Viimeinen päivä hoitovapaalla

Tämä postaus piti itse asiassa julkaista jo viikolla, mutta blogin päivitys on jäänyt jälkeen - no, itse asiassa otsikon takia. Hoitovapaa loppui, minä palasin töihin ja Abu aloitti kokopäiväisenä tarhassa. Vihdoin on viikonloppu ja aikaa. Mikä siis olisikaan parempi aika panostaa taas blogiin kuin lauantai, joka sattuu olemaan vappuaatto. Abu nukkuu päikkäreitä ja mies lähti ostamaan grillattavia vappubileisiin, jonne lähdemme iltapäivällä.

Blogin otsikko siis kertoo syyn kiireeseen, tiistai oli viimeinen päivä hoitovapaalla kun siirryin takaisin toimistoelämään. Uudet hommat alkoivat keskiviikkona, ja loppuviikko onkin mennyt ruuhkavuosien alkuun totutellessa. Arjen pyörityksestä ja Abun kokopäiväisestä päiväkotihoidosta myöhemmin lisää, vaikka voin jo nyt sanoa että ensimmäisetkin kolme päivää väsyttivät hurjasti.

Yritin pitää viimeisen päivän "erikoisena" päivänä ja jaksaa ajatella koko ajan, että elän viimeisiä hetkiä lapsen kanssa kotona, mutta niinhän se päivä vain meni omalla rutiinillaan. Lapsen kanssa rutiinit määräävät tahdin, ja lapsen (ja oma) mieliala vaikuttaa siihen, tuleeko päivästä kiva vai ei. Yritin myös valmistella loppuviikkoa niin, että pesin pyykkiä etukäteen ja tein isomman satsin ruokaa ettei heti illalla tarvitse kokata.

Abu toimi pikku apulaisena pyykkikoneen täyttämisessä. Pojan mielestä on hauskaa kurkkia pyykkikoriin ja kannella sieltä vaatteita koneelle. Yleensä tosin vaatteista ei päästetä irti pesukoneen luona, vaan niitä kannellaan sitten ympäri asuntoa. 

Ruokailun jälkeen lähdettiin keskustaan asioille. Tiistaiksi oli tietysti sattunut tylsä sadepäivä, joten vaunujen sadesuoja piti pakata mukaan. Yleensä en käytä sadesuojaa kuin vain kamalassa kaatosateessa, sillä se on niin hankala laittaa Briojen ylle, varsinkin kun käytössä on istuinosa. Vaunukopan kanssa sadesuoja jotenkin toimi paremmin.

Iltapäiväruokailun jälkeen leikittiin kotona. Abusta huomaa jo sen, että omat tutut lelut eivät jaksa viihdyttää ja jossain vaiheessa alkaa kyllästyminen, joka ilmenee ärsyttävänä levottomuutena ja riehumisena. Siinä vaiheessa yleensä lähdetään ulos puistoon. Onneksi meillä on korttelin päässä kiva pikku puisto, jonne yleensä mennään. Pienelle pojalle siinä on ihan riittävästi tekemistä. Ongelmana on vain se, ettei leikkipaikan ympärillä ole aitaa ja siitä pääsee siis juoksemaan muualle puistoon. Abu aina välillä muistaa, että karkuun oli kiva juosta ja lähtee töpöttämään pois. Juoksu on vielä niin hidasta, että karkulaisen saa nopeasti tosin kiinni.

Lapset ja kura, ihan ihmeellistä miten se muta kiehtoo niin paljon. Abukin lapioi (tai yritti, vielä ei ole koordinaatio ihan niin kehittynyt) vettä lammikoista ja olisi halunnut mennä pomppimaan lätäkköön. Muuten lätäköissä saa mielestäni pomppia, mutta meillä ei ole vieläkään hankittuna kumisaappaita. Houkuttelin Abun siis pois lammikoista liukumäkeen, kiipeilytelineeseen tai keinuun. Abun ilmaiseksi saatu sadeasu on vielä vähän iso, mutta se ei haitannut menoa.

Puiston jälkeen katsottiin Pikku Kakkonen ja syötiin välipalaa. Sormiruokailu ei ole edelleenkään suuri menestys, sillä Abu haluaa syömisen sijaan heittää kaikki palat lattialle tai muussata ne pöydällään. Onneksi syöminen lusikalla alkaa vähitelleen sujumaan ja ruoka päätyy  joskus jopa suuhun. 

Viimeinen päivä ei tuntunut mitenkään lopulliselta ja kamalalta, ehkä sen takia että olen oikeasti halunnut palata työelämään jo muutaman kuukauden ajan. Tietysti vähän jännittää miten uutta arkipyöritystä jaksaa pidemmän päälle. Nyt kesäaikaan on helppoa, mutta kun talvi ja pimeys iskee päälle miten jaksan juosta töihin, olla tehokas, ja olla lapselle jotenkin läsnä myös illalla? Toisaalta luulen, että kaikki työhön palaavat naiset miettivät samoja asioita, ainakin jossain vaiheessa. 

Hauskaa vappua! 

Ensimmäinen vanhempainilta päiväkodissa

Abu vasta äsken aloitti päiväkotiuransa, ja heti saatiin kutsu vanhempainiltaan. Mulla ei ollut minkäänlaisia odotuksia vanhempainiltaan kohtaan, lähinnä mietin mitä ihmettä siellä käsitellään. Luulin, että iltaan oli kutsuttu vain Abun oman ryhmän vanhemmat, mutta päiväkodissa olikin tupa täynnä vanhempia.

Päiväkodin johtaja esitteli asiakastyytyväisyyskyselyn tulokset ja nosti esiin vuoden aikana tapahtuneet huononnukset tai parannukset. Tulokset kuulostivat omiin korviini aika hyviltä - näköjään kommunikaatio toimii vanhempien ja päiväkodin välillä kiitettävästi, lapset viihtyvät ja toimintatavoissa ei ole suuria ongelmia. Päinvastoin, Abun päiväkodissa on mahdollisuuksia ja erityisesti tilaa erilaisille ulkoharrastuksille ihan eri laajuudella kuin monessa muussa kantakaupungin päiväkodissa. En välttämättä ole vielä ihan käsittänyt mitä kaikkea päiväkodissa puuhaillaan päivästä toiseen. Toki, Abu on ehkä liian pieni vielä osallistumaan kaikkeen ja hänenkin hoitoura on vasta alkuvaiheessa. 

Vanhempainillassa vanhemmat jaettiin kolmeen ryhmään, joissa keskusteltiin kolmesta aiheesta: ravinnosta, liikunnasta ja levosta päiväkodissa ja kotona. Lepo on aika itsestään selvä homma. Ilman riittävää lepoa lapsi ei jaksa keskittyä eikä osallistua. Lepo edesauttaa kehittymistä ja kasvua, ja sopiva määrä unta tai lepoa on tarpeen kaikille lapsille. Kotona jaksaa vielä jotenkin selviytyä arjestä väsykiukkuisen lapsen kanssa, mutta päiväkodin hoitajien työstä tulee huomattavasti hankalampaa jos lapset eivät nuku tai lepää riittävästi. Abusta ainakin huomaan, että päiväkotipäivän jälkeen poika on todella väsynyt. Väsymykseen vaikuttaa tietysti runsas ulkoilu, mutta myös virikkeiden määrä. 

Liikuntaosio kertoi minulle kuinka paljon tässä päiväkodissa panostetaan lasten liikkumiseen ja liikunnalliseen kehitykseen. Päiväkodissa ehdittiin hiihtää ja luistella, vaikka Helsingissä olikin lyhyt talvi. Pihoja on useampia, joten varsinkin vanhemmat lapset pääsevät kiipeilemään, pelaamaan palloa, keinumaan ja pyöräilemään pihalla. Abun ryhmä on ainakin toistaiseksi pysytellyt pienten pihalla, jossa on hiekkalaatikko, liukumäki ja pari muuta vempainta. Keskustelu herätti kuitenkin minut miettimään millaisen liikunnallisen esimerkin annamme Abulle. Abulla ei ole (tietenkään vielä näin pienenä) mitään omia harrastuksia, mutta emme me perheenäkään kovin paljon puuhaile. Yleensä mies käy lenkillä tai crossfitissä ja minä salilla tai jumpassa. Lenkkeilin Abun kanssa jonkin verran kun poika oli ihan pieni. Nykyään vaunujen kanssa käydään lähinnä keskustassa ostoksilla tai lounaaalla. Kesällä täytyy panostaa perheen yhteiseen ulkoiluun ja liikkumiseen - pyöräilyyn, puistoiluun, uimiseen, kävelyyn, ja luonnossa liikkumiseen. 

Abun päiväkodin ruoka sai monelta vanhemmalta erityisen maininnan, ilmeisesti talon oman keittiön ateriat ovat lapsille maistuvia. Ruoka-aiheesta puhuttaessa aloin pohtimana meidän perheen suhtautumista ruokailuun ja ruokaan. Me aikuiset syömme illallista yleensä vasta Abun nukkumaanmenoajan jälkeen, koska mies tulee töistä vasta juuri ennen Abun uniaikaa. Varsinkin nyt pojan kasvaessa täytyy alkaa panostamaan yhteisiin illallisiin, että perheessä on edes hetki jolloin kaikki olemme koolla. Kunnianhimoni on myös laskenut Abun ruokailujen suhteen, tarjoilen yleensä omaa ruokaa tai purkkiruokaa ja sen seurana vähän tomaattia, kurkkua tai paprikaa. Sormiruokailu on edelleen aika vähäistä, sillä suurin osa ruuasta päätyy lattialle, eikä mun hermot kestä jatkuvaa moppaamista. Kuitenkin fakta on, että ruokailutottumukset luodaan lapsena, ja lapsen tulisi totutella uusiin makuihin. Koin lievää syyllisyyttä omasta laiskuudestani kun mietin millaisia makuelämyksiä tarjoan Abulle. Muilta vanhemmilta tulikin hyviä vinkkejä miten totuttaa lapsi uusiin makuihin: salaatit ja uudet maut annetaan heti ruokailun aluksi, lapsi otetaan mukaan kokkailuun, kaikkea pitää maistaa, eikä leipää anneta alkupalaksi. Paras vinkki oli ns. "mindful eating" - lapselle kerrotaan mistä ruoka on tullut ja pohditaan ruokaa yhdessä. Tämä tietysti sopii paremmin vanhemmalle lapselle, mutta musta tämä on hieno vinkki. Samalla tulee itsekin arvostettua sitä ruokaa omallakin lautasella.

Millaisia ruokailutapoja teillä on? Miten saat lapsen maistamaan uusia makuja?

Päivähoidon aloitus

Abun päiväkotiura alkoi virallisesti perjantaina, kun pojan päivähoitosopimus astui voimaan. Saimme vihdoin kunnalliselta paikalta ruinattua, aneltua ja neuvoteltua osa-aikaisen päivähoitopaikan. Olin alunperin hakenut päiväkotipaikkaa maaliskuulle, mutta Helsingin keskusta-alueen tilanne on näköjään ihan katastrofaalinen eikä minkäänlaisia paikkoja löytynyt. En myöskään halunnut hoitopaikkaa mistään liian kaukaa, sillä matkoihin olisi mennyt liikaa aikaa. Harkitsimme myös yksityistä päiväkotia, mutta kustannus- ja matkasyistä valitsimme kunnallisen vaihtoehdon.

Paikka varmistui aika viime tippaan, pari päivää ennen pääsiäistä ja kävimme ensimmäisen kerran tutustumassa päiväkotiin ennen lomia. Abulle on varattu puolipäiväinen hoitopaikka maanantaisin ja perjantaisin. Tämä onnistuu sen takia, että monet vanhemmat tekevät lyhennettyä työviikkoa ja alku- ja loppuviikosta päiväkodeissa on väljempää. Ajallisesti tämä tuntuu tosi vähältä, mutta on meille lopulta tosi hyvä ratkaisu. Minä ehdin keskittyä tulevaisuuden suunnitelmien tekoon ja Abu saa pehmeän laskun päiväkodin aloitukseen. Joskus siellä hoidossa kuitenkin on aloitettava, ja näin pienelle on kiva aloittaa muutamalla tunnilla per viikko kuin samantien kokopäiväisenä.

Päiväkoti vaikutti ihan kivalta; se on tietysti pienempi ja vähän karumpi kuin erään yksityisen ketjun uusi päiväkoti, missä kävimme keväällä tutustumassa. Sijainti on kuitenkin tosi hyvä, päiväkoti on rauhallisella paikalla lähellä merenrantaa ja lapsilla on käytettävissään iso oma piha. Piha on lisäksi jaettu ryhmien mukaan, joten Abun pienten ryhmä ulkoilee pihalla jossa on pienimmille sopivia leikkivälineitä.

Hoitajat ovat mukavan oloisia, ja poikkeuksellisesti tässä päiväkodissa on kaksi mieshoitajaa. Toinen tekee toisaalta vain jonkinlaista työharjoittelua ja on paikalla vain 6 viikkoa. Kuitenkin on kiva, ettei hoitajat ole pelkkiä naisia. Hoitajia on siis tässä vaiheessa tavallaan enemmän kuin minimivaatimus, mutta silti mielestäni lapsia on hurjasti suhteessa hoitajiin. Kaikkea ei voi huomata kun jaloissa vilistää 14 lasta, ja vauhtia on melkoisesti jos kaikki lapset ovat paikalla. Tilatkaan eivät ole kovin suuret, joten varmasti senkin takia lapset ulkoilevat kaksi kertaa päivässä.

Ryhmässä on muutama suurinpiirtein samanikäinen kuin Abu, ja yksi nuorempi. Jo parin päivän kokemuksella voin sanoa, etten laittaisi alle yksivuotiasta lasta päiväkotiin. Tämä hoitovauva ei kävele vielä, joten ulkoiluaikoina poika käytännössä vain makoilee maassa. Toki hoitajat välillä nostavat lapsen syliin ja välillä taas laittavat hänet muiden viereen hiekkalaatikolle, mutta silti poika on hyvin paljon itsekseen muiden lasten juostessa ympäri pihaa. Vaikkei Abu kovin nopeasti ja vakaasti etene ulkona, pystyy hän kuitenkin kulkemaan itsekseen ja hakeutumaan muiden lasten luo.

Harjoittelimme päiväkodissa olemista heti pääsiäisen jälkeen ja ensimmäisen kerran Abu jäi yksin hoitoon perjantaina. Itkua ei ollut silmässäni, tiesin että Abu pärjää hyvin hoitajien ja muiden kanssa. Koin lähinnä suurta haikeutta - meidän vauva ei ole enää vauva vaan on jo iso poika!

Yhden päiväunen taktiikka

Meillä siirryttiin muutama viikko sitten yksiin päiväuniin. Siihen asti Abu oli nukkunut aamupäivällä pidemmät ja iltapäivällä lyhyemmät unet. Olin miettinyt yksiin päikkäreihin siirtymistä, mutta poika vaikutti iltapäivisin niin väsyneeltä että oli itselle ja lapselle helpompaa nukuttaa vielä kertaalleen. Väsyneenä Abu on kärttyinen, kitisee, eikä viihdy itsekseen leikkimässä vaan haluaa olla minussa kiinni.

Lopulta päätökseen yksistä päikkäreistä vaikutti illan nukahtamisvaikeudet ja lähestyvä päiväkodin aloitus. Päiväkodissa nukutaan vain yhdet unet keskipäivän aikaan, joten vaikka kalenteriin ei olekaan vielä merkitty aloittamispäivää, on helpompi antaa Abun totutella samantyyliseen päivärytmiin. Huomasin myös, että kahdet päikkärit alkoivat myös vaikuttamaan yöuniin ja hankaloittamaan nukahtamista. Abun nukahtaminen oli yhtä huutoa ja usein poika heräili keskellä yötä, ja jopa valvoi pitkään.

Meidän päivärytmi näyttää nyt suurinpiirtein tältä: 

6.30 - Herätys

    7.00 - Aamiainen

10.30 - Lounas

            11.00 - Unille vaunuihin

13.00 - Herätys

  14.00 - Lounas 2

              16.00 - Ulkoilua puistossa

                           17.00 - Välipala ja Pikku Kakkonen

19.20 - Iltapalaa

                      19.45 - Valot pois ja hyvää yötä

Illan aikataulu on aika tarkka, koska olemme todenneet että Abu tarvitsee ainakin 11 tuntia yöunta. Poika heräilee edelleen kovin aikaisin aamulla ja jos illan nukahtaminen venyy, tarkoittaa se tosi kiukkuisen väsynyttä poikaa seuraavana päivänä. Valitettavasti meillä heräillään edelleen aamuyöllä, vaikka useimmiten onneksi nukahdetaan uudelleen pienellä avustuksella. Joskus ei auta mikään temppu, ja niitäkin päiviä on ollut että Abu on ollut hereillä välillä 5.30-11.00. Se on kovin pitkä aika olla hereillä noin pienelle lapselle, mutta olen pitänyt tiukasti kiinni yksien päiväunien rutiinista. Jospa ne yöunetkin jossain vaiheessa sopeutuvat, kun päivät menevät samalla rutiinilla. 

Nykyään myös ulkoillaan lähipuistossa lähes joka päivä. Aamut menevät yleensä leikkien ja aamun askareissa, mutta päikkäreiden jälkeen iltapäivän tunnit tuntuvat pitkiltä ja tylsiltä. Abu ei jaksa enää istua vaunuissa kaupungilla ja istua kahvilassa syöttötuolissa, joten olemme yleensä iltapäivisin kotona. Silloin tosin tunnit tuntuvat pisimmiltä; leluilla on jo leikitty, lounas syöty ja päivää vielä edessä monta tuntia. Lähipuistossa on sopivia aktiviteetteja pienelle lapselle - vauvakeinu, pieni kiipeilyteline ja hiekkalaatikko - joten olemme lähes joka päivä käyneet puistossa. Abu tykkää istua keinussa, liukua liukumäessä ja seisoskella kiipeilytelineessä kiljumassa (innosta) ohimeneville koirille. Kotiin on hyvä palata Pikku Kakkosen aikaan, jolloin syödään myös välipala. Abu katselee telkkaria ja sormiruokailee avocadoa, tomaattia, kananmunaa, appelsiinia ja leipää. Itse saan pienen oman iltapäivän hengähdyshetken. 

Vaikka on kiva, ettei enää tarvitse kulkea monta kertaa ulkona nukuttamassa poikaa (sillä Abuhan nukkuu päikkärit vain vaunuissa..), oma aika jää entistä vähemmälle yksien päikkäreiden maailmassa. Jostain syystä reilun viikon ajan Abu on nukkunut tosi lyhyitä päikkäreitä, jolloin iltapäivä on ollut aika haasteellista väsyneen pojan kanssa. Päikkärit saattavat olla mitä tahansa reilusta tunnista (kuten tänään) kolmeen tuntiin.

Päiväkotipokeria

Meitä kotiäitejä on patisteltu palaamaan takaisin töihin nopeammin jo muutaman vuoden ajan. Julkisuudessa tuntuu olevan käsitys, että kaikki äidit haluavat olla kotona lapsen ensimmäiset kolme vuotta ja tekevät siihen päälle vielä seuraavan lapsen, jonka kanssa olla kotona seuraavat kolme vuotta. Entä sitten kun äiti haluaakin suhteellisen nopeasti töihin ja laittaa lapsen päivähoitoon?  

Töihin paluun edellytyksenä on toisen vanhemman jääminen kotiin tai lapsen laittaminen hoitoon. Usean mammakaverin puoliso jää äitiysvapaan jälkeen kotiin, kun nainen palaa töihin. Valitettavasti meillä se ei ole mahdollista, sillä mies on perustanut oman yrityksen viime vuoden lopulla ja on aloittamassa liiketoimintaa. Ei ole mitenkään mahdollista jättäytyä siitä nyt pois, ainakaan jos haluamme saada tämän vuoden lopussa kahden henkilön palkan. Ainoa vaihtoehto on siis laittaa Abu hoitoon. 

Naiivina kuvittelin vielä syksyllä, että riittää kun laittaa lapsen päivähoitohakemuksen ajallaan sisään ja sitten saa hoitopaikan, edes jonkinlaisen, jostain suhteellisen läheltä. Shokki olikin suuri kun loppuvuodesta kävin tutustumassa kunnallisissa päiväkodeissa ja kaikkialla viesti oli, että paikkoja ei ole, ehkä vasta elokuussa. 

Ensisijaisesti haluaisimme Abun yksityiseen, englanninkieliseen päiväkotiin. Kovin monta vaihtoehtoa ei ole olemassa - harvat yksityiset kun ottavat alle 2- tai 3-vuotiaita lapsia. Tietysti on helpompaa hoitaa lapsia, jotka osaavat jo puhua, syödä itse, eivätkä tarvitse vaippoja. Lisäksi kaikki alueen yksityiset ovat joko aivan täynnä tai eivät ota näin pieniä lapsia. Olen laittanut Abun jonoon jo kahteen päivähoitoon, mutta jonottamisesta en suostu maksamaan. Niitäkin päiväkoteja on, joissa jonotus on maksullista. Aika hyvä bisnes!

Hoitorinki ei ole ihan ykkösvaihtoehto, koska en ole varma haluanko omaan kotiin viikoittain useampia lapsia riehumaan ja leikkimään. Toisekseen en ole varma millaiset puitteet pitää olla; pitääkö kaikille hoitolapsille olla lounas ja välipala tarjolla, pitääkö kaikille lapsille olla päiväunipaikka, ja pitääkö hoitajalle tehdä joka päiväksi lounas? Vaikuttaa aika hankalalta järjestelyltä kaiken muun kodinhoidon ja ruokahuollon ohella... 

Olen siis hakenut Abulle kunnallista, puolipäiväistä hoitopaikkaa maaliskuusta alkaen. Olen itse hakemassa uusia töitä, enkä pysty panostamaan siihen täysimääräisesti jos Abu roikkuu lahkeessa tai alkaa huutamaan kun puhun puhelimessa... Sen takia Abu aloittaa päiväkodin maaliskuussa, mutta emme vielä tiedä missä. Ensisijaisen päiväkodin johtaja sanoi suoraan, että Töölön alueelta ei todennäköisesti löydy vapaita paikkoja näin keskellä vuotta. Lähimmät ovat todennäköisesti Ruoholahdessa tai Jätkäsaaressa. Tilanne ei siis ole optimaalinen, mutta tällä täytyy aloittaa ja yrittää löytää parempi ratkaisu syksyllä tai sitten kun hoitotarve on kokopäiväinen. 

Ilmeisesti siis päivähoitopaikka löytyy ainoastaan syksyisin, kun lapsi on vähintään 2-vuotias, jos hoitopaikkahakemus on laitettu sisään jo lapsen synnyttyä... ja jos on varaa/halua maksaa yksityisestä hoidosta. Siinä hallitukselle pähkinä purtavaksi - miten palata töihin jos lapselle ei löydy hoitopaikkaa, ei yksityistä eikä kunnallista?

Millaisia kokemuksia teillä on hoitopaikan hakemisesta ja töihinpaluusta?

Päiväkoti vai muu hoitoratkaisu?

Olen miettinyt palaavani töihin alkuvuodesta, ja se tarkoittaa myös sitä, että Abu tarvitsee jonkinlaisen hoitopaikan. Ennen lapsen saamista oletin, että kaikki (kunnalliset) päiväkodit ovat ihan ok ja yhtä hyviä. Olin naiivi ja luulin, että päivähoitoon pääsee suoraan silloin kun on töihinpaluu edessä. Onhan hoitopaikan saaminen lakisääteinen oikeus. No, nyt asiaan hiukan enemmän perehtyneenä tajusin, että tässä kaupungissa saa olla onnellinen jos lapsi pääsee kesken vuotta hoitoon, ja vieläpä siihen ensisijaiseen päiväkotiin. Samalla hallitus kuitenkin puskee naisia pitkiltä hoitovapailta aikaisemmin takaisin työelämään. Entä sitten jos vanhempi ei halua odottaa seuraavan syksyn alkuun, vaan haluaa päästä työelämään kesken vuotta, ja saada lapselleen hoitopaikka kodin läheltä? Ristiriitaista.

Päivähoidon aloittaminen on jännittävää jokaiselle osapuolelle - äidille, isälle ja lapselle. Hoitopaikkakin ja -tapa pitäisi valita ottaen huomioon vanhempien tilanteen ja lapsen luonteen sekä kehitysvaiheen - kunnallinen vai yksityinen päiväkoti, perhepäivähoito, yksityinen hoitaja, mies kotiin, vai lapsi isovanhemmille? Valitse näistä paras, ja samalla se plan B jos ensisijainen vaihtoehto ei onnistukaan.   

Ensisijaisesti haluaisimme laittaa Abun kansainväliseen, englanninkieliseen päiväkotiin, jossa hän voisi oppia paremmin kolmatta kotikieltään. Valitettavasti melkein kaikki yksityiset ottavat hoitoon vasta 3-vuotiaita. Heidän hoitohan on helpompaa - ei vaipanvaihtoja, syöttämistä, kantamista tai nukuttamista. 

Toinen vaihtoehto on tavallinen päiväkoti ja meille "kelpaa" hyvin myös kunnallinen lähipäiväkoti. Olen viime viikkojen aikana käynyt tutustumassa muutamiin lähipäiväkoteihin Töölössä ja täytyy sanoa, että erot ovat isot. Parhaimmat päiväkodit ovat niitä, joiden rakennus on varta vasten tehty päiväkodiksi. Näissä on siis osattu ottaa huomioon lasten tarpeet päivän aikana; päiväunet, leikkitilat, ruokailut, ulkoilut ja vaatteiden säilöntä. Sitten on niitä päiväkoteja, jotka on muutettu muusta käyttötarkoituksesta päiväkodiksi, varmaan alueen kasvaneen lapsiluvun myötä. Näissä huomaa, että tilat eivät ole optimaaliset lapsiryhmien hoitamiseen. Päiväkoteihin täytyy pahimmassa tapauksessa kiivetä toiseen tai kolmanteen kerrokseen, niissä ei ole omaa pihaa, ja lapset nukkuvat päiväunet patjoilla. Varmasti näissäkin on varhaiskasvatus toteutettu laadukkaasti (tai niin laadukkaasti kuin nykyisillä resursseilla on mahdollista), mutta tilat ja ympäristö ovat omasta mielestäni aika nuhjuiset.

Kolmantena vaihtoehtona on yrittää löytää hoitorinki lähialueelta, jossa Abu voisi leikkiä ja kehittyä parin muun lapsen kanssa tutussa ympäristössä, vuorotellen kotona ja toisten lasten kotona. Onneksi Facebookin kautta on nykyään helppo yrittää löytää mahdollisia hoitorinkejä, joten tämä jää meille varmaan vaihtoehdoksi jos päiväkotipaikkaa ei löydy lähistöltä.

  
Päiväkotihoito ja sen laatu nousee vähän väliä otsikoihin - välillä päiväkotien katsotaan vaarantavan lapsen kehityksen, välillä taas päiväkotien on todettu edistävän lasten sosiaalisia taitoja. Päiväkodissa lapsi joutuu (tai pääsee) ensimmäistä kertaa elämässään suureen lapsiryhmään ja joutuu erilleen huoltajastaan. Samalla kuitenkin leikki- ja kehitysmahdollisuuden kasvavat hurjasti, kun omien tuttujen lelujen lisäksi saa leikkiä päiväkotien tavaroilla, askarella ja oppia olemaan sosiaalinen muiden lasten joukossa. 

Abu on sen verran reipas ja sosiaalinen, etten usko hänelle tulevan suuria ongelmia päivähoidosta. Tottakai, itseäni jännittää ja pelottaa hoidon aloittaminen jo nyt... mutta joskus se kuitenkin on aloitettava. Ja minä itse voin paremmin jos pääsen takaisin mukaan aikuisten elämään ja tekemään muutakin kuin soseita. 

Millaisia kokemuksia teillä on päivähoidosta - päiväkodeista, perhepäivähoidosta, hoitoringeistä tai muista?