Viimeinen päivä hoitovapaalla

Tämä postaus piti itse asiassa julkaista jo viikolla, mutta blogin päivitys on jäänyt jälkeen - no, itse asiassa otsikon takia. Hoitovapaa loppui, minä palasin töihin ja Abu aloitti kokopäiväisenä tarhassa. Vihdoin on viikonloppu ja aikaa. Mikä siis olisikaan parempi aika panostaa taas blogiin kuin lauantai, joka sattuu olemaan vappuaatto. Abu nukkuu päikkäreitä ja mies lähti ostamaan grillattavia vappubileisiin, jonne lähdemme iltapäivällä.

Blogin otsikko siis kertoo syyn kiireeseen, tiistai oli viimeinen päivä hoitovapaalla kun siirryin takaisin toimistoelämään. Uudet hommat alkoivat keskiviikkona, ja loppuviikko onkin mennyt ruuhkavuosien alkuun totutellessa. Arjen pyörityksestä ja Abun kokopäiväisestä päiväkotihoidosta myöhemmin lisää, vaikka voin jo nyt sanoa että ensimmäisetkin kolme päivää väsyttivät hurjasti.

Yritin pitää viimeisen päivän "erikoisena" päivänä ja jaksaa ajatella koko ajan, että elän viimeisiä hetkiä lapsen kanssa kotona, mutta niinhän se päivä vain meni omalla rutiinillaan. Lapsen kanssa rutiinit määräävät tahdin, ja lapsen (ja oma) mieliala vaikuttaa siihen, tuleeko päivästä kiva vai ei. Yritin myös valmistella loppuviikkoa niin, että pesin pyykkiä etukäteen ja tein isomman satsin ruokaa ettei heti illalla tarvitse kokata.

Abu toimi pikku apulaisena pyykkikoneen täyttämisessä. Pojan mielestä on hauskaa kurkkia pyykkikoriin ja kannella sieltä vaatteita koneelle. Yleensä tosin vaatteista ei päästetä irti pesukoneen luona, vaan niitä kannellaan sitten ympäri asuntoa. 

Ruokailun jälkeen lähdettiin keskustaan asioille. Tiistaiksi oli tietysti sattunut tylsä sadepäivä, joten vaunujen sadesuoja piti pakata mukaan. Yleensä en käytä sadesuojaa kuin vain kamalassa kaatosateessa, sillä se on niin hankala laittaa Briojen ylle, varsinkin kun käytössä on istuinosa. Vaunukopan kanssa sadesuoja jotenkin toimi paremmin.

Iltapäiväruokailun jälkeen leikittiin kotona. Abusta huomaa jo sen, että omat tutut lelut eivät jaksa viihdyttää ja jossain vaiheessa alkaa kyllästyminen, joka ilmenee ärsyttävänä levottomuutena ja riehumisena. Siinä vaiheessa yleensä lähdetään ulos puistoon. Onneksi meillä on korttelin päässä kiva pikku puisto, jonne yleensä mennään. Pienelle pojalle siinä on ihan riittävästi tekemistä. Ongelmana on vain se, ettei leikkipaikan ympärillä ole aitaa ja siitä pääsee siis juoksemaan muualle puistoon. Abu aina välillä muistaa, että karkuun oli kiva juosta ja lähtee töpöttämään pois. Juoksu on vielä niin hidasta, että karkulaisen saa nopeasti tosin kiinni.

Lapset ja kura, ihan ihmeellistä miten se muta kiehtoo niin paljon. Abukin lapioi (tai yritti, vielä ei ole koordinaatio ihan niin kehittynyt) vettä lammikoista ja olisi halunnut mennä pomppimaan lätäkköön. Muuten lätäköissä saa mielestäni pomppia, mutta meillä ei ole vieläkään hankittuna kumisaappaita. Houkuttelin Abun siis pois lammikoista liukumäkeen, kiipeilytelineeseen tai keinuun. Abun ilmaiseksi saatu sadeasu on vielä vähän iso, mutta se ei haitannut menoa.

Puiston jälkeen katsottiin Pikku Kakkonen ja syötiin välipalaa. Sormiruokailu ei ole edelleenkään suuri menestys, sillä Abu haluaa syömisen sijaan heittää kaikki palat lattialle tai muussata ne pöydällään. Onneksi syöminen lusikalla alkaa vähitelleen sujumaan ja ruoka päätyy  joskus jopa suuhun. 

Viimeinen päivä ei tuntunut mitenkään lopulliselta ja kamalalta, ehkä sen takia että olen oikeasti halunnut palata työelämään jo muutaman kuukauden ajan. Tietysti vähän jännittää miten uutta arkipyöritystä jaksaa pidemmän päälle. Nyt kesäaikaan on helppoa, mutta kun talvi ja pimeys iskee päälle miten jaksan juosta töihin, olla tehokas, ja olla lapselle jotenkin läsnä myös illalla? Toisaalta luulen, että kaikki työhön palaavat naiset miettivät samoja asioita, ainakin jossain vaiheessa. 

Hauskaa vappua! 

Viikonloppu yksinhuoltajana

Olin viikonlopun kahdestaan Abun kanssa, koska mies lähti Roomaan viettämään poikien viikonloppua. Viikonloppu oli todellinen yksinhuoltajaviikonloppu, sillä omat vanhempani ovat myös reissussa. Sovin siis tapaamisia kavereiden kanssa, jotta tulisi lähdettyä jonnekin muuallekin kuin leikkipuistoon ja laitettua meikkiäkin naamaan. Pikkulapsiarkena meikitön olo on normaaliolo, mutta välillä kevytkin meikki piristää kun peilistä ei enää katsele takaisin väsyneen näköinen raato. 

Sovin siis leikki-, koti- ja kahvitreffejä ystävien kanssa. Parhaiten treffeistä toimi ne, jotka olivat leikkipuistossa tai kotona. Tapasin ystävän yhdessä kaupungin uusista ja hienoista kahviloista, Kruunuhaan vietnamilaishenkisessä Papu Cafessa. Abu nukkui päikkäreitä vaunuissa, ja tarkoitus oli nauttia kuppi kahvia samalla kun Abu viimeistelee uniaan. Ei mennyt kuin nanosekuntti siitä kun vaunut pysähtyivät kun poika rääkäisi vaunuissa. Abu heräsi, ja kiukkuisesti. Ensimmäisten suhteellisen tyytyväisten minuuttien jälkeen Abu alkoi kiljumaan, eikä meinannut lopettaa. Sylissä poika kiljui kuin sika ja rimpuili lattialle, kun päästin lattialle poika kiljui kuin sika. Kahvin juomisesta ei tullut mitään kun yritin hyssytellä poikaa muiden kahvila-asiakkaiden tuijottaessa rääkyvää lastani.  Tällaisissa tilanteissa pintaa nousee negatiivisia tunteita -  lievä häpeä (miksei toi lapsi voi nyt olla nätisti..) ja kiukku (jumaliste, lopeta nyt, ei sulla ole mitään hätää!). Lauantai-iltapäivän rentouttava kahvihetki kutistui siis tuskanhikiseksi painimiseksi lapsen kanssa. 

Vaikka sää ei ollutkaan erityisen hyvä, käytiin Abun kanssa joka päivä puistossa keinumassa ja kaivamassa hiekkaa. Nykyään Abu viihtyy parhaiten lapio kädessä hiekkalaatikolla ja kauhomalla santaa erilaisiin astioihin. Sadekelillä superjännittävää oli myös käydä läpsimässä liukumäkeen syntynyttä lätäkköä. Lapset ja kura, ne vaan rakastaa toisiaan! Abulla oli ensimmäistä kertaa Ticketin kiva sadeasu. Takki oli vielä aika reilu, mutta ei se näyttänyt haittaavan menoa. Ostoslistalla on vielä kumisaappaat ja kurahanskat, vaikka nämä Reiman välikausihanskat kestivät hyvin lätäkössä touhuamista. 

Vaikka viikonloppu meni ihan jotenkuten sujuvasti, olen aika raato. Aamusta iltaan touhuamista pienen lapsen kanssa väsyttää, aivan älyttömästi. Onneksi mies tulee yöllä takaisin ja viikolla voi jakaa hoitovastuuta. Jälleen kerran tuli suuri kunnioitus yksinhuoltajia kohtaan, jotka jaksavat lapsiaan yksin päivästä toiseen.

 

Abu 15kk

Abu täyttää tänään 15kk, eli vuoden ja 3kk. Kuinka huima kasvutarina vuoden aikana onkaan tapahtunut. Pikkuisesta nyytistä on kasvanut oikea Persoona, jolla on tahtoa, sanottavaa ja omia vitsejä. 

Kodissamme asuu papupata. Abun kasvu ja kehitys näkyy selkeiten puhumisen kehittymisen suhteen. Sanavarasto kehittyy huimaa tahtia ja uusia sanoja opitaan joka päivä. Poika osaa jo sanoa monta sanaa ja toistaa mielellään uusia sanoja minun perässäni. Tietysti sanojen lausuminen on vähän niin ja näin, enkä itse ymmärtäisi montaakaan sanaa jos Abu ei niitä perässäni toistaisi.  Suosikkisanat ovat kuppi ja kansi - pilttipurkin kansia on kiva sovitella takaisin lasipurkkiin ja kaikki muutkin kannet ovat jotenkin mystisen kiinnostavia. Uusia opittuja sanoja on kaappi, koira, ja takki. Sanat eivät tietenkään ihan tällaiselta kuullosta, mutta sinne suuntaan, noin jotenkuten. 

Abu on mahtavan ylpeä kävelytaidostaan ja kengistään. Poika käy kaivelemassa eteisestä pihakengät ja tulee ylpeänä heiluttelemaan kenkiä meidän eteen - huutaa "kiia" ja paiskaa hiekkaiset kengät olohuoneen matolle. Alkuun tämä oli tosi huvittavaa, mutta kun joka päivä useamman kerran joutuu viemään kengät takaisin eteiseen ettei hiekat leviä joka paikkaan, alkaa huumori hiipumaan... 

Oma tahto alkaa puskemaan esiin monessakin tilanteessa, erityisesti jos äiti ottaa kädestä jotain sellaista minkä kanssa haluaa leikkiä. Silloin Abu heittäytyy lattialla mahalleen, alkaa huutamaan ja hakkaamaan lattiaa...kunnon kliseinen taaperon raivokohtaus. Monesti kiukkukohtaus tulee silloin kun pitäisi mennä vaihtamaan vaatteita, vaippaa tai lähteä pukemaan ulkovaatteita. Vaikka lähdettäisiin puistoon leikkimään, Abu alkaa hermoilemaan ja rimpuilemaan vaatteita vastuun. Ainoa isosti häiritsevä asia Abun kiukkuilussa on tavaroiden heittely ja lyöminen. Kun Abu ei saa mitä haluaa, tai kädestä otetaan jotain pois, alkaa kaiken käden ulottuvilla olevan paiskominen. Tällaisessa tilanteessa aina kielletään poikaa tiukasti, vakavalla äänellä ja tuimalla katseella. Valitettavasti sekään ei auta, ja Abu kapinoi sitä vastaan lyömällä mihin tahansa mihin ylettääkään. Tuntuu pahalta, sillä olemme kuitenkin tiukasti kieltäneet aina heittämisen ja lyömisen, mutta silti poika ei tunnu tajuavan ettei noin saa tehdä.

Nukkuminen on parantunut huomattavasti. Nykyään Abu nukahtaa itsekseen sänkyyn ilman nukuttamisia, ja päiväunetkin sisällä onnistuu ilman hötkyilyjä. Ihanaa saada ilta vihdoin täysin itselleen ilman huutoraivareita, pimeässä huoneessa kyyhöttämistä tai öisiä herätyksiä. Näin se taitaa kai mennä, ikä korjaa uniongelmat ja nukkuminen paranee. 

Turvaistuimen valinta

Kun Abu syntyi, turvakaukalon valinnassa ei ollut vaihtoehtoja. Brio Smile vaunujen kanssa sopi tasan yksi malli - Brion oma Primo-kaukalo. Nyt Abu alkaa olemaan jo kasvanut ulos turvakaukalosta, ja alkaa olemaan ajankohtaista ostaa oikea turvaistuin. Mutta millainen?

Turvaistuimen ostaminen on samanlainen kamala homma kuin lastenvaunujen ostaminen, tai jopa pahempi. Vaihtoehtoja pitäisi vertailla, jotta ei osta täysin surkeaa ja omaan elämäänsä sopimatonta mallia. Turvaistuimen ostaminen on hankalaa, sillä aina jokin kriteeri jää täyttymättä; hinta, turvallisuus, selkä menosuuntaan ja koko. Istuinten hinnatkin ovat aika huimia, joten istuimen tulisi mielellään olla mahdollisimman pitkäikäinen. Turvallisuus on tietysti tärkein kriteeri, mutta sen lisäksi meille tärkeää on siirreltävyys sekä koko.

Mitä pitää ottaa istuimen valinnassa huomioon? 

Tärkein tekijä turvallisuuden kannalta on turvaistuimen asennusmahdollisuus selkä menosuuntaan. Pienten lasten suositellaan istuvan selkä menosuuntaan niin kauan kuin mahdollista, jopa 4-5 vuoden ikään asti. Pienet lapset ovat onnettomuustilanteessa alttiimpia saamaan päävammoja, johtuen pään suhteellisen suuresta koosta ruumiiseen nähden. Niskan lihakset ja nivelsiteet eivät ole vielä vahvistuneet riittävästi tukeakseen pään liikettä onnettomuustilanteessa. Päähän kohdistuu siis huomattavasti vähemmän rasitetta kun turvaistuin on asetettu selkä menosuuntaan.

Lähde: Folksam turvaistuinraportti

Istuimen pitkä selkänoja varmistaa, että sillä on pitkä käyttöikä. Istuin käy liian pieneksi kun pää tulee selkänojan yli, tällöin istuin ei suojaa enää optimaalisesti lasta onnettomuustilanteessa. Monesti vanhemmat luulevat istuimen olevan pieni kun jalkatila käy ahtaaksi, mutta selkänojan koko on tätä tärkeämpi seikka. Lisäksi monissa (kalliimmissa) malleissa on selkänojan kallistusmahdollisuus, joka lisää hiukan jalkatilaa.

Meillä ei ole tällä hetkellä omaa autoa, mutta kesällä tulemme luultavasti lainaamaan vanhempien autoa tai vuokraamaan auton viikonloppureissuja varten. Meille tärkeä kriteeri on siis istuimen siirreltävyys, joka tarkoittaa suhteellisen kevyttä painoa ja mahdollisuutta kiinnittää istuin Isofixin ohella tarvittaessa myös turvavöillä. Pääsääntöisesti olemme istuttamassa Abua selkä menosuuntaan, mutta jos tila käy ahtaaksi jo vuoden kuluttua olen valmis siirtämään istuimen myös toisinpäin. Istuimen tulee siis olla kiinnitettävissä eri tavoilla autoon. Palkki-istuin on meille täysin poissuljettu vaihtoehto. Olen lukenut aika paljon tarinoita siitä ja sen turvallisuudesta, joten etsimme perinteistä selkä menosuuntaan kiinnitettävää istuinta.

Myös istuimen koolla on merkitystä. Jos joskus ostamme auton, en usko että kyseessä on iso perhefarmari. Turvaistuimen lisäksi takapenkille tulee siis mahtua muutakin tai muitakin henkilöitä, joten istuin ei voi olla massiivisen leveä ja jykevä. Emme tietenkään tingi turvallisuudesta; jos isompi istuin on meille muuten sopivampi ja parempi, kokokriteeristä voi joustaa. 

Hinnan yläraja meille on varmaan vähän yli 400€. Turvaistuimet ovat aivan älyttömän hintaisia, ja haaveena on hankkia joku hiukan edullisempi perusmalli. Hintaan varmasti vaikuttaa turvallisuusluokitukset, materiaalit, merkki, sekä malli. Vanhemmat mallit ovat varmasti edullisempia kuin juuri markkinoille tuodut uudet istuimet.   

Meidän vaihtoehdot
No mihin vaihtoehtoihin olemme päätyneet? Istuinten vertailu on ihan kamalaa, verkkokaupoissa on näyttää olevan samat mallit, ja mikään näistä ei vastaa meidän kriteerejä. Oma suosikkini olisi Recaron Young Sport Hero - MUTTA se on tietysti kasvot menosuuntaan asennettava. Se on siis poissa pelistä. Nettisurffailun perusteella meille voisi kotiutua kolme eri mallia: Concord Reverso, Britax Two Way Elite ja Britax Hi-Way II. Emme ole vielä käyneet missään liikkeessä katsomassa ja kokeilemassa malleja, joten lopullinen suosikki voi vielä muuttua. 


Concord Reverso 
Concordin uusi turvaistuin Reverso sai hyvän turvallisuusarvion autoliiton testissä, ja on uuden i-Size turvastandardin mukainen. Concord taitaakin olla  Plussaa on istuimen kallistuksen säätö ja istuimen leveys, vain 44cm. Miinusta Reverso saa siitä, että istuinta ei voi asentaa kasvot menosuuntaan ja kiinnitys on pelkästään isofixillä. Istuimen mukana tulee kummallinen tukijalka, jonka käytön helppous vähän mietityttää. Niin pitkään kuin meillä ei ole omaa autoa vaan joudumme lainaamaan/vuokraamaan pitäisi istuimen olla mahdollisimman kätevästi siirrettävissä. Reverson paino on vajaa 10kg, joten se taitaa olla vähän keskimääräistä painavampi istuin. Hinnaltaan Reverso on vajaa 400€ eli aika kallis, mutta kestää todennäköisesti Abun käytössä ainakin pari vuotta.

Concord Reverso

 

Britax Two Way Elite
Britaxin istuin on peruskarvalakkimalli - kevyt, edullinen ja sen saa asennettua selkä tai kasvot menosuuntaan. Paino on vain 7kg, eikä mukana ole isofix-hässäköitä, vaan istuimen saa asennettua turvavöillä selkä tai kasvot menosuuntaan. Tästä mallista en tosin ole löytänyt turvatestiä, joten en ole varma kuinka hyvä istuin lopulta on, turvallisuusmielessä. Kuvasta katsottuna istuimessa ei taida olla erityisen hyvä sivutörmäyssuojaa ainakin verrattuna muihin istuimiin, jotka muistuttavat bunkkereita suojamuurineen. Britaxin istuin on harvinaisen edullinen (joka sekin saa epäilemään turvallisuutta!), vain n. 140€.

Britax Two Way Elite

Britax MultiTech II
Tämä istuin on saanut aika ristiriitaisia arvioita Suomen ja Ruotsin testeissä. Suomen autoliitto on tosin testannut istuimen vanhemman mallin, Multi Techin, turvallisuutta, eikä tätä uudempaa versiota. Autoliiton testissä annetaan pisteet kasvot menosuuntaan asennuksen mukaan, vaikka istuin voidaan asentaa myös selkä menosuuntaan. Testissä kritisoidaan istuimen kiinnitettävyyttä ja väärin asentamisen mahdollisuutta. Ruotsin testeissä, joita luin netissä, istuin on saanut ihan kohtalaisen hyvän arvion turvallisuudesta. Meille istuin olisi kätevä, sillä se vastaa oikeastaan kaikkiin kriteereihin - istuin on käännettävissä, se kiinnitetään turvavöillä ja hinta on sopiva. Ainoa mikä tässä istuimessa mietityttää on turvallisuus... onko uudempi malli ominaisuuksiltaan yhtä huono kuin aiempi? Onko Abu tässä tuolissa turvassa?

Britax Multi Tech II

Onko teillä kokemuksia näistä turvaistuimista? Mitkä istuimet ovat olleet teillä käytössä ja millaisia kokemuksia teillä on?
 

ps. Hyvä raportti turvaistuimista, joka myös sisältää testit turvaistuimista. 

Kuntoilustrategia: Lenkki + puisto

Olen talven aikana laiskistunut. Vetosin kiireisiin enkä kamalasti ehtinyt tai jaksanut urheilla. Syksyn sporttiset vaunulenkit Abun kanssa jäivät pois pakkasen iskiessä ja lapsen kasvaessa. Yrittäjä-miehen pitkät työpäivät eivät myöskään paljon antaneet mahdollisuutta lähteä edes iltaisin urheilemaan. Nyt kevään tultua alkaa urheiluinto taas kasvamaan, ihanassa auringonpaisteessa on kiva lähteä kävelylle tai hölkälle. Motivaatiota on myös auttanut lisääntyvä päivänvalo. Kun talvivaatteiden alta kuoriutuu broilerin koipi-reisipalaa muistuttava kalpea iho ja hyllyvä kroppa, alkaa urheiluinnostus kummasti kasvamaan! Ongelmana on edelleen aika - miehen aikataulut ovat yhtä hullut kuin aiemminkin, eikä lapsen kanssa urheilemiseen ole montaa mahdollisuutta.

Keksin siis yhdistää kuntoilun ja Abun pakollisen iltapäiväpuistoilun (pakollisen, koska poika muuttuu levottomaksi ilman kunnon ulkoilua). Lähdin eilen iltapäivällä vaunujen kanssa Töölönlahdelle lenkkeilemään, jonne on avattu jonkinlainen uusi aktiviteettipuisto. Paikka on ollut valmis jo melkein viime syksystä lähtien, mutta jostain ihmeen syystä sitä on pidetty aitojen takana tähän asti. Hölkkäiltiin siis Abun kanssa sinne katsomaan olisiko alueella jotain jännittävää myös näin pienelle pojalle. 

Aktiviteettipuisto on täynnä mahdollisuuksia kiipeilyyn, temppuiluun ja liikkumiseen, mutta näin pienelle siellä ei ole mitään tekemistä. Puistossa on kivoja juttuja lapsille, ja aikuisillekin, ja itsekin kiipeilin telineillä hetken. Sekin on hyvää urheilua, varsinkin jos yrittää pysyä lämpimänä pienen hölkän jälkeen. Hetken aikaa kierrettiin puistoa ja päätin jatkaa matkaa, kun Abu tuntui vain kipittelevän pois leikkialueelta. Abun mielestä parasta paikassa olivat viereisellä nurmikolla olevan hanhet. Itse taas olin tyytyväinen, että agressiiviset hanhet olivat aitojen takana, Abulla on tapana rynniä mielenkiintoisten asioiden luo. 

Kierrettiin Töölönlahti ja jatkettiin matkaa toisella puolella olevaan leikkipuistoon. Siellä Abu kiipeili kiipeilytelineessä ja keinui, samalla kun yritin pitää itseäni lämpimänä tekemällä erinäisiä jumppaliikkeitä. Kyllähän ne muut isät ja äidit vähän tuijottelivat kun tein askelkyykkyjä, haaraperushyppyä ja jalannostoa. Sainpahan kuitenkin edes jonkinlaisen lyhyen treenin aikaiseksi. Kotimatkan hölkkäilin taas kotiin, jotta sain vielä viimeisetkin hyödyt harvinaisesta urheiluhetkestä. 

Pukeutumisvinkkinä tällaisille tuulisille päiville: jos takamus tuntuu jäätyvän urheiluhousujen alla, pue alle miesten kalsarit. Mulla oli miehen pitempilahkeisen kalsarit, jotka juuri sopivasti pitivät takamuksen lämpimänä, myös puistossa. 

Ensimmäinen vanhempainilta päiväkodissa

Abu vasta äsken aloitti päiväkotiuransa, ja heti saatiin kutsu vanhempainiltaan. Mulla ei ollut minkäänlaisia odotuksia vanhempainiltaan kohtaan, lähinnä mietin mitä ihmettä siellä käsitellään. Luulin, että iltaan oli kutsuttu vain Abun oman ryhmän vanhemmat, mutta päiväkodissa olikin tupa täynnä vanhempia.

Päiväkodin johtaja esitteli asiakastyytyväisyyskyselyn tulokset ja nosti esiin vuoden aikana tapahtuneet huononnukset tai parannukset. Tulokset kuulostivat omiin korviini aika hyviltä - näköjään kommunikaatio toimii vanhempien ja päiväkodin välillä kiitettävästi, lapset viihtyvät ja toimintatavoissa ei ole suuria ongelmia. Päinvastoin, Abun päiväkodissa on mahdollisuuksia ja erityisesti tilaa erilaisille ulkoharrastuksille ihan eri laajuudella kuin monessa muussa kantakaupungin päiväkodissa. En välttämättä ole vielä ihan käsittänyt mitä kaikkea päiväkodissa puuhaillaan päivästä toiseen. Toki, Abu on ehkä liian pieni vielä osallistumaan kaikkeen ja hänenkin hoitoura on vasta alkuvaiheessa. 

Vanhempainillassa vanhemmat jaettiin kolmeen ryhmään, joissa keskusteltiin kolmesta aiheesta: ravinnosta, liikunnasta ja levosta päiväkodissa ja kotona. Lepo on aika itsestään selvä homma. Ilman riittävää lepoa lapsi ei jaksa keskittyä eikä osallistua. Lepo edesauttaa kehittymistä ja kasvua, ja sopiva määrä unta tai lepoa on tarpeen kaikille lapsille. Kotona jaksaa vielä jotenkin selviytyä arjestä väsykiukkuisen lapsen kanssa, mutta päiväkodin hoitajien työstä tulee huomattavasti hankalampaa jos lapset eivät nuku tai lepää riittävästi. Abusta ainakin huomaan, että päiväkotipäivän jälkeen poika on todella väsynyt. Väsymykseen vaikuttaa tietysti runsas ulkoilu, mutta myös virikkeiden määrä. 

Liikuntaosio kertoi minulle kuinka paljon tässä päiväkodissa panostetaan lasten liikkumiseen ja liikunnalliseen kehitykseen. Päiväkodissa ehdittiin hiihtää ja luistella, vaikka Helsingissä olikin lyhyt talvi. Pihoja on useampia, joten varsinkin vanhemmat lapset pääsevät kiipeilemään, pelaamaan palloa, keinumaan ja pyöräilemään pihalla. Abun ryhmä on ainakin toistaiseksi pysytellyt pienten pihalla, jossa on hiekkalaatikko, liukumäki ja pari muuta vempainta. Keskustelu herätti kuitenkin minut miettimään millaisen liikunnallisen esimerkin annamme Abulle. Abulla ei ole (tietenkään vielä näin pienenä) mitään omia harrastuksia, mutta emme me perheenäkään kovin paljon puuhaile. Yleensä mies käy lenkillä tai crossfitissä ja minä salilla tai jumpassa. Lenkkeilin Abun kanssa jonkin verran kun poika oli ihan pieni. Nykyään vaunujen kanssa käydään lähinnä keskustassa ostoksilla tai lounaaalla. Kesällä täytyy panostaa perheen yhteiseen ulkoiluun ja liikkumiseen - pyöräilyyn, puistoiluun, uimiseen, kävelyyn, ja luonnossa liikkumiseen. 

Abun päiväkodin ruoka sai monelta vanhemmalta erityisen maininnan, ilmeisesti talon oman keittiön ateriat ovat lapsille maistuvia. Ruoka-aiheesta puhuttaessa aloin pohtimana meidän perheen suhtautumista ruokailuun ja ruokaan. Me aikuiset syömme illallista yleensä vasta Abun nukkumaanmenoajan jälkeen, koska mies tulee töistä vasta juuri ennen Abun uniaikaa. Varsinkin nyt pojan kasvaessa täytyy alkaa panostamaan yhteisiin illallisiin, että perheessä on edes hetki jolloin kaikki olemme koolla. Kunnianhimoni on myös laskenut Abun ruokailujen suhteen, tarjoilen yleensä omaa ruokaa tai purkkiruokaa ja sen seurana vähän tomaattia, kurkkua tai paprikaa. Sormiruokailu on edelleen aika vähäistä, sillä suurin osa ruuasta päätyy lattialle, eikä mun hermot kestä jatkuvaa moppaamista. Kuitenkin fakta on, että ruokailutottumukset luodaan lapsena, ja lapsen tulisi totutella uusiin makuihin. Koin lievää syyllisyyttä omasta laiskuudestani kun mietin millaisia makuelämyksiä tarjoan Abulle. Muilta vanhemmilta tulikin hyviä vinkkejä miten totuttaa lapsi uusiin makuihin: salaatit ja uudet maut annetaan heti ruokailun aluksi, lapsi otetaan mukaan kokkailuun, kaikkea pitää maistaa, eikä leipää anneta alkupalaksi. Paras vinkki oli ns. "mindful eating" - lapselle kerrotaan mistä ruoka on tullut ja pohditaan ruokaa yhdessä. Tämä tietysti sopii paremmin vanhemmalle lapselle, mutta musta tämä on hieno vinkki. Samalla tulee itsekin arvostettua sitä ruokaa omallakin lautasella.

Millaisia ruokailutapoja teillä on? Miten saat lapsen maistamaan uusia makuja?

Tahti hidastuu... ja kiihtyy!

Blogissa on ollut viime aikoina vähän hiljaisempi päivitystahti. No, en ole koskaan ollut yksi niistä bloggaajista jotka päivittävät joka päivä sata kuvaa siististä valkoisesta kodistaan ja lapsen uusista merkkivaatteista. Nyt on kuitenkin sata asiaa tapahtumassa samaan aikaan ja on pakko priorisoida ajankäyttöä. 

Kuten rivien välistä (ja suoraan riveiltä) on pystynyt lukemaan, etsin uusia töitä. Päätin loppuvuodesta lähteä vanhasta työpaikasta ja löytää uudet kuviot post-baby uraelämälle. Työnhaku on kasvanut kevään mittaan silloin-tällöin ajattelusta ihan aktiiviseksi työnhauksi. Tämä prosessi vie tällä hetkellä lähes 100% kaiken käytettävissä olevan ajan, eikä sekään ole paljoa. Kuten kaikki pienen lapsen vanhemmat tietävät, lapsen hereillä ollessa ei ole kovin paljoa mahdollisuuksia saada omaa aikaa koneella, saatikka puhelimessa. Aikaa tälle urasuunnittelulle ja työnhaulle on siis tasan Abun päikkäriajat ja illat Abun nukkumaanmenon jälkeen. Eli noin 4 tuntia päivässä, jos siis haluaa joskus nukkua, syödä ja keskustella aviomiehen kanssa... 

Tähän päälle olen vielä lupautunut mukaan pariin vapaaehtoiseen juttuun, jotka ovat tietysti ensisijaisesti hauskoja ja mielenkiintoisia, mutta jotka myös kehittävät ammatillista osaamistani sinne suuntaan minne haluan jatkossa edetä. Näissä lisähommissa on onneksi se hyvä puoli, että niitä(kin) voi tehdä omalla ajalla - eli siis päikkäriaikoina ja illalla. 

Samalla olen alkanut pohtimaan pienimuotoisen oman yrityksen perustamista, sisustuskauppaa verkkoon. Olen jo pitkään halunnut luoda jotain omaa ja päästä kokeilemaan yrittäjyyttä. Tällaisen yrityksen perustaminen myös tukisi omia uratavoitteita ja tulevaisuuden haaveitani. Nyt olisi elämässä sellainen mahdollisuus, että voisin saada yrityksen perustamiseen tukea ja sparrausta, ja, mikä tärkeintä, taloudellinen tilanteeni sallisi yrittäjyyden. Tai ainakin sen selvittämisen, voisiko yritys tuottaa edes sivutoimisesti tuloa. Yritysajatus on tosiaan vasta suunnitelmavaiheessa, ja on aivan realistista ettei idea etene ajatuksesta käytäntöön. Ainakaan tässä vaiheessa elämää, ehkä siihen löytyy mahdollisuus joskus myöhemmin.

Työnhaku, vapaaehtoiset hankkeet ja mahdollinen yritysidea nousevat tässä vaiheessa siis prioriteettilistallani ylimmäksi, joten blogille jää väistämättä vähemmän aikaa. Blogia en kokonaan jätä, mutta kirjoitusten välille saattaa jäädä muutamien päivien taukoja. Älkää siis kokonaan unohtako Abua ja minua, kertoilen kyllä kuulumisia säännöllisesti! 

 

Päivähoidon aloitus

Abun päiväkotiura alkoi virallisesti perjantaina, kun pojan päivähoitosopimus astui voimaan. Saimme vihdoin kunnalliselta paikalta ruinattua, aneltua ja neuvoteltua osa-aikaisen päivähoitopaikan. Olin alunperin hakenut päiväkotipaikkaa maaliskuulle, mutta Helsingin keskusta-alueen tilanne on näköjään ihan katastrofaalinen eikä minkäänlaisia paikkoja löytynyt. En myöskään halunnut hoitopaikkaa mistään liian kaukaa, sillä matkoihin olisi mennyt liikaa aikaa. Harkitsimme myös yksityistä päiväkotia, mutta kustannus- ja matkasyistä valitsimme kunnallisen vaihtoehdon.

Paikka varmistui aika viime tippaan, pari päivää ennen pääsiäistä ja kävimme ensimmäisen kerran tutustumassa päiväkotiin ennen lomia. Abulle on varattu puolipäiväinen hoitopaikka maanantaisin ja perjantaisin. Tämä onnistuu sen takia, että monet vanhemmat tekevät lyhennettyä työviikkoa ja alku- ja loppuviikosta päiväkodeissa on väljempää. Ajallisesti tämä tuntuu tosi vähältä, mutta on meille lopulta tosi hyvä ratkaisu. Minä ehdin keskittyä tulevaisuuden suunnitelmien tekoon ja Abu saa pehmeän laskun päiväkodin aloitukseen. Joskus siellä hoidossa kuitenkin on aloitettava, ja näin pienelle on kiva aloittaa muutamalla tunnilla per viikko kuin samantien kokopäiväisenä.

Päiväkoti vaikutti ihan kivalta; se on tietysti pienempi ja vähän karumpi kuin erään yksityisen ketjun uusi päiväkoti, missä kävimme keväällä tutustumassa. Sijainti on kuitenkin tosi hyvä, päiväkoti on rauhallisella paikalla lähellä merenrantaa ja lapsilla on käytettävissään iso oma piha. Piha on lisäksi jaettu ryhmien mukaan, joten Abun pienten ryhmä ulkoilee pihalla jossa on pienimmille sopivia leikkivälineitä.

Hoitajat ovat mukavan oloisia, ja poikkeuksellisesti tässä päiväkodissa on kaksi mieshoitajaa. Toinen tekee toisaalta vain jonkinlaista työharjoittelua ja on paikalla vain 6 viikkoa. Kuitenkin on kiva, ettei hoitajat ole pelkkiä naisia. Hoitajia on siis tässä vaiheessa tavallaan enemmän kuin minimivaatimus, mutta silti mielestäni lapsia on hurjasti suhteessa hoitajiin. Kaikkea ei voi huomata kun jaloissa vilistää 14 lasta, ja vauhtia on melkoisesti jos kaikki lapset ovat paikalla. Tilatkaan eivät ole kovin suuret, joten varmasti senkin takia lapset ulkoilevat kaksi kertaa päivässä.

Ryhmässä on muutama suurinpiirtein samanikäinen kuin Abu, ja yksi nuorempi. Jo parin päivän kokemuksella voin sanoa, etten laittaisi alle yksivuotiasta lasta päiväkotiin. Tämä hoitovauva ei kävele vielä, joten ulkoiluaikoina poika käytännössä vain makoilee maassa. Toki hoitajat välillä nostavat lapsen syliin ja välillä taas laittavat hänet muiden viereen hiekkalaatikolle, mutta silti poika on hyvin paljon itsekseen muiden lasten juostessa ympäri pihaa. Vaikkei Abu kovin nopeasti ja vakaasti etene ulkona, pystyy hän kuitenkin kulkemaan itsekseen ja hakeutumaan muiden lasten luo.

Harjoittelimme päiväkodissa olemista heti pääsiäisen jälkeen ja ensimmäisen kerran Abu jäi yksin hoitoon perjantaina. Itkua ei ollut silmässäni, tiesin että Abu pärjää hyvin hoitajien ja muiden kanssa. Koin lähinnä suurta haikeutta - meidän vauva ei ole enää vauva vaan on jo iso poika!