Näin meillä nukutaan

Raskausaikana meillä oli suuret suunnitelmat ja vielä suuremmat luulot elämästä vauvan syntymän jälkeen. Päätimme, että meidän vauva kyllä nukkuu omassa sängyssä heti alusta alkaen ja että parisänkymme pysyy meidän omana tilana, rauhoittumista varten. Pidettiin perhepedissä nukkuvia perheitä jotenkin outoina; ajateltiin, että ehkä ne vanhemmat ei vaan osaa päästää lapsistaan irti, edes öisin. Oletimme meidän perheen nukkuvan paremmin jos nukumme omissa sängyissämme - Abu omassa korikehdossa ja me parisängyssämme. 

Todellisuus on kuitenkin ollut odotettua haasteellismpaa, ainakin nukkumisjärjestelyjen suhteen, vaikka elämä vauvan kanssa onkin aika suoraviivaista. Vauvalla on perustarpeensa - ruoka, puhtaus ja lohtu. Abukin kaipaa läheisyyttä ja lohtua sylissä, ja uni tulee paremmin turvallisessa ja lämpimässä läheisyydessä, isän tai äidin tuoksussa. Kunnianhimoiset suunnitelmat nukuttamisesta omaan sänkyyn kariutuivat heti parin viikon yrittämisen jälkeen.  Tehtiin parhaamme totuttaa Abun omassa sängyssä nukkumiseen, mutta meidän oman jaksamisen takia luovuttiin tästä tavoitteesta nopeasti. Muutaman katastrofaalisen yön jälkeen oli pakko todeta, ettei meidän keinot toimi ja että perhepeti on meidänkin ratkaisu. 

Kun vielä annoimme korviketta pullosta, oli pakko nousta sängystä lämmittämään maito ja syöttämään Abu. Yleensä mies hoiti joka toisen pullosyötön, jonka jälkeen hän tuli herättämään minut imetystä varten. Nousin siis 2-3 tunnin välein sohvalle imettämään, koska Abu sai parhaimman imetysotteen istualteen imetettäessä. Ruokkimisen jälkeen hyssyttelin Abun tarpeeksi syvään uneen, jotta pystyin nostamaan hänet omaan sänkyynsä nukkumaan. Jos uni ei ollut tarpeeksi syvää ja Abu havahtui hereille, tarkoitti se uutta, pahimmillaan puolen tunnin, nukuttamista. Kokeiltiin vaikka mitä vippaskonsteja millä saataisiin poika viihtymään omassa pedissään - kapalointia, lämpötyynyn pitämistä sängyssä ennen sinne siirtämistä, sekä babynestiä sängyssä pesämäisemmän uniympäristön luomiseksi. Turhaan. Yleensä Abu heräsi muutaman minuutin nukkumisen jälkeen ja jouduttiin aloittamaan nukuttaminen uudelleen. Meidän minun unen ja jaksamisen takia on ollut parempi ratkaisu siirtää koko sakki samaan petiin ja uinua yhdessä - perhepedissä.

Nyt kun täysimetän, ovat yöt tavallaan helpompia vaikka olenkin yksin vastuussa ruokkimisesta. Meillä on jo iltarutiini. Klo 21 maissa vaihdetaan vaippa ja laitetaan Abulle yöpuku sekä kapalo päälle. Sen jälkeen imetän Abua kunnes hän nukahtaa ja voidaan siirtää hänet sänkyyn. Ensimmäinen unipätkä nukutaan omassa sängyssä, mutta ensimmäisen herätyksen jälkeen nostan pojan rinnalleni viereeni. Siinä kyljelläni imettäessäni yleensä nukahdan nopeasti itsekin.  Abu havahtuu nälkäänsä noin 2.5 tunnin välein, jolloin vaihdan hänet toiselle rinnalle syömään. Klo 7 maissa aamulla Abu heräilee virkeänä, jolloin mies käy vaihtamassa vaipan ja ottaa kapalon pois. Hetken aikaa poika jaksaa heilua ja jutella välissämme, kunnes väsähtää ja nukahtaa taas rinnalle. Nukutaan noin klo 9 asti, jolloin vihdoin noustaan päivän toimiin.

 

Tällä hetkellä meillä on hyvät iltarutiinit ja nukkumisjärjestelyt; minäkin saan nukuttua suhteellisen hyvin eikä päivisin tarvitse yrittää nukkua päiväunia. Toivottavasti kesän tienoilla saadaan Abu nukkumaan pääsääntöisesti omassa sängyssään eikä minun tarvitse enää nukkua kahden miehen puristuksessa.

Raskausaika kuukausi kuukaudelta

Olen Abun syntymän jälkeen miettinyt aina silloin tällöin jo niin kaukaisilta tuntuvia raskauskuukausia. Olen vähitellen myös kirjannut ylös muistamiani tuntemuksia raskausajalta ja millaiselta se tuntui kun mahassa kasvoi tuo pikkumies...

Toukokuu 2014

Olihan ne ensimmäiset merkit pitänyt tajuta jo silloin. Rinnat aristivat ihan hulluna, hyvä jos sain rintaliivit päälle parkaisematta. Olimme Koh Samuin luksushotellilla viettämässä hyvin ansaittua honeymoonia häiden jälkeen. Unelmalomalla ei ollut edes kuvitella, että lottoarpa oli tärpännyt jo niin nopeasti... eli heti! Monet ystävät olivat kertoneet monen kuukauden yrittämisistä, raskaustesteistä ja keskenmenosita. Olin jättänyt ehkäisy pois jo häiden aikaan ja ajateltiin, että vauvauutisia tulee kun on tullakseen. Se tapahtuikin samantien, mutta itse olimme vielä autuaan tietämättömiä tästä.

Kesäkuu 2014 

Vietimme juhannusta kaveriporukan kanssa Ranskan Rivieralla. Vuokrattiin talo iso talo ja nautittiin alueen antimista - eli viinistä. Kolmekymppiset (joista monet perheellisiä) eivät enää jaksa juhlia villisti, mutta lounaan, päivällisen ja jokaisen välipalan kera oli tietysti otettava lasi tai kaksi viiniä. Vieläkään emme aavistaneet, että pullat olivat jo kohoamassa uunissa, vaan lähinnä haaveltiin made in France -vauvasta. Olin itse asiassa jo ennen reissua tehnyt kaksi raskaustestiä - ensimmäinen näytti plussaa, toinen näytti miinusta. Ajattelin vain, että ensimmäinen oli jotenkin mennyt pilalle sen seistyä kaapissa jo muutaman vuoden (testeissäkin on parasta ennen päivämäärä!).

Heinäkuu 2014  

Loman jälkeen oli sellainen olo, että voisin tehdä uuden raskaustestin. En osaa selittää millainen olo oli, minulla oli yksinkertaisesti vain sellainen fiilis, että ehkä pitäisi tehdä uusi testi. Ostin muutaman testin apteekista ja yhden tein heti seuraavana aamuna. Onnistuin tietysti jotenkin ryssimään tikulle pissaamisen, eikä sen aamun testitulos ollut luotettava. Päätin kokeilla seuraavana aamuna uudestaan. Heräsin seuraavana aamuna ennen miestä ja suuntasin vessaan tekemään testiä. Plussa! Tein uuden testin. Taas plussa! Tuijotin tikkuja ihmeissäni, mitä hittoa, nehän näyttävät positiivista! Otin epäuskoisena kuvan tikuista ja lähdin herättämään miestä uutisella. Aamu meni unenomaisessa fiiliksessä ja tulevan elämän pohtimisessa. 

Ensimmäinen ajatus kaiken fiilistely jälkeen oli tietysti, että mitä nyt teen? Onneksi modernilla naisella on apunaan netti... googlasin ohjeita "postitiivinen raskaustesti mitä nyt" ja selvisi, että seuraavaksi pitäisi tietysti soittaa neuvolaan. Heti seuraavana aamuna työpaikalla kaivoin esiin lähineuvolan numeron ja soitin sinne vähän epävarmana miten koko neuvolahomma edes toimii. Raskauden kestosta ei tietysti ollut mitään aavistusta, koska olin syönyt pillereitä häihin asti. Varmaan tämän takia sain heti seuraavalle viikolle ajan ultraukseen, jossa selvitettäisiin raskauden kesto. 

Maanantaina 7.7.2014 suunnattiin kohti Töölön neuvolaa ultraukseen. Kumpaakin jännitti ihan hulluna. Mitä jos siellä ei olekaan mitään ja apteekin testit näyttikin väärin? Makasin tutkimustuolilla ja seurasin kun lääkäri levitti geeliä mahalleni ja aloitti tutkimuksen. Hetken verran rullailtiin ultralaitetta mahalla kunnes se pysähtyi.. siellä se oli pieni katkarapu. Olin arviolta 7 viikkoa raskaana. 7 viikkoa?!? Mies hymyili kuin Hangon keksi, mutta itse mietin vain hädissäni niitä juhannusviinejä ja kaikkea tuhoa mitä alkoholi on ehtinyt tehdä tuossa mahan katkaravussa. Pakotin itseni kuitenkin uskomaan lääkärin vakuutteluja, ettei viinin lipittäminen niin aikaisessa vaiheessa vaikuta vauvaan mitenkään.  

Raskaana oleminen kesällä on vaikeaa! Koko loppuheinäkuu menikin terasseja vältellessä ja valkoisten valheiden viidakossa. Emme halunneet kertoa uutista vielä kenellekään niin alkuvaiheessa vaan odottaa ensimmäiseen viralliseen ultraan ennen uutisen julkistamista. Jokaisessa illanistujaisessa tai terassikierroksella piti siis joko salaa juoda alkoholitonta tai keksiä valkoisia valheita virtsatietulehduksista, migreeneistä tai muista terveysongelmista. Kerrottiin asia tosin vanhemmilleni jo heinäkuun lopussa synttäreitteni yhteydessä. Ilmeisesti synnyttäneillä naisilla on kuudes aisti, sillä siskoni väitti jo arvanneensa!

Elokuu 2014

Ensimmäinen virallinen ultraus oli Kätilöopistolla tiistaina 5.8. Miten muutenkaan, lähdimme kotoa viime tipassa, ja stressin ja jännityksen takia tiuskin miehelle koko matkan - ajomatkalla, parkkipaikkaa etsiessä ja vastaanotolle juostessamme. Lyhyesti sanottava olin siis erittäin viehättävä tuore vaimo - not! Syytän tästä hormoneja. Hormonit, mikä ihana tekosyy. Ultraus meni hyvin, löydettiin pikkuinen sydämen syke ja kuvat pienestä vauvastamme. Aika uskomaton fiilis, siellä se oli. Meidän pieni tyyppi!

Syyskuu 2014
Syyskuussa raskaus alkoi tuntumaan entistä todemmalta. Uutinen oli jo kerrottu kavereille ja sukulaisille. Kerroin raskaudesta myös töissä ja sain samalla kuulla, että yt:iden melskeessä roolini katoaisi. Ilman raskautta olisin siis menettänyt työpaikkani, mutta nyt työsuhteeni säilyisi äitiysloman alkuun asti. Mies hermoili miksi vauvamahani ei näkynyt enempää kuin pienenä kumpuna ja mietti onko kaikki vauvalla hyvin. Aloimme varovasti hankkimaan ensimmäisiä isompia vauvatavaroita ja henkisesti valmistautumaan elämänmuutokseen. Meistä tulisi vanhempia. Millaisia vanhempia? Pärjäisimmekö?

Lokakuu 2014
Rakenneultra oli heti lokakuun alussa. Saavuttiin Naistenklinikalle hermostuneina, ja kuten tavallista, juosten sisään aivan viime tipassa. Kätilö ultraili mahaa ja osoitti meille vauvan kädet, jalat, sydämen... Muistan, ettei tajuttu kuvista juurikaan mitään, mutta henkäistiin aina helpotuksesta kun kätilö kertoi pala kerrallaan vauvan näyttävän normaalilta. Helpotuin myös suuresti kun kuulin, että aavistukseni olivat oikeassa ja meille oli tulossa pieni poika! Jostain oudosta syystä olisin ollut tosi pettynyt, jos ultrauksessa olisi todettu vauvan olevan tyttö. Ei sen takia, ettenkö haluaisi tyttöä, vaan että äiti-vaistot olisivat olleet väärässä jo tässä vaiheessa.
   

Marraskuu 2014
Sukupuolen selvittyä aloin oikeasti ostamaan vauvanvaatteita ja liittymään kaikkiin mahdollisiin Facebook-kirppariryhmiin... poikien housuja, paitoja, bodyja, pipoja, sukkia, tumppuja. Laskettuun aikaan oli vielä reilu kolme kuukautta aikaa ja olo oli mikä mainioin. Kävin säännöllisesti salilla, spinningissäkin vielä pari kertaa ja raskausjoogassa. Vauvan liikkeet alkoivat olemaan jokapäiväisiä ja mieskin alkoi tuntemaan liikkeen mahan pinnalta. Vaikka liikkeet tuntuivat välillä ikäviltä, huolestuin jos en pitkään aikaan ollut tuntenut mitään mahassa.

Joulukuu 2014
Joulukuu meni lähinnä viimeisiä työpäiviä laskiessa. Olin päättänyt käyttää viimeiset lomani ennen virallisen äitiysloman alkamista, ja tämä tarkoitti siis vapaille siirtymistä joulunpyhien aikaan. 
Äitiyspaketti saapui postissa joulukuun alussa, ja tutkittiin tarkasti kaikki palaset siitä yhteiskunnan isosta lahjapaketista. Veronmaksajina olimme siirtyneet ihan uudelle tasolle, maksajista saajien puolelle.
Pitkän pohdinnan ja vertailun jälkeen ostettiin Brio Smile -vaunut ferrarinpunaisilla kuomuilla. Vaunut saapuivat kotiin juuri ennen miehen jouluista Intian-lomaa.

Tammikuu 2015
Lomalomaloma! Tammikuussa mies palasi töihin lomien jälkeen ja minä jäin sänkyyn nukkumaan. Päivät kuluivat lähinnä asioita hoitaessa, lounastreffeillä ja kirppariostoksia tehden. Vointi vaihteli päivästä toiseen, ja jaksoin vielä käydä salillakin pari kertaa viikossa.
Sunnuntaina 18.1 syötiin perhelounasta vanhemmillani. Olo ei ollut hyvä, mahaa ja alaselkää särki ja lounaspöydässä oli vaikea istua. Puhuttiin siskon kanssa hänen kolmesta synnytyksestään ja pohdittiin olisiko minunkin synnytys yhtä nopea tapahtuma. En mitenkään aavistanut, että kaksi päivää myöhemmin olisin synnytyssairaalassa vastasyntynyt vauva rinnallani - ja mies työmatkalla Dubaissa!

Ristiäiset

Lauantaina juhlittiin pienen Abun ristiäisiä sukulaisten ja ystävien kesken. Vieraita oli kutsuttu noin 25; minun puoleltani lähinnä sukulaisia ja miehen puolelta lähinnä ystäviä, sillä sukulaisethan asuvat Intiassa. Ainoina Intian sukulaisina juhlissa olivat miehen isä ja veli, jotka saapuivat jo torstaina tutustumaan uuteen perheenjäseneen.

Kastetilaisuus oli klo 13.30 katolisessa kirkossa Kaivopuiston vieressä. En ollut koskaan ollut katolisissa ristiäisissä, enkä edes tässä kirkossa, joten en tiennyt lainkaan mitä odottaa tilaisuudelta. Pappi oli meille tuttu, hän oli pitänyt meille katolisen kirkon vaatiman avioliittokoulun (jep, avioliiton tunnustamista varten vaaditaan avioliittokurssin suorittaminen). Abun kasteseremonia oli todella lämmin ja rento; pappi vitsaili ja selitti vieraille seremonian etenemisestä. Itselle jäi tosi kiva fiilis juhlasta, ja luulen että luterilaisen kirkon tilaisuus olisi ollut paljon jäykempi. 

Kirkolta siirryttiin vanhemmilleni kahville ja kakulle. Vanhempani olivat antaneet meidän pitää juhlat heidän luonaan; emme olisi mitenkään mahtuneet omaan asuntoomme tällä vierasmäärällä. Ilman heidän tarjoustaan olisimme varmasti järjestäneet juhlat jossain keskustan ravintolassa tai kahvilassa.

Kahvipöytä oli katettu sinisillä kupeilla, sinisillä vauva-teemaisilla lautasliinoilla, ja sini-harmailla kynttilöillä. Pöytää koristi kukkakimppu, jossa oli valkoisia ja liiloja kukkia. Ristiäistarjoiluina oli pientä suolaista ja makeaa. 

Kuohuviiniä

Katkarapucrustadit

Savulohi-ruisleipäset

Poro-ruisleipäset

Sacher-kakku

Mango-juustokakku

Minttusuklaa cupcaket

Kahvi & Tee 
 

Kirkossa Abulla oli päällä äitini tekemä ristiäismekko, jossa on jo kastettu siskoni kolme lasta. Kahvitilaisuuteen vaihdoimme sankarille tummansiniset sammarit, kauluspaidan ja rusetin. Bileet olivat sen verran hyvät, että juhlakalu sammui syliini juhlien kääntyessä loppua kohti.

Lahjakasaan emme ehtineet koskea juhlan aikana, ja juhlan jälkeen pakkasimme avaamattomat paketit mukaamme. Avasimme lahjat myöhemmin illalla rauhassa miehen kanssa ja ihasteltiin kaikkea suloista mitä päivänsankari oli saanut. Toinen kummeista antoi kultaisen ristiriipuksen, äitini antoi nimikirjainriipuksen ja miehen isä antoi perinteisen intialaisen lahjan uudelle perheenjäsenelle, kultaisen ketjun. Lisäksi saimme pyyhkeen, lakanat, pikkuiset Nike-lenkkarit, kirjoja, vaatteita ja pari kuvakehystä. 

Niin, ja se nimi! Teimme jo raskauden alkuvaiheessa listan mahdollisista nimistä, jonka joukosta valittiin lapsen nimi. Yksi nimistä oli meidän suosikki alusta lähtien, ja siihen päädyttiin jo heti synnytyssairaalassa. Kriteerinä oli nimen kansainvälisyys, eli että nimi on lausuttavissa järkevästi englanniksi ja suomeksi. En aio julkistaa pikkumiehen nimeä blogissa, mutta kerrotaan kuitenkin kummankin etunimen alkavan A:lla. Abu jatkaa siis bloginimenä!

Kolme intialaista miestä ja vauva

Osa Intian sukuhaarasta saapui kylmään Suomeen eilen illalla. Miehen isä ja veli saapuivat juhlimaan Abun ristiäisiä ja viettämään muutaman päivän uuden tulokkaan kanssa. Loppuosa suvusta ei päässyt paikalle, mutta heihin saa nopeasti yhteyden Skypen kautta.  Vierailijoille on vuokrattu lähistöltä Airbnb asunto, mutta he oleilevat suurimman osan ajasta meidän luona. Abun ja minun aamun päiväunien aikana olohuoneemme oli muuttunut krikettikatsomoksi - kriketin MM-kisat ovat käynnissä Australiassa. Jos et sattunut tietämään...

Kolme intialaista miestä ja vauva lähtivät äsken urheasti ulos vauvan kanssa, jättäen flunssaisen äidin leipomaan ristiäisiin minttusuklaa cupcakeja. Ensimmäinen satsi odottaa pöydällä kuorutetta, toinen satsi on uunissa kohoamassa ja mama kuuntelee tanssimusaa. Pieni lepohetki äitinä olemisesta... Cupcakejen jälkeen kaikki valmistelut ovat tehty ja huomenna päästään juhlimaan pienintä miestä!

Vaunuihmisen vaaratilanteita

Helsingin keskustassa asuessa tulee väistämättä koettua ja nähtyä kaiken maailman kummajaisia. Ja suurin osa näistä keskustassa liikkuvista kummajaisista on vaunuihmiselle potentiaalinen vaaratekijä. Vaunuihminen saa olla valppaana kuin kettu ja notkea kuin pujottelija jos haluaa välttää vaaratilanteita aiheuttavat vaununkaatajat ja muut muka-niin-kiireiset keskustalaiset. 

Tätä viikkoa on kulunut vasta muutama päivä, mutta olen kokenut jo yhden törkeän törmääjän ja pari läheltä piti tilannetta. Murhaavat hurmaavat eläkeläismiehet kävelevät pokkana päin vaunuihmisiä niin, että tämä saa varoa luittensa puolesta. Herrat eivät pyydä anteeksi eivätkä vilkaise taakse jäänyttä murjottua vaunuihmistä vaan jatkavat matkaansa - etsimään seuraavaa uhria. Teinit on toinen luonnossa liikkuva vaaratekijä. Ne liikkuvat laumoissa, sääntäilevät toistensa perään eivätkä huomaa takaviistosta lähestyvää vaunuihmistä. Kampissa niitä parveilee kuin lokkeja Kauppatorilla, joten pujottelutaito on vaunuihmiselle välttämätön selviytymistaito. Kolmanteen ryhmään kuuluu wanna-be kiireiset bisnes-ihmiset - yleensä nuoret miehet siisteissä puvuissaan. He ovat niin uppoutuneita omaan kiireeseensä ja päässä pyöriviin exceleihinsä, etteivät huomaa hitaammin liikkuvia vaunuihmisiä tai tajua vaunuihmisten tarvitsevan mahdollisesti muutaman sekunnin verran apua. Tilanne on yleensä tämä: vaunuihminen yrittää pujotella kahden oven läpi lounasravintolaan ja jää tilapäiseen mottiin tuulikaappiin. Tilanne ratkeaisi kolmessa sekunnissa, jos bisnesmies nousisi oven vieressä olevasta pöydästä avaamaan oven vaunuihmiselle. Sen sijaan vaunuihminen äheltää tuulikaapissa ja yrittää kurottaa avaamaan viimeistä ovea samalla vaunujen pyöriä säätäen. 

Onneksi keskustassa liikkuu myös nuoria (ja ei-niin nuoria) naisia, näitä vaunuihmisen arjen sankareita, jotka ovat kokeneet vaunuilla liikkumisen vaikeuden tai epäilevät jossain vaiheessa olevansa samassa tilanteessa. Nämä naiset avaavat kiltisti Stockan painavat ovet, samalla kun muka-kiireiset livahtavat avoimista ovista vaunujen edestä. Nämä naisihmiset myös tekevät kiltisti tilaa kadulla kun näkevät vaunujen lähestyvän, kun muut blokkaavat kulkuväylät vaunuihmiseltä.

Kiitos siis teille nuoret (ja ei-niin-nuoret) naiset, jotka tekevät vaunuihmisen liikkumisesta edes himpun helpompaa. Ja te muut - hävetkää!