikkunan toisella puolella, uima-altaan reunalla pojan unien ajan. 

Majoituspaikka pitää tosin valita huolella, jotta B&B tarjoaa jotain viihdykettä lapsille. Abu on ensi kesänä jo sen verran iso, että leikkipaikka tulee olemaan tarpeen. Resort-hotellissa olisi mahdollisuus valita puoli/täysihoito, kun taas yleensä B&B:ssä on tarjolla vain aamiainen ja muut ruokailut täytyy hoitaa itse. Tämä tarkoittaa ravintolakäyntejä.. Abu ei ole maailman kärsivällisin istumaan pitkiä aikoja ruokapöydässä ilman jatkuvaa huomiota, leluja ja pelejä. 

    
Millaisia kokemuksia sinulla on resort-lomista? 
Onko lapsen kanssa hankalaa matkustaa?

Sunnuntai Sea Lifessa

Kävimme sunnuntaina koko perheen voimin Sea Lifessa. Se oli minulle ja Abulle ensimmäinen kerta akvaariossa, mies oli ennättänyt käydä siellä jossain vaiheessa.

Abu näytti tykkäävän vedenalaisesta maailmasta ja sen asukkaista. Sinisenä hohtavat altaat ja niiden värikkäät kalat houkuttelivat pojasta useammankin kiljahduksen ja hymyn. Isot kalat olivat jännittäviä ja värikkäät kalat hassuja. Myös tiloihin rakennettu maanalainen maailma - veden lorina, roikkuvat kasvit, luolia muistuttavat kivet, ja hämäryys - selkeästi kiehtoi pientä kävijää. Abu ihmetteli kasveja ja yritti ottaa niistä kiinni. Yhtä hauskaa oli päästä kävelemään pitkin polkua ja katsella muita lapsia. 

   

SeaLife oli itsellekin mielenkiintoinen paikka. Meren alla kuhisee yhtä sun toista hassunhauskan näköistä kalaa ja ötökkää. Vedenalainen maailma on kaunis, myös SeaLifessa vaikka oikea on aina parempi. Värikkäitä trooppisia kaloja katsellessa tuli ikävä häämatkallemme ja upeisiin snorklausmaisemiin... 

Ainoa heikko kohta vierailussamme oli SeaLifen kahvila. Suomessa jotenkin onnistutaan tekemään kahviloista ja ravintoloista ankeita liukuhihnapaikkoja, jotka muistuttavat laitoskeittiötä. Palvelua ei ole koskaan, vaikka tiskin takana olisi parikin työntekijää ja asiakkaita yhtä vähän. Työntekijät mieluummin juoruilevat omia juttujaan kuin palvelevat asiakkaita. Palvelukulttuuri Suomeen! 

Noh, loppuankeudesta huolimatta sunnuntain reissu oli tosi kiva ja onnistunut. Koko perhe tykkäsi kaloista ja kivasta vedenalaisesta ympäristöstä. Ensi vuonna mennemme varmasti uudestaan! 

Viikon varrelta

Lähes viikko meni ilman blogin suurempaa päivitystä. Monet bloggaajat tuntuvat kirjoittavan lähes päivittäin ja lisäävän teksteihin kymmeniä kuvia. Itse olen ottanut lähtökohdaksi, että kirjoitan tänne silloin kun minulla on tunne, että on pakko jakaa ajatuksia ja kokemuksia. Bloggaaminen on minulle ollut lähinnä äidiksi opettelua ja kokemusten, "oppien", jakoa. 

Vuosi Abun syntymän jälkeen voin sanoa, että olen kasvanut ja kypsynyt äitinä, enää en jaksa jännittää kaikkea.  Tuntuu myös, että tapahtumarikkaan vauvavuoden jälkeen elo on tasaantunut. Abu syö ja nukkuu, ja minäkin syön ja nukun, ainakin useimmiten! Vietämme päivät joko kahdestaan kotona, muskarissa tai lounastreffeillä kaupungilla. Abu kehittyy ja kasvaa tietysti päivä päivältä, mutta niin suuria ja mullistavia virstanpylväitä ei enää ole, ainakaan ihan niin usein. Sen takia kirjoituksia tänne tulee harvemmin kuin aikaisemmin. Samalla oma ajankäyttöni on muuttunut; Abu nukkuu yleensä enää vain yhdet päikkärit ja sen ajan tarvitsen oman tulevaisuuden miettimiseen ja suunnitteluun. Kun poika on hereillä, on ihan turha kuvitella pystyvänsä istumaan koneen ääressä viittä minuuttia pidempään. Poika vaatii äidin huomion, ja kaiken. 

Tässä siis tapahtumia menneen viikon varrelta. Kun tätä luen, huomaan että kaikkea sitä ollaankin ehditty tehdä pikkumiehen kanssa!

Maanantai

Maanantaina tehtiin Abun kanssa retki Kallioon kuppiloihin. Treffasin erään entisen kollegan,  nykyisen mammakaverin, ja syötiin lounasta ihanassa Cafe Kardemummassa Brahen kentän nurkilla. Kahvilan tiskit notkuivat ihania paikan päällä tehtyjä herkkuja, mutta hillitsin itseni ja otin vain pienen lounasleivän. Abu tietysti heräsi jo samalla hetkellä kun parkkeerasin vaunut kahvilan eteen, mutta Abun tyttökaveri nukkui lounaan yli ja pidempäänkin, voi tylsyys. Lounaan ja juttelun jälkeen suunnattiin yhdessä keskustaan näyteikkunashoppailemaan.

Tiistai
Let's party! Abun kolmansia (ja viimeisiä!) synttärijuhlia vietettiin kotona pojan vauvakavereiden kanssa. Paikalla oli kaksi muskarikaveria, edellisen päivän vauvakaveri, Abun serkkutyttö, ja pari opiskelukaveriani vauvojensa kera. Juhlat meni kivasti herkkujen parissa, aikuisille oli couscous-salaattia, porkkanamuffinsseja ja karjalanpiirakoita. Vauvoille oli naksuja, banaania ja kurkkua, kuinka terveellistä! Juhlakalu oli bileiden jälkeen ihan uupunut, joten koisittiin kylki kyljessä lyhyet iltapäiväunet.

Keskiviikko
Keskiviikko on aina ollut muskaripäivä. Keväällä muskariaika vaihtui tosin aikaisempaan, joten aamut ovat aika tohinaa, jotta ehdimme ajoissa Töölön MLL:n tiloihin. Olemme alusta lähtien käyty parin muskarimamman kanssa lounaalla muskarituokion jälkeen. Kevään aikaisemman aloituksen takia jäämme ensi alkuun leikkimään MLL tiloihin ja sen jälkeen olemme suunnanneet lähistölle lounaalle. Yleensä viihdytään porukassa hyvin lähes koko päivä lounastaessa ja juttelemassa, kunnes iltapäivällä on aika suunnata kotiin iltapäiväleikkien pariin. 

Torstai
Torstaina oli poikkeuspäivä, itselläni oli keskellä päivää pakollinen meno, joten Abu lähti isovanhemmilleen hoitoon. Äitini tuli aamupäivällä päikkäriaikaan hakemaan poikaa ja käveli vaunujen kanssa kotiin. Hyödynsin itse koko oman ajan ja puuhailin omiani vielä varsinaisen tilaisuuden jälkeen, kunnes iltapäivällä hain Abun kotiin. Käytiin illalla vielä miehen ja Abun kanssa Ateneumissa katsomassa kovasti kehuttu Henri Cartier-Bresson valokuvanäyttely. 

Perjantai
En saanut perjantain vastaisena yönä unta, sillä koko selkä ja niska tuntuivat olevan täydellisessä krampissa. Olin kärsinyt koko viikon selkä- ja niskakivuista, mutta kivut äityivät tosi pahoiksi myöhään torstaina illalla. Makasin hereillä yhteen asti yöllä, kunnes mies hieroi hetken hartioitani ja sain pahimman jumin pois. Kahden kieppeillä Abu puolestaan heräsi ja pojan nukuttamiseen menikin tunti, tyypillistä. Kuudelta oli uusi herätys, kun Abu kiemurteli levottomasti vieressäni ja sitten heräsi omaan sätkimiseen. Hetken hyssyttelyn jälkeen poika onneksi nukahti ja nukuttiin vielä reilu tunti. 
Aamulla googlailin lähistöltä hierontapaikan ja lähdin sinne ensiapuun, onneksi äitini pääsi hakemaan Abun taas luokseen. Mitä sitä tekisikään ilman isovanhempia! Hieronta onneksi auttoi jonkin verran, ja pääsin eroon pahimmasta pää- ja niskakivusta. Hain Abun vanhemmiltani, ja lähdetiin vielä käymään mahtavassa Kaivarin Kanuuna -kirppiksellä. Sieltä löytyy usein hyviä lasten vaatteita, enkä pettynyt tälläkään kertaa. Löysin tosi hyväkuntoisen Ticket to Heaven -sadetakin hintaan 7€!

Lauantai
Mies valitteli jo perjantaina illalla flunssaista oloaan ja nukkuikin lauantaina aamulla pitkään. Meillä oli ollut suunnitelmissa lähteä aamusta Ikeaan, mutta päästiin liikenteeseen vasta myöhemmin. Vähän yllättäen, ostettiin Ikeasta kirjahylly ja vietettiin hyvä tovi Ikean parkkiksella sitomassa paketteja auton kattoon, sillä eihän sellaiset mahdu auton sisälle ja haluttiin säästää kuljetuskustannuksissa. Abu oli yllättävän hyväntuulinen koko kauppareissun ajan ja viihtyi kaukalossaan ilman hermoilua. Aika pitkään hän jaksoi myös katsella kun me sidottiin paketteja auton kattoon kiinni, kunnes alkoi huutaminen. Illalla olikin superhauskaa "auttaa" isiä huonekalujen kokoamisessa istumalla levyjen päällä, puremalla pahveja ja nappaamalla työkaluja...    

Sunnuntai
Päivä alkoi brunssilla kotonamme, kun luoksemme tuli 8 kaveria herkuttelemaan aamiastarvikkeilla. Olemme säännöllisesti järjestäneet brunssin aina vuorotellen jonkun kaverin luona ja päästäneet lapset vapaaksi lattialle kun aikuiset keskustelevat. Flunssa valitettavasti verotti osallistujia, mutta meillä oli mukava päivän aloitus pienessä porukassa. 
Iltapäivällä isäni tuli auttamaan kirjahyllyn kiinnittämisessä seinään. Abu-raukka oli ihan peloissaan kun asunnossa porattiin, imuroitiin ja vasaroitiin. Poika halusi kuitenkin innokkaasti auttaa tarttumalla poraan, heiluttamalla tikapuita ja istumalla tiellä, keskellä lattiaa. Oli ihanaa nähdä pienen pojan innokkuus remppahommia kohtaan, vaikka Abu olikin oikeastaan vain haittana. No, parin vuoden päästä voivat isänsä kanssa hoitaa remppahommat kahdestaan!

Äidillä ja pojalla on siis takana kiireinen viikko kahdestaan, kavereiden kanssa, isovanhempien kanssa, ja asioilla. Seuraava viikko ei tule olemaan yhtään sen tylsempi! 

Ihanaa viikonalkua kaikille! 

Talven kokemuksia

Lumi ehti jo sulaa ennen kuin sain kirjoitettua Abun ensimmäisestä pulkkaseikkailusta!

Intian matkan aikana Suomi oli ehtinyt hautautua paksun lumivaipan alle. Kaupunki hiljeni kun lumi pehmensi autojen äänet ja autojen nopeus aleni. Oli ihana palata raikkaaseen, kirpeään pakkaseen, jonka hiljaisuudessa kävellä lumi narskuen. 

 

Käytiin viime viikonloppuna ensimmäistä kertaa Abun kanssa pulkkamäessä. Isäni toi meille meidän vanhan pulkan (kyllä, vanhemmat tuppaavat säästämään kaiken..), jolla vietiin Abu läheiseen pikkupuistoon tutustumaan lumeen. Istutettiin poika pulkkaan ja vedeltiin häntä pitkin poikin lumista puistoa. Abu lähinnä tuijotteli hölmistyneenä lunta ja välillä tökki kinoksia tumpuillaan. Isi ja Abu laskivat muutaman kerran mäkeä yhdessä, mutta poika taisi olla vähän kauhuissaan hurjasta alamäestä... Isikin oli ensimmäistä kertaa elämässään pulkkamäessä! Hassua ajatella tällaista, kun itse muistan lapsuuteni talvet, jolloin riehuttiin pikkuveljeni kanssa lähipuistossa aina tuntikausia. Toisaalta mies vietti lapsuutensa tunnit pelaamalla krikettiä naapuruston lasten kanssa. 

 

  

Vaikka on ihanaa, ettei lasta (ja itseään) tarvitse pukea enää neljään vaatekerrokseen, kaipaan silti lumen tuomaa hiljaisuutta ja rauhaa. Nykyinen musta ja märkä maa ei tee talvesta selviytymisestä helppoa. Pakkanen ja lumi tekee kaikesta niin kaunista... vai mitä sanotte tästä viimeisestä kuvasta!

 

 

Kotona, ehjin nahoin ja mahoin

Ilmasto muuttui lyhyessä ajassa aika huimasti - meidän perhe palasi eilen illalla Intian +30 asteesta Suomen hyisevään -10 asteeseen. Meidän trooppiseen ilmastoon tottuneet keuhkot salpaantuivat pakkasilman iskettyä naamaan lentokentällä. Abu varmasti ihmetteli missä ihmeessä me taas ollaan ja mitä tämä valkoinen juttu on...

 

Viimeiset pari viikkoa on ollut aikamoista matkustamista pienelle pojalle, sekä meille vanhemmille. Pienen vilkkaan lapsen kanssa matkustaminen ei ollut herkkua kenellekään ja hermoja koeteltiin vähän joka käänteessä. Lensimme heti uudenvuoden jälkeen Mumbaihin, sieltä Etelä-Intian Nagercoiliin, sieltä takaisin Mumbaihin ja sitten takaisin Suomeen. Neljä lentoa kahden viikon aikana ja päälle vielä aikaero... ei ole helppoa aikuisellekaan! Matka alkoi kaiken lisäksi kurjasti kun menolento Mumbaihin olikin peruutettu Istanbulin lumisateiden (!) takia. Odoteltiin koko päivä lentokentällä ennen uusien lentojen varmistumista. Abun matka alkoi siis jo valmiiksi väsyneenä ja nälkäisenä.

 

 

Tämä oli ensimmäinen matka, jolla minulla oli enemmän lääkkeitä mukana kuin kosmetiikkaa. Kassissa oli kaiken maailman troppeja Abun mahdollisia tauteja varten, mutta onneksi me kaikki selvisimme matkasta ilman minkäänlaisia mahaongelmia. En ole itse aikaisemmillakaan Intian reissuilla saanut mitään pöpöjä, mutta en ollut varma miten Abun maha kestää erilaisen bakteerikannan. Laukusta löytyi siis paria erilaista särkylääkettä eri muodossa, ripulilääkettä, nesteytyslääkettä, sekä lentoa varten korvakäytävää puuduttavia tippoja. Mitään näistä ei täytynyt käyttää, hienoa!

Paluu Intiasta Suomeen on aina yhtä ristiriitaista. On ihana olla kotona omassa asunnossa ja omassa rauhassa toimivassa yhteiskunnassa. Samalla kuitenkin Suomi tuntuu niin hajuttomalta ja mauttomalta Intian loputtoman kaaoksen, värisekamelskan ja hajujen ja makujen jälkeen. Tällä kertaa jäimme myös ikävöimään Abun serkkua ja isovanhempia. On surullista lähteä, kun tietää miten harvoin toinen puoli sukua näkee Abua.
 

Ensimmäinen joulu

Abun ensimmäistä joulua juhlittiin rauhallisesti perhepiirissä. Pakkasimme Abun ja sata kiloa ruokaa ja lähdimme maaseudulle joulunviettoon. Perinteistä joulua vietettiin äitini kotitalossa Satakunnassa; paikalla oli Abun isovanhemmat, isoukki ja isotäti. Neljä sukupolvea saman katon alla!

Kolmetuntinen ajomatka meni suhteellisen rauhallisesti, mutta ajomatkan lopussa Abun hermot olivat mennä autossa istumiseen. Istuin takapenkillä ja yritin viihdyttää parhaalla mahdollisella tavalla, mutta jossain vaiheessa nenäliinapaketit, vesipullot, lompakko eikä mikään Abu omista leluista kelvannut. Onneksi matka perille oli siinä vaiheessa lyhyt ja päästiin pian kurvaamaan omakotitalon pimeään pihaan. 

Jouluaattoaamu sujui perinteisellä tavalla - aamiainen, rentoutumista, lounaaksi riisipuuroa, joulukirkko, joulun juhlaillallinen, lahjat, ja lopuksi rentoutumista suklaan ja viinin kanssa. Tänä vuonna tämän kaiken oheen piti rytmittää Abun arkirutiinit; ruokailut ja päiväunet. Ihmeellisesti kylläkin Abu nukkui koko joulukirkon läpi eikä herännyt vaikka urut paasasivat jouluvirsiä... Ilmeisesti eri ympäristö ja vaunujen heiluttaminen pitivät pojan unessa. 

Abu sai kamalan ison kasan joululahjoja, vaikka mitään ihmeellistä ei pitänyt tulla. Me vanhemmat ostettiin Abulle Brion ihana soittopeli, isovanhemmat ostivat kävelykärryn (joka tosin luovutetaan vasta myöhemmin), Abun pikkuinen serkku antoi hiekkalaatikkoleluja, isotäti lämpimän vaatesetin ja kummitäti pyjamat. Lisäksi kavereilta tuli lasten kännykkä ja suloisia pehmoleluja. Abu itse ei vielä tajunnut mitään lahjoista, eikä oikein lahjapaperista, mutta tykkäsi kun yhtäkkiä naaman eteen ilmestyi kasa uusia ja jänniä leluja!

Joulupäivä meni samantyylisissä rennoissa merkeissä, ja tapaninpäivän iltapäivällä olimmekin jo kotona. Joulu tuntuu menevän ohi nopeammin joka vuosi enkä itse ainakaan tunne enää mitään erityistä joulufiilistä, ainakaan samanlaista kuin lapsena. Joulu on ihana ja perhekeskeinen juhla keskellä pahinta pimeää kautta, mutta lumi tekisi juhlasta vielä ihanamman. Onneksi Helsinki peittyi ohueen lumikerrokseen joulun jälkeen ja me etelän asukitkin pääsimme nauttimaan talvisesta ulkoilusta.   

Joulun jälkeen alkaa valmistautuminen ja pakkaaminen Intian matkaa varten. Miehen puoleinen suku ei malta odottaa pikkumiehen tapaamista!

Uusi vuosi uudessa maassa

Abun uusi vuosi alkaa ihan uudessa maassa - matkustamme heti 1.1.2016 Intiaan perhe- ja sukulaisvisiitille. Menemme alkuun muutamaksi päiväksi miehen perheen luo Mumbaihin, sen jälkeen lennetään Etelä-Intiaan sukulaisen häihin, ja viimeisenä olemme vielä 5 päivää taas Mumbaissa. Tämä on Abun ensimmäinen matka toisessa kotimaassaan! Mietimme matkaa jo aikaisemmin, mutta keväällä emme halunneet viedä vielä tosi pientä poikaa eksoottiseen Intiaan eikä monsuunikaudella yksinkertaisesti kannata mennä sinne tulviin.  Suurin osa miehen perheestä ja suvusta näkee siis lapsenlapsensa  ensimmäistä kertaa, vain miehen isä ja veli olivat Suomessa Abun ristiäisissä.

Matka jännittää ainakin minua. Matkustaminen vauvan kanssa ei ole kovin rentouttavaa, ja tässä matkassa on monta muutakin jännitysmomenttia. Matkaa varten täytyy valmistella monta asiaa ja varautua ainakin yhtä moneen. Valmistelut tulevat viemään ison osan joulukuusta, käytännön pakkaus ja muu valmistelu jää joulun jälkeiseen aikaan. 

Suurin jännitys johtuu ruuasta ja terveydestä... Saakohan Abu jonkun vatsataudin? Mitä ruokaa matkalle pitäisi ottaa mukaan? Kuinka monta vaippaa tarvitaan mukaan, vaikka osa ostettaisiinkin paikan päältä? Kannattaako matkarattaita edes ottaa mukaan? Käveleekö Abu jo tammikuun alussa, eli tarvitsemmeko ensikengät tai -sandaalit? Miten Abu jaksaa pitkän lennon? Entä miten me jaksamme pitkän lennon??

Abu syö oikeastaan vain soseita. Hampaiden puhkeamisen myötä sormiruokailu on parantunut ja hän voi jo hyvin järsiä leipää, mandariinia ja melonia. Miehen suku tulee varmasti nauramaan meidän syöttämiselle - paikalliset kun syövät ruokansa sormin ja lapset oppivat heti sormiruokailemaan ja syömään itse. Noh, kunhan näkevät meidän pojan tuhoamisotteen sormiruualle, tajuavat että Abu kuolisi nälkään jos söisi pelkästään omin sormin.

Pääosa ravinnosta tulee siis soseista, ja syöttämällä, joten meidän täytyy varautua kahden viikon sosemäärällä. Päivän puuroannoksia varten tarvitaan yhteensä n. 2dl puurohiutaleitä, eli koko matkalle tarvitaan ainakin kokonainen kaurahiutalepaketti. Päivässä menee kaksi suolaista soseannosta ja yksi hedelmä- tms välipala. Suolaisia varten tarvitaan siis ainakin 28 annosta soseita, pari lennoille ja pari varalle - just in case! Hedelmävälipalat varmasti saadaan ihan Intian omasta hedelmävalikoimasta - talvikaudella parhaita  kausihedelmiä ovat papaijat, guavat, ja banaanit. Ja banaaneita kuulemma on noin parikymmentä eri laatuista, vähän erilaista kuin meidän marketin Chiquitat! Tokihan maasta löytyy muitakin eksoottisia herkullisia hedelmiä... Keitetyt kananmunat ovat myös oivallista ruokaa, joita saa aina paikanpäältä. Otan mukaani myös sauvasekoittimen, jolla voin surauttaa kasviksia ja hedelmiä soseeksi. Käytännössä yksi matkalaukullinen on varattu ruokia varten! 

Ruokien suhteen ei siis taida olla kovin suurta pelkoa, että Abu saa heti vatsapöpön, jos suurin osa on Suomesta tai kuorittuja hedelmiä. Isompi ongelma on kaikki muut pöpöt, joita väistämättä joutuu suuhun lattialta, tavaroista ja vieraiden käsistä. Pitkien lentojen takia toivon, ettei Abu osaa vielä kävellä, mutta pöpöongelmaa ajatellen toivon, että tammikuussa viihdytään enemmän pysty- kuin vaakatasossa. Jos ryömiminen ei ole enää ainoa tapa päästä liikkeelle niin varmasti vältytään isolta osalta lattiatason bakteereilta. Nytkin välillä yllätän pojan nuolemasta keittiön ja kylppärin lattiaa, voin vain kuvitella mitä kieleen tarttuu Intiassa...

Jos Abu osaa jo kävellä, vaikkakin tuettuna, lentomatkasta tulee aikamoinen seikkailu.. Näen jo sieluni silmillä miten kävellään tuntikausia lentokoneen käytäviä pitkin, eikä poika malta rauhoittua nukkumaan syliin. Kävelyä varten täytyy myös hankkia sopivat kengät tai nahkatossut, joilla ensiaskeleita ottavan on helppo liikkua, mutta jotka eivät ole liian hiostavat kuumuudessa. Liikkumista varten otamme mukaan Manducan, ja todennäköisesti jätämme matkarattaat kotiin. Tiet ovat yksinkertaisesti niin huonossa kunnossa, ettei niillä voi liikkua rattailla. 

Aikamoinen seikkailu siis edessä. Onneksi paikan päällä on monta lapsenvahtia, jotta voidaan hetken itsekin hengähtää ja rentoutua. Pakkauslista on jo aloitettu, jottei mitään oleellista unohdu Suomeen. Mutta kaikkein parasta matkassa on aurinko... valo ja lämpö, here we come!

Pystyasennossa on paremmat näkymät

Abu on ottanut yhden ison kehitysaskeleen - hän on oppinut nousemaan pystyyn omille jaloilleen!

Viime viikolla mies yhtäkkiä huudahti sohvalta, että hei tule katsomaan Abu nousee ylös. Siinä poika ähersi hetken kunnes punnersi polvien kautta jaloilleen, ottaen tukea sohvasta. Seisominen on vielä huteraa ja huojuvaa, ja jommankumman vanhemman on oltava lähistöllä ottamassa koppi, mutta siinä se mies seisoo. Yksi iso kehitysaskel on taas otettu. 

Abu ei osaa liikuttaa jalkojaan pystyasennossa, mutta tykkää vain seistä pystyssä ja tuijotella maailmaa tästä uudesta kulmasta. Sohvalla olevia tavaroita on kiva kurkotella ja laittaa suuhun. Kaukosäädin on supermielenkiintoinen ja sillä voi rapsuttaa kutisevia ikeniä. 

Jos sohvaa ei ole lähistöllä, on kiva yrittää puskea pystyasentoon myös äitiä tai isiä vasten. Siinä kylläkin pitää olla itse valppaana, poika saattaa muksahtaa naamalleen sekunnissa.

Kun seisominen ja kävely alkaa olemaan ajankohtaista, on syytä alkaa miettiä kenkäasioita. Intian tammikuun matkaan mennessä Abu varmasti jo kävelee, ja tarvitsemme sopivat kengät reissuun. Todennäköisesti tilaan netin kautta parit supersöpöt nahkatossukat, joiden kanssa Abu voi opetella kävelemistä.

Meidän vauvasta on tulossa taapero!

ps. Arvaa mikä on äidin lempiväri. ;-)

Ihana ensimmäinen isänpäivä

Eilen juhlittiin miehen isäuran ensimmäistä merkkipaalua - isänpäivää. Aamu alkoi aika arkisissa puuhissa; noustiin Abun kanssa jo seitsämän jälkeen aamupuurolle ja jätettiin isimies nukkumaan hiukan pidempään. Herättyään mies lähti aamutreeneihin crossfitiin, joka antoi minulle aikaa valmistella isänpäiväbrunssia. 

Kortti oltiin Abun kanssa "askarreltu" jo pari päivää aiemmin. Halusin jättää Abusta jonkin muiston ja kun kynä ei pienellä pysy vielä kädessä, oli se konkreettinen jälki jalan kuva kortissa. Käytettiin musteena mustikkasosetta, joka toimi yllättävänkin hyvin. Käden kuvan painaminen korttiin oli aika mahdotonta, Abu kipristeli sormia ja yritti tarrata kortista kiinni. No, lopputuloksena kortissa on myös Abun kädenjälki, mutta lähinnä vain kasa mustikkaa. Muisto sekin!

Miehen palattua treeneistä, istuttiin alas herkkubrunssille. En jaksanut tehdä kakkuja itse (vaikka mies muisteli omin kätösin leipomaansa äitienpäivän mustikkajuustokakkua), joten kävin salaa yhtenä iltana ostamssa lähikaupan Pirkan mutakakun. Mutakakku oli kuitenkin tosi hyvä ja helppo pieni herkku brunssin jälkkäriksi. Herkun kanssa oli tietysti tarjolla mansikoita, vaniljajäätelöä ja kuohuviiniä.

Brunssin jälkeen pakattiin Abu rattaisiin unille ja suunnattiin kohti vanhempieni kotia juhlimaan isänpäivää perhepiirissä. Koolla oli koko sakki - sisarukset ja heidän lapsensa, Abun serkut. Meidänkin perhepiiri on kasvanut parissa vuodessa kunnon laumaksi, myös "pikku"veljeni juhli sunnuntaina ensimmäistä isänpäiväänsä.

Abulla on maailman paras isä - huolehtiva, hauskuuttava, osallistuva ja ylpeä pojastaan. Tällaisina päivinä nousee mieleen suuri kiitollisuus, ihanasta miehestä ja yhtä ihanasta pojasta. Mahtavia miehiä kummatkin!

Toivottavasti isänpäivä sujui kaikilla leppoisissa perhetunnelmissa! 

Unelias, nuhanenä, vilkas + väsyneet

Huoh, mikä viikko takana, eikä tämä vielä ole edes ohi... Vihdoin saatiin kahden vanhemman yhteispelinä Abu nukkumaan. Tänä yönä kokeillaan viimeinkin sitä kuuluisaa sipulitemppua, jospa se auttaisi pientä nuhanenää nukkumaan paremmin ja antaisi yöarmoa myös vanhemmille...

Nuha on ollut tulossa koko viime viikonlopun. Vielä maanantaina oltiin normaalisti vauvauinnissa, vaikka nenä rohisi jo silloin. Tiistaista lähtien on kuin hana olisi auennut ja räkää valuu solkenaan, mutta jostain kumman syystä vain toisesta sieraimesta. Räkää ei tietenkään saa pyyhkiä, siitä vasta nouseekin kova kiukku ja vastarinta, puhumattakaan nenäfriidasta tai suolaliuosspraystä. Niitä täytyy yrittää kuitenkin muutama kerta päivässä painia Abun sieraimiin ja yrittää nimenomaan osua sieraimeen eikä silmään. 

Flunssa vaikuttaa tietysti myös nukkumiseen, Abun ja koko perheen. Nenä tukossa ja räkä valuen on hankala nukkua öisin, ja viimeisen parin yön aikana herätyksiä on ollut 2-3 yössä. Näinä öinä olemme antaneet Abulle pullon maitoa ja tainnuttaneet sillä uneen - päivällä ei nimittäin tule syötyä normaalisti tukkoisen nenän takia. Jokainen ruokailu on ollut taistelua ja apuna/harhautuksena on ollut lelut, keittiötarvikkeet, ja lastenohjelmat tabletilta. Periaatteessa en halua opettaa lasta syömään vain telkkariohjelmien ääressä, mutta viime päivät ovat ollet aikamoista poikkeustilannetta. Kun lapsi sulkee suunsa viiden lusikallisen jälkeen, eikä suostu avaamaan sitä millään tempulla, on otettava kovat aseet käyttöön.  Kaiken lisäksi Abulle on varmaan taas puhkeamassa pari uutta hammasta, sillä ikeniä hinkataan vähän väliä.

Päivällä poika on siis väsyneempi kuin normaalisti, muttei malta nukkua vaan vilkkaus lisääntyy yhtä matkaa väsymyksen myötä. Sisällä nukuttamiseen toimii vain yksi takuuvarma keino - heijaaminen sylissä. Tästä keinosta ollaan  yritetty päästä eroon jo unikoulusta lähtien, mutta ei olla jaksettu aloittaa taistelua. Pinnasänkyyn on vaikea rauhoittua päivällä, vaan Abu mieluummin juttelee itselleen, pyörii, potkii pinnoja ja muuten vaan riehuu itsekseen. Kunhan Abu paranee flunssastaan, yritetään viedä nukkumista parempaan suuntaan ja yritetään vähentää yöheräämiset mieluiten nollaan.

Lopputuloksena on väsynyt ja ärtynyt lapsi, joka ei syö eikä nuku kunnolla. Tästä seuraa väsyneet ja kiukkuiset vanhemmat, erityisesti äiti, joka viettää kaikki päivät nukuttajana, "pakko"syöttäjänä, ja nenäliinana. Oma aika on ollut todella nollissa koko viikon. Abu nukkuu päikkärit vain liikkuvissa vaunuissa ulkona, ja lyhyille iltapäiväpäikkäreille nukahdetaan vain sylissä. Väliajat on syöttämisen yrittämistä, nuhasta itkevän lapsen lohduttamista ja leikkimistä. Abulla on tietysti ikävä olo nuhan ja hampaiden takia, joten toivottavasti olo helpottuu pikaisesti. Annettiin nyt illalla pieni määrä kipulääkettä, jospa se helpottaisi nukkumista. 

Ainiin, nyt pitäisi vielä muistaa se sipuli. Kuulemma tukkoiseen nenään auttaa kun pilkottua sipulia laitetaan harsoon ja harsopussi laitetaan lähelle potilaan sänkyä. Meillä taisikin olla pari sipulia jäljellä, täytyy viedä harsopussi makuuhuoneeseen...

Projektipäällikkö ja metatyö

Katsoin eilen sivusilmällä kakkosen Marja Hintikka Live -showta, jossa puhuttiin perheen projektipäälliköstä ja metatyöstä. Pystyin täysin samastumaan keskustelunaiheeseen - metatyö on juuri se joka itseäni kuormittaa eniten ja josta olemme miehenkin kanssa keskusteltu useasti.

Metatyö on jatkuvaa aivotyötä ja asioiden suunnittelua ja asioihin varautumista. Meillä se tarkoittaa vaatteiden, ruuan ja menojen organisointia ja suunnittelua. Kun lähdetään viikonloppuna ulos asioille pitää miettiä miljoona asiaa ja varautua tuhanteen. Onko vaippakassissa tarpeeksi ruokaa ja maitoa? Onko puhtaita vaippoja mukana? Pitäisikö kävellä, jotta Abu saa nukuttua, vai hypätä ratikkaan, jos vaikka poika nukahtaisi sinne? Mies ei edes mietti näitä kuin vasta pakon edessä. 

Nainen alkaa ottamaan vastuuta metatyöstä jo heti vauvan synnyttyä, koska  kotona olevalla äitiyslomalaisella on enemmän aikaa ennakoimiseen ja suunnitteluun. Alussa suunnittelu ja miettiminen on myös hauskaa - on ihana ostaa vaatteita kasvavalle beibille ja hauskaa pakkailla vaippoja vaippakassiin. Valitettavasti se tarkoittaa monesti sitä, että metatyö jää naisen harteille myös silloin kun töihinpaluu koittaa. Olemme miehen kanssa monesti kinastelleet asiasta, sillä hän ei ymmärrä millaista suunnittelua monet arkisetkin menot vaativat. Välillä vain väsymys ja turhautuminen purkautuu ulos - en enää jaksaisi loputonta suunnittelua ja miettimistä.

Rutiinit vähentävät metatyön tarvetta. Kun päivät ja viikot sujuvat samalla kaavalla, metatyö vähenee. Ei tarvitse jatkuvasti miettiä päiväuniaikoja tai ruokailuja tai mennäkö kävelylle vai ei. Kun rutiinit romuttuvat, niin silloin metatyön määrä kasvaa moninkertaisesti. Tajusin myös, miksi kesälomareissumme Espanjaan oli rankka - osittain metatyön takia. Kyseessä oli ensimmäinen oikea ulkomaanreissu lapsen kanssa, eikä matkustamiseen ollut syntynyt kunnon rutiinia. Minä kirjoitin listan tavaroista, joita lomalla tarvitaan. Minä pakkasin tavarat. Minä suunnittelin päivän aikataulun siten, että Abu sai syötyä ja nukuttua ajoissa. Minä kävin päiväreissun jo etukäteen mielessäni läpi, jotta voisimme varautua kaikkeen mahdolliseen. Ei mikään ihme, että matkan jälkeen olin uupunut ja iloinen kotiinpaluusta. Kotona ei tarvitse tehdä näin paljon metatyötä vaan voi myös keskittyä olemiseen lapsen kanssa.

Mitä ajatuksia metatyö-ilmiö synnyttää? Miten arjen (ja juhlan) suunnittelu toteutuu teillä? 

Kiireinen viikonloppu

Halloween-viikonloppu meni taas yhdessä hujauksessa. Jos äitiyslomalla on näin kiire, millainen kiire tuleekaan olemaan elämässä sitten kun palaa takaisin töihin? Jostain on siinä vaiheessa luovuttava, kaikkeen ei varmasti ehdi eikä pysty.

Joka tapauksessa - viikonloppu oli kiva sekoitus perheaikaa, kaveriaikaa, urheilua, ja kodin sisustusta. Viikonloppu aloitettiin perjantaina herkuttelemalla kotona tehdyllä pizzalla. Kun Abu oli laittettu unille, korkkasimme pienen pullon skumppaa ja katsottiin kynttilänvalossa elokuva Saving Mr Banks (suosittelen, tosi kiva leffa) Netflixistä.

Lauantaina oli ollut ajatus lähteä sisustusostoksille, mutta perjantaina tajusinkin että kaupat ovat kiinni pyhäinmiestenpäivänä. Käytettiin miehen kanssa pyhäpäivä hyväksi ja käytiin kummatkin vuorollamme urheilemassa - minä salilla ja mies Crossfitissä. Illaksi lähdin vielä käväisemään kaverin Halloween-pippaloissa. Tällä kertaa olin liikkeellä yksin - meillä ei ole enää autoa käytössä ja Espooseen meno julkisilla vie niin paljon aikaa, etten halunnut lähteä liikkeelle illalla väsyneen lapsen kanssa.

Sunnuntaina suunnattiin sisustusliikkeisiin Lanternaan. Suunnitelmissa oli ostaa Askolta tarjouksessa oleva nojatuoli lastenhuoneeseen, mutta poistuttiin ostoksilta paljon köyhempinä... Ostimme vihdoin uudet ruokapöydän tuolit ja päädyttiin myös ostamaan Askon mallistosta eräs kalliimpi nojatuoli. Sisustuskaupoilla aika kului kuin siivillä ja jouduttiin poistumaan puolijuoksua kotiin, jotta ehdimme paikalle ennen lapsenvahteja. Syötettiin Abu nopeasti kotona ja rynnättiin miehen kanssa Tennispalatsiin katsomaan uutta James Bondia. Abu jäi viihdyttämään vanhempiani.

Viikonloput ovat nykyään kovin erilaisia kuin ennen Abun syntymää. Päivät alkaa viikonlopusta huolimatta aikaisin, aamiaista syödään 7-8 välillä ja ensimmäisellä nukutuskävelyllä ollaan jo ennen puoltapäivää. Lapsettomina viikonloput alkoivat aina tunteja myöhemmin - aamiaista syötiin klo 10 jälkeen, ulos päästiin rauhassa juodun aamukahvin jälkeen vasta lounasaikana ja illallinen saatettiin syödä vasta klo 21 maissa. Välillä kaipaan mahdollisuutta nukkua niin pitkään kuin mahdollista, mutta muuten en luopuisi mistään mikä on nykyään osa perheemme viikonloppuja!