torstai 29. tammikuuta 2015

Synnytyskertomus

Vauva on nyt kolmatta päivää kotona ja hänen uinuessa yhtä unisen isän sylissä on aikaa näpytellä muistiin synnytyskokemus. Mietin juuri eilen, että mitäköhän tästä kirjoittaa sillä synnytys oli kaikin puolin oppikirjamainen. Toisaalta itse haluan muistaa kokemuksen, joten parempi kirjoittaa se tänne ylös ennen kuin unen puutteesta tahmeat aivot unohtavat yksityiskohdat...

Vauvan laskettu aika oli 23. helmikuuta, mutta vauvamme syntyi siis lopulta 5 viikkoa etuajassa, tiistaina 20.1. Viikko sitten ehdin jo pikaisesti panikoimaan mahan laskeutumista juuri kun mies oli lähdössä työmatkalle. Unohdin sen pian, eihän se maha lopulta näyttänyt olevan niin matalalla.

Sunnuntaina ennen synnytystä mahaa ja alasekää jomotti kovasti, ja yritin etsiä sopivaa asentoa istua vanhempien lounaspöydässä. Maanantaina puolestaan olo oli täysin normaali; olin pitkällä lounaalla kaverin kanssa ja tein inventaariota vauvan vaatteista. Vaatteita läpikäydessäni ihmettelin, miten meille on kertynyt niin paljon pieniä kokoja ja ajattelin, ettei varmasti tulla käyttämään niistä puoliakaan. Maanantai-ilta venyi vähän myöhäisemmäksi projektin parissa ja suunnittelin homman jatkamista seuraavana päivänä. 

Synnytys käynnistyi tiistaina aamuyöllä. Heräsin puoli neljältä kun selkää ja alavatsaa jomotti. Yritin rentoutua ja vaihdella asentoa sängyssä, jotta saisin uudestaan unesta kiinni. Jossain vaiheessa hain lämpöpussin lieventämään jomotusta, jota yritin hankalasti pidellä selkääni vasten. Sitten nousin hakemaan särkylääkkeen, mutta sekään ei tuntunut auttavan. (Tässä vaiheessa olisi voinut tajuta, että kyseessä saattaa olla supistukset ja nimenomaan ne oikeat supistukset, kun kerran särkylääkekään ei auttanut.) Vähitellen jomotus muuttui aaltomaiseksi, vaikka taustalla oli jatkuva jomotuskipu selässä ja alavatsassa. Menin suihkuun rentoutumaan hetkeksi, istuin siellä jakkaralla veden valuessa selkää pitkin. Jomotus lieveni ja ajattelin pääseväni takaisin nukkumaan, mutta heti suihkusta tullessani kipu jatkui. Tässä vaiheessa en todellakaan tajunnut, että kyseessä olivat synnytykseen johtavat supistukset - ajattelin sinnitellä klo 12.40 neuvolalääkärin vastaanotolle asti. 

Puoli kuudelta aamulla parin suihkun, särkylääkkeen ja rentoutumisharjoituksen jälkeen ajattelin, että kyllä tämä on varmaan nyt supistuksia ja aloin niiden kellottamisen. Latasin kännykkään jonkun supistuslaskurin ja laskeskelin sillä supistusten kestoa. Supistuksia tuli 2-4 minuutin välein, mutta ne kestivät vain 30-40 sekunttia kerrallaan. Kärvistelin vuoroin sohvalla ja vuoroin sängyllä, mutta mikään asento ei tuntunut auttavan kovin pitkään. Yritin raskausjoogassa opittuja asentoja jumppapalloa vasten, mutta ne tuntuivat vain lisäävän kipua. Paras apu oli syvään hengittäminen. Tässä vaiheessa supistukset teki kipeää, mutta ei mitenkään suunnattomasti. En kierinyt tuskissani sohvalla tai lattialla, enkä vaipunut tähän kuuluisaan synnytystranssiin. Tekstasin miehelle joskus kuuden maissa, että sattuu. Hän oli juuri herännyt hotellissaan Dubaissa ja oli tietysti harmissaan, että olin yksin kipeänä kotona. 

Seitsämältä aamulla päätin soittaa kätilöopistolle, jotta voisin tulla tarkistamaan tilanteen. Siteeseen oli tullut jotain punertavaa (myöhemmin tajusin, että se oli varmasti tämä kuuluisa limatulppa) ja verenvuotoa täytyisi käydä näyttämässä lääkärillä, ettei vauvalla olisi mikään hätä. Soitin kättärille ja kerroin, että nyt varmaan supistaa ja olen viikolla 35. Laitoin joitan pyjamaa järkevämpää päälle ja soitin itselleni taksin. Nappasin neuvolakortin ja eteisestä villasukat mukaan. Hetken mietin pitäisikö ottaa jotain muutakin mukaan, mutta arvelin etten varmaankaan jää sinne pitkäksi aikaa.Eteisestä soitin miehelle, että lähden sairaalaan tarkistamaan tilanteen. Mies totesi, ettei se vauva nyt varmasti vielä synny. Niinpä niin..

Taksissa supisteli hiukan ja istuminen oli aika epämukavaa. Pariin otteeseen piti kiemurrella ja keskittyä oikein kovasti hengittämiseen. Sairaalaan pääsin klo 7.30 aamulla ja soitin osaston ovikelloa. Joku nainen tuli avaamaan ovea ja hänelle sopersin, että toivottavasi en ole tulossa synnyttämään. Mukava nuori kätilö nappasi minut mukaansa eteisestä ja johdatti synnytyssaliin. Riisuin takkia ja kenkiä, ja aloin jo kiemurtelemaan kipeämmäksi muuttuvien supistusten myötä. Kätilö alkoi kiinnittämään sydänantureita mahaani ja tarkisti kohdunkaulan. Kohdunkaula oli 10cm auki! Kätilön mukaan vauva syntyisi  aamupäivällä. En ollut uskoa kätilöä, eikö synnyttämisen pitänyt sattua enemmän! Rehellisesti sanottuna olin tässä kohtaa lievässä paniikissa. Olin ensisynnyttäjänä yksin sairaalassa, mies 8h lennon päässä työmatkalla ja vauva syntyisi parissa tunnissa. Soitin itkien miehelle, että vauva syntyy kohta ja hänen täytyisi ottaa ensimmäinen lento takaisin. Mies tietysti panikoi itsekin ja oli surullinen, ettei ehtisi synnytykseen. Seuraavaksi soitin äidilleni kertoakseni tilanteen ja sovittiin, että siskoni tulisi synnytykseen mukaan. 



Koska kohdunkaula oli jo täysin auki, ei ollut mahdollisuutta antaa mitään kivunlievitystä. Toisaalta olin pärjännyt näin pitkälle ilman kipulääkkeitä, joten ajattelin ettei loppuvaihe voinut olla tämän vaikeampaa. Kätilö toi TENS-laitteen ja sain ilokaasumaskin käteeni. Selitin kätilölle, että meidänhän piti tulla vasta seuraavalla viikolla tutustumaan sairaalaan eikä mulla ollut edes synnytystoiveita mukanani. Kerroin, etten halua ponnistaa puoli-istuvassa asennossa, vaan kontillaan tai seisten, käyttäen painovoimaa apuna.  Koska vauva oli ennenaikainen, seisominen oli poissuljettu ja mun piti pysyä sängyssä.

Siskoni saapui sairaalaan noin 8.15 maissa. Oli ihanaa saada joku perheenjäsen paikalle, vaikka olin aika omissa ajatuksissani kylkiasennossa, valmiina imaisemaan ilokaasua supistuksen alkaessa. Supistukset olivat edelleen hyvin lyhyitä, mutta klo 9 jälkeen alettiin harjoitella ponnistamista. Tunne oli todella erikoinen - tunsin paineen tunnetta peräsuolen kohdalla ja hentoa tarvetta ponnistaa. Samalla pelkäsin tunnetta ja ponnistamista, jollain tasolla vastustelin tuntemuksia. Käännyin myös polviseisontaan nojailemaan sängyn päätyä vasten, jotta tuntisin ponnistamisen paremmin. Lopulta tämä asento ei ollutkaan paras, vaan käännyin takaisin kylkiasentoon, jossa lopulta pusersin pojan ulos. 



Ponnistusvaihe oli kamalin, varsinkin se tunne kun jalkojen välissä on puoliksi syntynyt lapsi. En varsinaisesti tuntenut kipua, mutta erittäin suurta epämukavuutta. Joka paikkaa kiristää ja puristaa ja sitä haluaa kaiken vain vihdoin loppuvan. Kun poika nostettiin rinnalle vielä napanuorassa kiinni, sinisenä, limaisena ja tummasilmäsenä, en ollut uskoa että olin juuri synnyttänyt. Kaikki oli käynyt niin nopeasti, että pääkoppa ei ollut ehtinyt mukaan menoon. Pojan annettiin tunnin verran lepäillä rinnallani kunnes hänet pestiin, punnittiin, mitattiin ja puettiin. Tuuheatukkainen poikamme oli vain 2548g ja 44cm.. pieni mies kaikin puolin. Onneksi hän oli kuitenkin terve, vaikka hentoinen.

Synnytys oli ollut järisyttävän nopea ja helppo. Selvisin synnytyksestä ilman kipulääkkeitä ja sain vain muutaman tikin pieniin nirhaumiin. Vasta sairaalaan saapuessani tajusin, että minä ihan oikeasti aion nyt tänään synnyttää meidän lapsemme. Vielä ihmeellisempi olo oli pidellä sitä pientä tyyppiä sylissä - minä olen tämän miniolennon äiti.
 

6 kommenttia:

  1. Onnea pienen pojan johdosta. Onneksi sait siskosi mukaan synnytykseen, kun miehesi oli matkoilla. Olisi ollut varmaan ikävää kohdata ensisynnytys yksin ilman tukihenkilöä. Miten teillä on sujunut kotona, kun olette tutustuneet uuteen perheenjäseneen. Jokaisella on alussa aina opettelemista asioiden suhteen, mutta ota rauhallisesti, niin silloin kaikki menee ok. Yritä nukkua, kun vauvakin nukkuu, niin jaksat paremmin itsekin. Muistan omalta kohdaltani, että alussa olin aivan paniikissa, kun en nukkunut tarpeeksi. Pinna tuli kireäksi ja välillä kaikki tuntui kaatuvan päälle. Kun sain riittävästi unta, niin kaikki alkoi näyttämään valoisemmalta.:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Väsymys aiheuttaa vaikka mitä harmia.. täytyy yrittää muistaa että monet kränät johtuu vain väsymyksestä. :-)

      Poista
  2. Voi mikä tarina... ei ihme jos pääse ei pysynyt mukana! Hyvä että kirjoitit tarinan ylös, niin itselle (kuin meillekin) auttaa käsittelemään kaiken läpi :) Mä tein samoin kun aika aikasinhan toi tirppa täälläkin tuli maailmaan... jotenki jäi kaikki paremmin muistiin kun kirjoitti ne ylös :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nämä asiat kuitenkin unohtaa niin pian.. nyt jo mietin että onko synnytyksestä jo/vasta 2 viikkoa!

      Poista
  3. Kuulostaa hurjalta, vaikka sanotkin että oli helppo synnytys!! Hyvä että kaikki sujui hyvin ja sukkelaan. Onneksi tajusit lähteä sairaalaan :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, aika hurjaa oli kuulla sairaalassa että olen jo täysin auki.. Jos saadaan joskus toinen lapsi, lähden ehdottomasti sairaalaan jo aiemmin. Ja kiellän miestä poistumasta maasta 6 edelliseen viikkoon! :-D

      Poista