Vauvan kanssa Intiassa - osa 2

Intian matkakertomus jäi osittain kesken. Pitkältä matkalta löytyy paljon kerrottavaa ja vähän aikaa, kun kotona puuhaa aktiivinen pikkupoika. Tässä siis toinen osa Intian matkakokemuksista.  Ensimmäinen osa Intian matkasta löytyy täältä.  

Liikkumisesta

Pakkausvaiheessa tehtiin tietoinen päätös jättää matkarattaat kotiin. Intiassa tiet ovat huonossa kunnossa, eikä vaunuilla voi monessakaan paikkaa kulkea. Kadut ovat yhtä möykkyä, mutaa, ojaa, kuoppaa ja likakasoja! Lisäksi ihmisiä on niin paljon, ettei vaunuilla mahdu kovinkaan kätevästi liikkumaan kaduilla. En tuntisi oloani myöskään erityisen turvalliseksi jos Abu olisi vaunuissa kaikkien kosketeltavissa, katseltavissa ja kulkukoirien tasalla. Tästä syystä vaunut eivät ole intialaisillakaan yleisiä; matkan aikana näin tasan yhdet lastenvaunut, nimittäin Mumbain paremmalla asuinalueella.  

Käytettiin liikkumisessa siis aina oikeastaan Manducaa, tai sitten kannettiin Abua vain sylissä jos kyllästyi olemaan kantorepussa. Tämä toimi muuten, mutta väsyneenä ja nälkäisenä poika suostui olemaan kantorepussa vain liikkeessä, muuten alkoi heti kiukkuhuuto ja rimpuilu. Abu on muutenkin tottunut olemaan Suomessa vaunuissa ja lattialla aika vapaasti, mutta Intiassa pidettiin häntä paljon enemmän sylissä, monesti vain hygieniasyistä. Abu olisi halunnut olla paljon vapaammin lattialla ryömimässä, sillä Suomessa poika leikkii kuitenkin suurimman osan päivästä kotona lattialla.

Automatkoja varten otimme oman turvakaukalon Suomesta. Tiesin jo alusta pitäen, että sen käyttö Intiassa saattaa olla haasteellista, sillä kaikissa autoissa ei ole takapenkeillä turvavöitä. Parin lyhyemmän matkan aikana tehtiin kuten paikalliset, ja pidettiin Abua sylissä. Myönnän että alkuun olin aika kauhuissani ja pelkäsin kokoajan onnettomuutta, mutta myöhemmin asiaan tottui eikä sitä edes ajatellut sen suuremmin. Matkustettiin Etelä-Intiassa muutaman kerran rikshalla, eikä siinä ollut edes muuta vaihtoehtoa kuin pitää lasta sylissä.

Paikallisethan pitävät lapsia automatkoilla sylissä, lapsia ei edes lasketa mukaan nuppilukuun kun mietitään kuinka monta autoa tarvitaan. Nehän matkustavat aina sylissä! Miehen siskolla oli Mumbaissa turvaistuin, mutten nähnyt heidän käyttävän sitä kertaakaan. Useimmiten äiti ja lapsi istuivat auton etupenkillä sylikkäin.  


Nukkumisesta
Mietittiin nukkumisjärjestelyjä pitkään ennen lähtöä. Suomessa Abu on nukkunut pääsääntöisesti omassa sängyssään, mutta aamuyöllä usein olemme ottaneet hänet meidän väliin. Paikalliset nukkuvat perhepedissä vuosia, usein kouluikään asti, eikä siellä ole kovinkaan normaalia laittaa vauvoja omaan sänkyyn.

Meillä oli vaihtoehtoina joko nukkua perhepedissä tai hankkia Abulle oma sänky. Päädyimme jälkimmäiseen vaihtoehtoon, sillä halusimme jatkaa jo suhteellisen tuttuja nukkumisrutiineja ja varmistua turvallisuudesta. Epäilin, että jos Abun jättää yksin huoneeseen, hänelle tuntemattomaan paikkaan, poika saattaisi havahtua hereille ja lähteä ryömimään ja etsimään meitä. Emme uskaltaneet ottaa riskiä, että Abu lähtee liikkeelle ja tipahtaa pää edellä kovaan kivilattiaan.

Ensin ajattelimme vuokrata sängyn Suomesta ja viedä se mukanamme Intiaan. Ongelmana oli kuitenkin matkustus ja paino. Entä jos sänky hajoaakin lentokoneessa? Matkasängyt eivät muutenkaan ole erityisen kevyitä, jos ei ihan sellaista verkkokehystä osta. Jos vuokraisimme, joutuisimme tuomaan sängyn takaisin. Rikkoutumisriski olisi siis kaksinkertainen. Toiseksi suunnittelimme, ostavamme Intiasta matkasängyn, jonka olisimme voineet jättää miehen vanhemmille jemmaan seuraavaa visiittiä varten. Matkasänky on kuitenkin Intiassa sen verran tuntematon konsepti, että sänkyjä löytyi vain yhdestä nettikaupasta ja aika kovaan hintaan. Totesimmekin, että halvemmalla päästään kun ostetaan sänky Suomesta ja viedään se mukanamme Intiaan. Olimme ensin ostamassa käytettyä matkasänkyä Torista, mutta löydettiin edullinen sänky Verkkokaupasta, joka oli jopa halvempi kuin monet käytetyt. 

Matkasänky oli painava, ja jouduimme raahaamaan sitä mukanamme kolmella lennolla. Ensin Mumbaihin, sitten Etelä-Intiaan, ja sen jälkeen takaisin Mumbaihin. Matkasänky oli kuitenkin kannattava investointi - Abu nukkui kiltisti sängyssään aamuyöhön asti kunnes nostettiin meidän väliin. Lisäksi sängyssä oli hyöteisverkko, joten meidän ei tarvinnut pelätä hyttysen- tai muiden ötököiden puremia. Sänky odottaa meitä Mumbaissa, toivottavasti metallirunko ei ruostu kosteuden ja kesän sadekauden aikana...

 

Unikoulu vol 4

Abun nukkumisen kanssa on ollut haasteita syntymästä asti. Abu on tullut äitiinsä tässä asiassa, huono nukkuja ja herkkä heräilemään. Muistan itse lapsuudesta, kun heräsin keittiöstä tuleviin ääniin tai kevään auringonvaloon. Olisin tarvinnut hiljaisemman ja pimeämmän huoneen, minä en ainakaan koskaan tottunut nukkumaan metelissä ja valossa. Valitettavasti nämä geenit siirtyivät pojalleni. Uniongelmista on tullut puhuttua täällä ja täällä.  Aikaisemmista unikouluista on ollut puhetta täällä ja täällä. 

Elimme pitkään jonkinlaisessa melkein optimaalisessa tilanteessa. Abu piti nukuttaa sylissä heijaten, mutta sen jälkeen hän nukkui omassa sängyssään aamuyöhön asti, jolloin nostettiin poika meidän viereemme. Intiassa nukkuminen onnistui edelleen samalla kaavalla, ilman suurempia ongelmia. Pulmat alkoivat kun palasimme Suomeen. Abu oli varmaan sekaisin kaikista muutoksista - matkoista, ihmisistä, ympäristöstä, lämpötilasta - eikä enää osannut nukkua. Poikaa ei voinut laskea sänkyynsä ilman, että hän heräsi välittömästi, eikä enää suostunut nukahtamaan. Illat menivätkin sitten niin, että mies nukutti Abua klo 21.30 asti, sen jälkeen minä tulin nukkumaan, ja otin Abun viereeni. Poikaa ei voinut jättää yksin nukkumaan, ei edes meidän sänkyyn. Kaiken lisäksi nukutettiin Abu edelleen sylissä heijaten, tai jumppapallolla pomppien. Itsellä oli niskat ja selkä ihan jumissa kun ilta toisensa jälkeen pompittiin Abu sylissä nukkumaan. Oli pakko saada muutos. Siis uusi unikoulu.

Unikoulut on meille jo näiden varmaan neljän unikoulun jälkeen aika tuttua juttua, joten aloitettiin unikoulutus ilman suurempia valmistautumisia. Viime perjantaina Abu laitettiin iltasadun jälkeen omaan sänkyyn, toivotettiin hyvää yötä ja poistuttiin. Poika alkoi tietysti huutamaan kuin hyeena, viimeiset pari viikkoa on ollut niin kiva nukahtaa syliin ja nukkua äidissä kiinni. Tällä kertaa käytettiin metodina pistäytymismenetelmää. Abu laitettiin sänkyyn ja käytiin katsomassa poikaa ensin 5 minuutin, sitten 10 minuutin, ja sen jälkeen 15 minuutin välein.

Ja vihdoin unikoulu toimii niin kuin sen ilmeisesti pitääkin! Me olemme nähneet jo suurta edistystä näiden muutaman illan aikana. Ensimmäisenä iltana Abu huusi noin 45 minuuttia, toisena 30 minuuttia, kolmantena 20 minuuttia. Neljäntenä tuli vähän takapakkia, joka varmaan johtui liian myöhäisistä päikkäreistä, kun Abu huusi vajaan tunnin. Eilen hiljaisuus laskeutui jo 15 minuutin jälkeen sänkyyn laittamisesta. 

Olen ihan älyttömän tyytyväinen siihen, ettei enää koko ilta mene lasta nukuttaessa ja voidaan viettää jopa hetki yhdessä, pariskuntana. Ja vihdoin olemme saaneet oman sängyn taas omaan käyttöön, ilman välissä olevaan pientä nyyttiä. Ehkä Abu ei vain ollut valmis unikouluun aiemmin, ehkä hän tarvitsi vielä tukea nukahtamiseensa.

Päiväkotipokeria

Meitä kotiäitejä on patisteltu palaamaan takaisin töihin nopeammin jo muutaman vuoden ajan. Julkisuudessa tuntuu olevan käsitys, että kaikki äidit haluavat olla kotona lapsen ensimmäiset kolme vuotta ja tekevät siihen päälle vielä seuraavan lapsen, jonka kanssa olla kotona seuraavat kolme vuotta. Entä sitten kun äiti haluaakin suhteellisen nopeasti töihin ja laittaa lapsen päivähoitoon?  

Töihin paluun edellytyksenä on toisen vanhemman jääminen kotiin tai lapsen laittaminen hoitoon. Usean mammakaverin puoliso jää äitiysvapaan jälkeen kotiin, kun nainen palaa töihin. Valitettavasti meillä se ei ole mahdollista, sillä mies on perustanut oman yrityksen viime vuoden lopulla ja on aloittamassa liiketoimintaa. Ei ole mitenkään mahdollista jättäytyä siitä nyt pois, ainakaan jos haluamme saada tämän vuoden lopussa kahden henkilön palkan. Ainoa vaihtoehto on siis laittaa Abu hoitoon. 

Naiivina kuvittelin vielä syksyllä, että riittää kun laittaa lapsen päivähoitohakemuksen ajallaan sisään ja sitten saa hoitopaikan, edes jonkinlaisen, jostain suhteellisen läheltä. Shokki olikin suuri kun loppuvuodesta kävin tutustumassa kunnallisissa päiväkodeissa ja kaikkialla viesti oli, että paikkoja ei ole, ehkä vasta elokuussa. 

Ensisijaisesti haluaisimme Abun yksityiseen, englanninkieliseen päiväkotiin. Kovin monta vaihtoehtoa ei ole olemassa - harvat yksityiset kun ottavat alle 2- tai 3-vuotiaita lapsia. Tietysti on helpompaa hoitaa lapsia, jotka osaavat jo puhua, syödä itse, eivätkä tarvitse vaippoja. Lisäksi kaikki alueen yksityiset ovat joko aivan täynnä tai eivät ota näin pieniä lapsia. Olen laittanut Abun jonoon jo kahteen päivähoitoon, mutta jonottamisesta en suostu maksamaan. Niitäkin päiväkoteja on, joissa jonotus on maksullista. Aika hyvä bisnes!

Hoitorinki ei ole ihan ykkösvaihtoehto, koska en ole varma haluanko omaan kotiin viikoittain useampia lapsia riehumaan ja leikkimään. Toisekseen en ole varma millaiset puitteet pitää olla; pitääkö kaikille hoitolapsille olla lounas ja välipala tarjolla, pitääkö kaikille lapsille olla päiväunipaikka, ja pitääkö hoitajalle tehdä joka päiväksi lounas? Vaikuttaa aika hankalalta järjestelyltä kaiken muun kodinhoidon ja ruokahuollon ohella... 

Olen siis hakenut Abulle kunnallista, puolipäiväistä hoitopaikkaa maaliskuusta alkaen. Olen itse hakemassa uusia töitä, enkä pysty panostamaan siihen täysimääräisesti jos Abu roikkuu lahkeessa tai alkaa huutamaan kun puhun puhelimessa... Sen takia Abu aloittaa päiväkodin maaliskuussa, mutta emme vielä tiedä missä. Ensisijaisen päiväkodin johtaja sanoi suoraan, että Töölön alueelta ei todennäköisesti löydy vapaita paikkoja näin keskellä vuotta. Lähimmät ovat todennäköisesti Ruoholahdessa tai Jätkäsaaressa. Tilanne ei siis ole optimaalinen, mutta tällä täytyy aloittaa ja yrittää löytää parempi ratkaisu syksyllä tai sitten kun hoitotarve on kokopäiväinen. 

Ilmeisesti siis päivähoitopaikka löytyy ainoastaan syksyisin, kun lapsi on vähintään 2-vuotias, jos hoitopaikkahakemus on laitettu sisään jo lapsen synnyttyä... ja jos on varaa/halua maksaa yksityisestä hoidosta. Siinä hallitukselle pähkinä purtavaksi - miten palata töihin jos lapselle ei löydy hoitopaikkaa, ei yksityistä eikä kunnallista?

Millaisia kokemuksia teillä on hoitopaikan hakemisesta ja töihinpaluusta?

Pyykkärin pikku apulainen

Meillä ei ole varsinaisesti mitään sovittuja siivouspäiviä, vaikka pyritään viikoittain siivoamaan koti kunnolla. Kunnolla tarkoittaa siis imurointia, lattioiden pesua, kylppärin ja vessan pesua, sekä vaihtelevasti pölyjen pyyhkimistä. Imuroin nykyään kuitenkin pikaisesti ainakin 3 kertaa viikossa, koska Abun ruokailu on niin älyttömän sotkuista. Olen harkinnut pienen rikkaimurin hankkimista, jolla nopeasti surauttaa muruset pois lattialta ja syöttötuolista.

Suunnitelmissa ei ollut varsinaisesti siivota eilen, mutta jotenkin vain aloin aamulla imuroimaan ja samalla vaihtamaan meidän sängyn lakanoita. Abu tietysti innostui kun tapahtui jotain jännää, ja oli mukana "auttamassa" lakanoiden vaihdossa. Samoin poika oli tikkana vahtimassa pesukoneen pesuohjelmaa kun laitoin vanhat lakanat pesuun. Jostain syystä se pesukone on niin jännä, varsinkin ne vilkkuvat punaiset valot. Onneksi pesukoneessamme on lapsilukko niin ei tarvi pelätä että Abu saa pesuohjelman muutettua kesken pesun!

 

Ensimmäiset kommentit lapsen erilaisesta ulkonäöstä

Tämän postauksen otsikko piti olla "Äiti jumpassa ja lapsi parkissa". Sain nimittäin viikon kokeilukortin erääseen tämän alueen suureen kuntokeskukseen ja kokeilin samalla myös kehuttua lapsiparkkia, mutta päälimmäiset tunteet jumppatuokion jälkeen olivat hämmennys, huoli ja ihmettely. 

Jätin Abun eilen ensimmäistä kertaa elämässään kuntokeskuksen lapsiparkkiin. Aiemmin olin vuorotellut miehen kanssa kuka ehtii urheilla ja milloin, tai käynyt vaunuhölkällä Abun päikkäriaikaan. Nyt oli kuitenkin luksusta urheilla keskellä päivää, sillä aikaa kun lapsi leikki valvotussa tilassa muiden kanssa. Lapsiparkkikin vaikutti kivalta, iso tila, jossa oli runsaasti leluja ja vehkeitä. Abu jäi kivanoloisen hoitajatytön huomaan. Otin puhelimen kuitenkin varmuudeksi jumppatunnille mukaan; jos vaikka Abu olisikin itkenyt hysteerisesti koko jumpan ajan. Sain kuitenkin rauhassa nostella kahvakuulaa, venytellä, ja saunoa - ja keskeytyksettä! Kertakaikkiaan luksusta pitkää päivää tekevän yksityisyrittäjän vaimolle, joka vastaa vauvan hoidosta pitkälti yksin kaikki päivät.

Abukin oli näköjään viihtynyt hyvin hoidossa ja oli ilmeisesti leikkinyt paljon toisen samanikäisen pojan kanssa. Hoitajat kertoivat Abun nauraneen ja leikkineen iloisesti parkin leluilla. Kaikki siis hyvin, kunnes nappasin Abun syliin hoitopaikan lattialta. Silloin viereeni tuli noin 7-8 vuotias poika, joka sanoi "se näyttää hassulta, sillä on ihan keltainen naama". Hämmennyin. Ilmeisesti poika viittasi Abun tummempaan ihonväriin, joka on mielestäni enemmän eteläeurooppalaista sävyä kuin kovinkaan tummaa (tai keltaista..). Kerroin pojalle, että Abun isä on intialainen ja sen takia poika näyttää vähän erilaiselta. 

Poistuin kuntokeskuksesta, mutta matkalla mielessä pyörivät monta asiaa. Nytkö se alkaa, Abun hiukan erilaisen ulkonäön kommentointi? Tullaanko Abua kiusaamaan tarhassa tai koulussa erilaisuutensa vuoksi? Saadaanko kesällä, kun poika ei ole enää suojassa vaunujen toppausten alla, kuulla herjaavia kommentteja ohikulkijoilta? Miten voimme varmistaa, että Abu kehittää hyvän itsetunnon eikä anna typerien kommenttien vaikuttaa häneen?

Tiedän tietenkin, että viimeaikoina, varsinkin turvapaikanhakijoiden määrän kasvettua, ollaan puhuttu julkisuudessa hyvin kriitisesti turvapaikanhakijoista ja ulkomaalaistaustaisista ihmisistä. Jotenkin naiivisti kuvittelin, että täällä, keskustan hyvämaineisella asuinalueella, oltaisiin suvaitsevaisia ja sen verran maailmankansalaisia, että erilaisuutta siedettäisiin keskimääräistä paremmin. Ilmeisesti olin väärässä. Tietysti tajuan, että kommentin sanoi pieni poika, joka ei varmaan ymmärtänyt sanojensa merkitystä. Kuitenkaan en malta olla miettimättä saammeko kuulla herjaavia kommentteja tai känniläisten huuteluita sitten kun Abu ei ole piilossa talvivaatteiden alla ja vaunujen suojissa, vaan  tumma tukka ja tummat nappisilmät ovat esillä. Toivon, että vanhempina onnistumme kuitenkin kasvattamaan Abusta hyvän itsetunnon omaavan,  suoraselkäisen ja suvaitsevaisen ihmisen. Toivon myös, että muut vanhemmat tekevät saman; kasvattavat lapsistaan suvaitsevaisia ja erilaisuutta sietäviä.