Ensimmäisiä päiviä kotona

Kotiuduttiin sairaalasta maanantaina lähes viikon sairaalajakson jälkeen. Ensimmäiset päivät kotona ovat menneet toisiimme tutustuessa ja rutiineja (tai edes jotain sen tyyppistä) etsiessä. Sairaala-aikana muodostui omat rutiinit - aamulabra, aamiainen, vaipan vaihto, päiväunet, ja taas ruokailu. Uudestaan ja uudestaan. Jossain määrin laitostuttiinkin, istuttiin lähinnä omassa huoneessa vauvan kanssa ja kävimme kerroksen keittiössä syömässä. 

Kotona on puolestaan pitänyt luoda omat rutiinit.  Hoidetaan vuorotellen miehen kanssa vaipan vaihdot ja muut hoitotoimenpiteet. Pyllyn pesu onkin yllättävän hankalaa matalassa kylppärin lavuaarissa sairaalan ison altaan jälkeen. Ruokailussa pidetään kiinni kolmen tunnin jaksoista, mutta vauva heräilee jo itsekin niihin aikoihin omaan näläntunteeseen. Imetys sujuu osittain, mutta joudumme silti turvautumaan lisämaitoon, ja kaikessa pullonpyörityksessä menee oma aikansa. Vaikka vauva nukkuu kolme tuntia, siinä ajassa pitäisi ehtiä tekemään ruokaa, syömään, ehkä hiukan nukkumaan ja pumppaamaan maitoa. Aika kuluu nopeasti, ja pian ollaankin taas ruokintarumbassa. 

Himoitun Stokke-sängyn sijaan järki (ja rahapussi) vei voiton ja lainattiin siskon lapsilla käytössä ollutta korisänkyä. Tehtiin sängystä söpö pieni pesä, jossa toinen näyttää viihtyvän ainakin päivisin. Öisin tuntuu, että rauhoittuminen tapahtuu paremmin ihokontaktissa ja meidän sängyssä. Sänky on helppo siirtää päivisin olohuoneen puolelle ja illalla takaisin makuuhuoneeseen. Samalla annetaan toiselle puoliskolle rauha nukkua ilman vauvan ähinöitä. 

Päivät ovat menneet aika lailla kotona vauvan kanssa. Melkein joka ilta meillä on ollut vieraita piristämässä. Huomenna käydään visiitillä isovanhempien kanssa ja ylihuomenna ajateltiin tehdä ensimmäinen vaunu-ulkoilu. Mies palaa töihin jo ensi keskiviikkona, ja hiukan kauhuissani mietin miten tulen pärjäämään yksin tämän nyytin kanssa. Ylimääräinen käsipari on nimittäin erittäin tervetullut tässä vaiheessa!

Synnytyskertomus

Vauva on nyt kolmatta päivää kotona ja hänen uinuessa yhtä unisen isän sylissä on aikaa näpytellä muistiin synnytyskokemus. Mietin juuri eilen, että mitäköhän tästä kirjoittaa sillä synnytys oli kaikin puolin oppikirjamainen. Toisaalta itse haluan muistaa kokemuksen, joten parempi kirjoittaa se tänne ylös ennen kuin unen puutteesta tahmeat aivot unohtavat yksityiskohdat...

Vauvan laskettu aika oli 23. helmikuuta, mutta vauvamme syntyi siis lopulta 5 viikkoa etuajassa, tiistaina 20.1. Viikko sitten ehdin jo pikaisesti panikoimaan mahan laskeutumista juuri kun mies oli lähdössä työmatkalle. Unohdin sen pian, eihän se maha lopulta näyttänyt olevan niin matalalla.

Sunnuntaina ennen synnytystä mahaa ja alasekää jomotti kovasti, ja yritin etsiä sopivaa asentoa istua vanhempien lounaspöydässä. Maanantaina puolestaan olo oli täysin normaali; olin pitkällä lounaalla kaverin kanssa ja tein inventaariota vauvan vaatteista. Vaatteita läpikäydessäni ihmettelin, miten meille on kertynyt niin paljon pieniä kokoja ja ajattelin, ettei varmasti tulla käyttämään niistä puoliakaan. Maanantai-ilta venyi vähän myöhäisemmäksi projektin parissa ja suunnittelin homman jatkamista seuraavana päivänä. 

Synnytys käynnistyi tiistaina aamuyöllä. Heräsin puoli neljältä kun selkää ja alavatsaa jomotti. Yritin rentoutua ja vaihdella asentoa sängyssä, jotta saisin uudestaan unesta kiinni. Jossain vaiheessa hain lämpöpussin lieventämään jomotusta, jota yritin hankalasti pidellä selkääni vasten. Sitten nousin hakemaan särkylääkkeen, mutta sekään ei tuntunut auttavan. (Tässä vaiheessa olisi voinut tajuta, että kyseessä saattaa olla supistukset ja nimenomaan ne oikeat supistukset, kun kerran särkylääkekään ei auttanut.) Vähitellen jomotus muuttui aaltomaiseksi, vaikka taustalla oli jatkuva jomotuskipu selässä ja alavatsassa. Menin suihkuun rentoutumaan hetkeksi, istuin siellä jakkaralla veden valuessa selkää pitkin. Jomotus lieveni ja ajattelin pääseväni takaisin nukkumaan, mutta heti suihkusta tullessani kipu jatkui. Tässä vaiheessa en todellakaan tajunnut, että kyseessä olivat synnytykseen johtavat supistukset - ajattelin sinnitellä klo 12.40 neuvolalääkärin vastaanotolle asti. 

Puoli kuudelta aamulla parin suihkun, särkylääkkeen ja rentoutumisharjoituksen jälkeen ajattelin, että kyllä tämä on varmaan nyt supistuksia ja aloin niiden kellottamisen. Latasin kännykkään jonkun supistuslaskurin ja laskeskelin sillä supistusten kestoa. Supistuksia tuli 2-4 minuutin välein, mutta ne kestivät vain 30-40 sekunttia kerrallaan. Kärvistelin vuoroin sohvalla ja vuoroin sängyllä, mutta mikään asento ei tuntunut auttavan kovin pitkään. Yritin raskausjoogassa opittuja asentoja jumppapalloa vasten, mutta ne tuntuivat vain lisäävän kipua. Paras apu oli syvään hengittäminen. Tässä vaiheessa supistukset teki kipeää, mutta ei mitenkään suunnattomasti. En kierinyt tuskissani sohvalla tai lattialla, enkä vaipunut tähän kuuluisaan synnytystranssiin. Tekstasin miehelle joskus kuuden maissa, että sattuu. Hän oli juuri herännyt hotellissaan Dubaissa ja oli tietysti harmissaan, että olin yksin kipeänä kotona. 

Seitsämältä aamulla päätin soittaa kätilöopistolle, jotta voisin tulla tarkistamaan tilanteen. Siteeseen oli tullut jotain punertavaa (myöhemmin tajusin, että se oli varmasti tämä kuuluisa limatulppa) ja verenvuotoa täytyisi käydä näyttämässä lääkärillä, ettei vauvalla olisi mikään hätä. Soitin kättärille ja kerroin, että nyt varmaan supistaa ja olen viikolla 35. Laitoin joitan pyjamaa järkevämpää päälle ja soitin itselleni taksin. Nappasin neuvolakortin ja eteisestä villasukat mukaan. Hetken mietin pitäisikö ottaa jotain muutakin mukaan, mutta arvelin etten varmaankaan jää sinne pitkäksi aikaa.Eteisestä soitin miehelle, että lähden sairaalaan tarkistamaan tilanteen. Mies totesi, ettei se vauva nyt varmasti vielä synny. Niinpä niin..

Taksissa supisteli hiukan ja istuminen oli aika epämukavaa. Pariin otteeseen piti kiemurrella ja keskittyä oikein kovasti hengittämiseen. Sairaalaan pääsin klo 7.30 aamulla ja soitin osaston ovikelloa. Joku nainen tuli avaamaan ovea ja hänelle sopersin, että toivottavasi en ole tulossa synnyttämään. Mukava nuori kätilö nappasi minut mukaansa eteisestä ja johdatti synnytyssaliin. Riisuin takkia ja kenkiä, ja aloin jo kiemurtelemaan kipeämmäksi muuttuvien supistusten myötä. Kätilö alkoi kiinnittämään sydänantureita mahaani ja tarkisti kohdunkaulan. Kohdunkaula oli 10cm auki! Kätilön mukaan vauva syntyisi  aamupäivällä. En ollut uskoa kätilöä, eikö synnyttämisen pitänyt sattua enemmän! Rehellisesti sanottuna olin tässä kohtaa lievässä paniikissa. Olin ensisynnyttäjänä yksin sairaalassa, mies 8h lennon päässä työmatkalla ja vauva syntyisi parissa tunnissa. Soitin itkien miehelle, että vauva syntyy kohta ja hänen täytyisi ottaa ensimmäinen lento takaisin. Mies tietysti panikoi itsekin ja oli surullinen, ettei ehtisi synnytykseen. Seuraavaksi soitin äidilleni kertoakseni tilanteen ja sovittiin, että siskoni tulisi synnytykseen mukaan. 

Koska kohdunkaula oli jo täysin auki, ei ollut mahdollisuutta antaa mitään kivunlievitystä. Toisaalta olin pärjännyt näin pitkälle ilman kipulääkkeitä, joten ajattelin ettei loppuvaihe voinut olla tämän vaikeampaa. Kätilö toi TENS-laitteen ja sain ilokaasumaskin käteeni. Selitin kätilölle, että meidänhän piti tulla vasta seuraavalla viikolla tutustumaan sairaalaan eikä mulla ollut edes synnytystoiveita mukanani. Kerroin, etten halua ponnistaa puoli-istuvassa asennossa, vaan kontillaan tai seisten, käyttäen painovoimaa apuna.  Koska vauva oli ennenaikainen, seisominen oli poissuljettu ja mun piti pysyä sängyssä.

Siskoni saapui sairaalaan noin 8.15 maissa. Oli ihanaa saada joku perheenjäsen paikalle, vaikka olin aika omissa ajatuksissani kylkiasennossa, valmiina imaisemaan ilokaasua supistuksen alkaessa. Supistukset olivat edelleen hyvin lyhyitä, mutta klo 9 jälkeen alettiin harjoitella ponnistamista. Tunne oli todella erikoinen - tunsin paineen tunnetta peräsuolen kohdalla ja hentoa tarvetta ponnistaa. Samalla pelkäsin tunnetta ja ponnistamista, jollain tasolla vastustelin tuntemuksia. Käännyin myös polviseisontaan nojailemaan sängyn päätyä vasten, jotta tuntisin ponnistamisen paremmin. Lopulta tämä asento ei ollutkaan paras, vaan käännyin takaisin kylkiasentoon, jossa lopulta pusersin pojan ulos. 

Ponnistusvaihe oli kamalin, varsinkin se tunne kun jalkojen välissä on puoliksi syntynyt lapsi. En varsinaisesti tuntenut kipua, mutta erittäin suurta epämukavuutta. Joka paikkaa kiristää ja puristaa ja sitä haluaa kaiken vain vihdoin loppuvan. Kun poika nostettiin rinnalle vielä napanuorassa kiinni, sinisenä, limaisena ja tummasilmäsenä, en ollut uskoa että olin juuri synnyttänyt. Kaikki oli käynyt niin nopeasti, että pääkoppa ei ollut ehtinyt mukaan menoon. Pojan annettiin tunnin verran lepäillä rinnallani kunnes hänet pestiin, punnittiin, mitattiin ja puettiin. Tuuheatukkainen poikamme oli vain 2548g ja 44cm.. pieni mies kaikin puolin. Onneksi hän oli kuitenkin terve, vaikka hentoinen.

Synnytys oli ollut järisyttävän nopea ja helppo. Selvisin synnytyksestä ilman kipulääkkeitä ja sain vain muutaman tikin pieniin nirhaumiin. Vasta sairaalaan saapuessani tajusin, että minä ihan oikeasti aion nyt tänään synnyttää meidän lapsemme. Vielä ihmeellisempi olo oli pidellä sitä pientä tyyppiä sylissä - minä olen tämän miniolennon äiti.
 

Meidän pieni poika

Blogissa on ollut viikon hiljaisuus, mutta hyvästä syystä. Pieni poikamme syntyi yllättäen tiistaina 20.1 tähän maailmaan. 

Poika syntyi lopulta raskausviikolla 35 eli 5 viikkoa etuajassa. Aikaisen startin takia hän on vielä niin pieni - syntymäpaino oli vain 2.5kg. Oltiin sairaalassa lopulta viikko; ensin seurattiin verensokeria ja sitten bilirubiinia. Ja niinhän siinä kävi, että jouduttiin kuitenkin valohoitoon yhdeksi yöksi. Onneksi hoito tepsi hyvin ja päästiin tänään vihdoin kotiutumaan.

Synnytys oli vauhdikas ja älyttömän helppo - supistukset alkoivat aamuyöstä neljän maissa ja poika syntyi klo 9.40. En uskonut kuin vasta sairaalassa, että poika tosiaan on syntymässä. Nappasin kotoakin vain villasukat ja neuvolakortin mukaani, kun ajattelin meneväni sairaalaan vain tarkistukseen ja palaavani sitten kotiin lepäämään. Kaiken lisäksi mies oli juuri maanantaina lentänyt työmatkalle Dubaihin. Hän sitten uutisen kuultuaan hyppäsi ensimmäiseen koneeseen takaisin Suomeen ja ehti sairaalaan keskiviikkoaamuksi. Onneksi sain tukihenkilöksi synnytykseen siskoni, olisi ollut aika ankeaa synnyttää yksin.

Ajatukset ovat vielä sumeina väsymyksen ja huolen takia - onneksi olemme nyt kotona, jossa voimme rauhoittua ja tutustua uuteen perheenjäseneeseen.

Vanhemmuustesti läpäisty!

Selviydyttiin eilen varsinaisesta koitoksesta, melkeinpä kunnon vanhemmuustestistä. Jos vanhemmaksi aikovan olisi läpäistävä joku pääsykoe tai ajokortti ennen lasten hankkimista, niin eilinen oli sellainen testi. Ja me läpäistiin, sanoisinpa melkein jopa täysin pistein. 

Kolmevuotiaan kummipoikani vanhemmat olivat menossa illalliskutsuille ja pyysivät minua ja miestä lapsenvahdiksi siksi aikaa. En olekaan aiemmin ollut vahtimassa poikaa, joten hiukan jännitti miten iltarutiinit sujuvat kun hoitajana ei olekaan omat perheenjäsenet. Kummipoikani on tietysti muuten tuttu ja rakas, mutta ihan yksin en ole häntä vielä kertaakaan hoitanut. Lähdettiin miehen kanssa kummatkin hoitovuorolle, koska ajattelin, että loppuraskauden väsyttämänä en jaksaisi yksinään energisen miehenalun kanssa. 

Poika olikin täynnä energiaa - leikittiin autoilla, muovailuvahalla, luettiin kirjaa, ja tehtiin kaikkea muutakin maan ja taivaan välillä. Samalla tajusin miten erilainen raskausaika olisi jos samanaikaisesti kotona olisi pieni taaperoikäinen (tai onko kolmevuotiaat edes taaperoita..?) lapsi. Nyt ensimmäisessä raskaudessa voin täysin keskittyä omaan olemiseen ja jaksamiseen, ilman aikatauluja, päiväkotiin viemisiä tai pienten ruokkimisia. Kunnioitan kyllä hurjasti kaikkia niitä pienten lasten vanhempia, joilla on kotona jo yksi tai useampi lapsi, joista on huolehdittava täysillä myös raskausoireiden aikana. Mulla on lisäksi ollut niin älyttömän helppo raskaus, että on vaikeaa kuvitella millaista olisi jaksaa hoitaa lapsia 9 kuukautta huonovointisena, kipuilevana tai väsyneenä. Vaikka olisikin mies apuna.

Vaikka kummipoikani oli täynnä energiaa, meillä oli kiva ilta. Mies pääasiassa hoiti leikkimiset, minä huolehdin siisteydestä ja käytännön hommista, kuten ruokailusta, hampaiden pesusta ja nukuttamisesta. Ihmeellistä miten perinteiset sukupuoliroolit tulee aina jostain tällä tavoin esille, vaikka mulla ei ollutkaan mitään sitä vastaan että mies otti leikkivastuun ja minä hoitovastuun. Pärjättiin tosi hyvin, syötiin nätisti, pestiin hampaat kiltisti ja nukahtaminen tapahtui yllättävän nopeasti (mun mahtavan päästä keksityn "kolme karhua ja banaanipuut" sadun jälkeen). Läpäistiin vanhemmuustesti!

Jotenkin tästä kokemuksesta tuli sellainen varmuus, että kyllähän mekin tähän pystytään! Lapset kaipaavat läsnäoloa, rakkautta ja rajoja - lopulta hyvin yksinkertaisia asioita. Ainoa hankala asia taitaa olla se, mistä löytää energiaa jaksaa itse olla läsnä lapsille, työkiireiden ja kodinhoidon ohella.

Raskausviikko 34

Raskausviikon 34 fiilikset ovat olleet kahdenlaiset. Olo on ollut yllättävän energinen ja hyvä. Olen vielä käynyt uimassa ja päivittäin hoitanut asioita ympäri kaupunkia. Toisaalta turvotus on ottanut vallan ja aiemmin niin löysät vihkisormukset pitää kunnolla kiskoa pois sormesta. Kengätkään ei mahdu kunnolla jalkaan, toivottavasti ne palautuu alkuperäiseen kokoon synnytyksen jälkeen. Unettomuus on jatkunut, viimekin yöllä valvoin useamman tunnin ennen uudelleen nukahtamista. Keskellä yötä huomasin selkeästi miten sormet ovat paksut kuin nakit. En taida uskaltaa edes laittaa sormusta sormeen tänään, jotta sen saa poiskin...

Pelästyin aamulla kun hetken aikaa luulin mahan jo laskeutuneen huomattavasti alaspäin. Lähestyvä synnytys tuntui niin pelottavalta; nytkö se jo tulee? Tähän pitkään odotukseen on niin tottunut, eikä olokaan ole niin tukala että synnytystä vielä toivoisi. Aika pian totesin, että ei se maha ehkä niin alhaalla olekaan, mutta luultavasti lapsi on kääntynyt pää alaspäin. Ainakin mahan yläosassa tuntuu väljemmältä. Toivottavasti lapsi ei vielä putkahda ulos - mies on ensi viikon vielä työmatkalla Dubaissa enkä todellakaan halua pusertaa vauvaa ulos yksin. Pitäisi varmaan miettiä joku tukihenkilö varalle, jos käy niin huonosti, että mies on matkalla kun synnytys käynnistyy.

Ensi viikolla on lääkärin tapaaminen jossa tehdään synnytystapasuunnitelma. Siinä selviää sitten miten päin lapsi on, lapsen koko ja mahtuisiko hän syntymään normaalisti alakautta. Kätilöopiston vierailu on sitten sitä seuraavalla viikolla, siellä saan varmasti vastauksen muutamaan mielessä (tyhmään) olleeseen kysymykseen (Maksaako sairaalassa oleminen? Mitä hyötyä olisi  peräruiskeen ottamisesta? yms). 

Viimeisiä hankintoja on taas tehty; ostettiin vaunuihin sopiva Brio Primo turvakaukalo, pari ihanaa vaatetta (taas), ja hoitotarvikkeita. Kovin paljon vauvan "kosmetiikkaa" en ole ostanut, ymmärtääkseni vauvan hyväkuntoinen iho ei tarvitse erillisiä rasvoja tai talkkeja. Asia on tietysti eri jos iho alkaa ärtymään vaipoista. Ostoslistalla on vielä harsoja, vaippoja, hoitotaso, leikkimatto ja sitteri. Imetystyyny on tarjolla yhdessä FB ryhmässä ja mietin onko sellaisen oikeasti tarpeellinen. Sänky toivottavasti saadaan ajoissa siskoltani. Toisaalta hätätilanteessa vauva voi alkuun nukkua äitiyspakkauksen laatikossa.